Käden kiinnikkeen leikkaus nro 2

Reilu vuosi sitten olin ensimmäisessä käden kiinnikkeen leikkauksessa. Siitä voi lukea lisää tästä ja toipumisesta tästä ja tästä. Lyhyesti sanottuna rasvasiirre arven alle ei toiminut ja jäin odottamaan uutta leikkausaikaa, jonka piti olla jo syksyllä. Joskus kyselin ajan perään, mutta koska erikoissairaanhoidossa eri poliklinikat eivät puutu toistensa asioihin, en saanut mitään tarkkaa tietoa. Olisi pitänyt olla yhteydessä suoraan plastiikkakirurgialle, mutta en jaksanut.

Plastiikkakirurgialle soitin lopulta, kun olin vihdoin mennyt käymään yksityisellä lääkärillä arpien laserhoidon arviointikäynnillä. Sain siis maksusitoumuksen arviointikäyntiin, mutta en muistanut hoitaa asiaa, ennen kuin joskus maksusitoumus tuli vastaan muiden papereiden joukossa. Yksityisellä arpia voitaisiin hoitaa ja sain hinta-arvion kasvojen arpeen, mutta myös kaikkiin muihin arpiin. Yksityisen lääkärin mukaan olisi hyvä hoitaa kaikki arvet kerralla, mutta en välttämättä saa siihen sairaalalta maksusitoumusta, koska muut arvet voidaan vaatteilla peittää.

Kun kyseisen asian tiimoilta soitin plastiikkakirurgialle, paljastui, ettei minulle ole koskaan tehty hoidonvarausta, eli leikkausta ei koskaan ole sovittu kohdalleni. Sain seuraavana päivänä soiton ja kysyttiin pääsenkö leikkaukseen 1,5 viikon päästä, mikä oli siis viime viikon perjantaina.

Leikkaus tuli nopeasti, mutta onneksi sille päivälle ei ollut muuta suunnitelmaa, joten aika sopi. Tällä kertaa menin sairaalalle vasta yhdeksältä ja leikkaussaliin pääsin joskus 12.30 aikoihin. Salissa vastassa oli sama leikkaussalihoitaja, joka oli ollut aivan ensimmäisessä leikkauksessani puukotukseen liittyen mukana. Tiedän kyllä, että sairaanhoitopiiri on pieni ja minulla nyt sattuu olemaan harvinainen sukunimi sekä puukotus tässä kaupungissa ei ole jokapäiväistä, mutta silti oli hupaisaa, että sattui sama hoitaja, joka vielä muisti minut.

Leikkaava lääkäri kysyi haluanko nukutuksen vai puudutuksen ja valitsin puudutuksen. Heti puukotuksen jälkeen en sietänyt ajatusta kivusta, joten minua nukutettiin, vaikka varsinaista tarvetta ei ehkä olisi ollut. Kun plastiikkakirurgialla alettiin hoitamaan lukuisia arpiani, sain aina edeltävästi puudutevoiteet, mutta jossain vaiheessa nekin jäivät pois. Kipuun tottui. Nyt samalla kun kättä leikattiin, toinen lääkäri pisti arpiin kortisolia. Unohdin mainita, että viimeksi leikkauksessa rasvansiirron vuoksi napaan tehty arpi keloidisoitui, joten sitä ei nyt pistoshoidettu.

Mutta mitä käden kiinnikkeelle tapahtui? Kun leikkaus oli ohi, yritin heti tietenkin kokeilla, kuinka sormet taipuisivat ja olisiko muutosta. Huomasin, ettei käden motoriikka edelleenkään vastaa oikeaa kättä, mutta myös kolmesta keskimmäisestä sormesta puuttui tunto ensimmäiseen niveleen asti. Tunto palautui seuraavana päivänä. Ajattelin siinä kohtaa, että ehkä tikit ovat jotenkin syvällä tai muuten vain haavateippi estää liikettä. Kun otin teipit pois kutinan vuoksi, totesin, että arpi on edelleen kiinni. Sain sitten ensi kuuhun ajan leikanneelle lääkärille ja hiukan epäilen, että sama arpi leikataan joskus kolmannenkin kerran.

Psykiatri nro 4

Sain yhtenä iltana puhelun puoli kahdeksan aikaan illalla sairaalalta. Psykiatrian puolelta joku lääkäri soitti ja kertoi, että heille on tullut uusi lääkäri, joka aloitti seuraavana päivänä. Minulta kysyttiin, että haluaisinko tulla asiakkaaksi tälle uudelle psykiatrille. Noh, mikäs siinä. Kyseinen päivä oli jo varsin täynnä, mutta onhan niitä täysiä päiviä ennenkin ollut.

Uuden psykiatrin aika oli yhdeltä ja vastaanotolta kävelin ulos 14.10. 70 minuuttia puhuin kaikesta mahdollisesta. Ajasta ennen puukotusta, puukotuksesta ja elämästä sen jälkeen. Olihan siinä asiaa. Kuitenkin tässä on ollut välissä kolme psykiatria sekä koko neurologian puoli myös hoidossa mukana.

Pohdimme pitkään psykoterapian tilannetta. Olen käynyt syyskuusta 2016 asti psykoterapiassa kolme kertaa viikossa. Ensimmäisen vuoden sain harkinnanvaraisen terapian, eli maksoin yhden kerran viikosta kokonaan itse ja muista omavastuun. Myöhemmin nämä summat sain Valtionkonttorilta takaisin. Nyt 1,5 vuotta olen ollut vaativalla lääkinnällisellä kuntoutuksella, jolloin en joudu maksamaan omavastuuta ollenkaan. Tämä 2,5 vuoden tiivis psykoterapia vie omalla tavallaan mehut. Tiedän, että olisi asioista, mitkä pitäisi käsitellä, mutta en halua puhua niistä. En vain jaksa.

Niin kauan kun olen psykoterapiassa näin tiiviisti, minulla ei aloiteta neuropsykologista kuntoutusta, joka olisi aivovamman vuoksi hyvin oleellista. Uusi psykiatri hieman hämmentyi, kun kerroin etten näitä voi päällekkäin saada, sillä se olisi ilmeisesti liian kuormittavaa. Kuitenkin haluaisin kokeilla neuropsykologista kuntoutusta, mutta eipä sitä jaksaisi tähän päälle. Voi olla, että psykoterapiaa vähennettäisiin, mutta lopulliseen tulokseen emme päässeet.

Muistin puhua siitä, että minulle joku jossain mainitsi Kelan hoitotuen, johon olisin periaatteessa oikeutettu. Kukaan ei vain ole maininnut tällaistakaan tukea tai sen olemassa oloa. Usein harmittaa, kun olisi periaatteessa oikeutettu joihinkin asioihin, mutta niitä ei osaa hakea, kun ei tiedä kaikkea. Tätä varten tarvitaan lääkärin C-lausunto, jonka psykiatri kirjoittaa.

No, millainen fiilis jäi psykiatrista? Hyvä. Erittäin hyvä edelliseen verrattuna. Hän kuunteli, teki muistiinpanoja, tarkensi ja oli selkeästi kiinnostunut. Hän pahoitteli, ettei ollut pystynyt perehtymään enempää minun asioihini ja lisäksi uusi potilastietojärjestelmä hankaloitti hänen työtään. Silti vastaanotolta oli helpottavaa lähteä kotiin, kun ei tarvitse pelolla seurata OmaKantaa ja miettiä, mitä siellä on minusta väärin kirjoitettu.

Ahdistus seurasta ja yksinäisyydestä

Viime viikko meni koko ajan jonkun seurassa. Pisin aika yksinololle oli maksimissaan tunnin. Olin ähkyssä kaikesta ihmiskontakteista. Päälle vielä visiitti omien vanhempien luokse ja viikonloppu ystävän seurassa. Sunnuntaina kun jäin yksin, iskikin ahdistuskohtaus päälle. Ahdisti jäädä yksin, vaikka olin niin väsynyt ihmisiin.

Edellisestä ahdistuskohtauksesta oli jo aikaa, mutta silti sitä jotenkin ei osaa odottaa, että ne palaisivat. Kesällä 2016, eli pari kuukautta puukotuksen jälkeen kohtaukset alkoivat, kunnes ne jossain vaiheessa loppuivat ilman sen ihmeellisempää syytä. Sain jopa diagnoosiksi ahdistuneisuushäiriön, vaikka ahdistuskohtauksia ei siinä kohtaa ollut ollut pitkään aikaan.

Tämän viikon olen ollut paljon yksin, en edes halua seuraa. Yleensä en todellakaan nauti yksin olemisesta, sillä olen lapsena joutunut olemaan olosuhteiden pakosta niin paljon yksin. En olisi ikinä osannut ajatella, että nauttisin niin paljon vain siitä, kun kuuntelen musiikkia ja hautaudun sohvalle.

Silti se yksinjääminen oli se, joka sai ahdistuksen pintaan? Senkö takia ahdisti, kun olin ollut niin paljon muiden ihmisten seurassa? Olisi niin ihanaa, jos omaa oloa pystyisi edes jonkin verran etukäteen arvioimaan. Minua ei kuitenkaan pelota mitkään pimeät, ötökät yms muut, mitkä selkeästi aiheuttavat monille ahdistusta.

Tuntuu muutenkin välillä, että oma olo menee ihan vuoristorataa. Ikinä ei voi ennustaa, milloin on hyvä päivä ja milloin ei. Jään välillä pohtimaan sitä, millainen olen läheisilleni. Kuinka kauan minun lähipiirin ihmiset jaksavat katsella tällaista tuuliviiriä? Siitä saa helposti lisää ahdistusta aikaan, vaikka varsinaisesti todellista ahdistusta siitä en saakaan. Tuo ahdistus-sana nyt on liiankin helppo käytettäväksi myös silloin, kun sen tarkoitus ei ole yhä syvällinen.

Sitä myös välillä pohtii, että riittäisikö jo diagnooseiksi nämä kolme jo löytyvää; masennus, posttraumaattinen stressihäiriö sekä ahdistuneisuushäiriö. Alkaisi riittää jo ne diagnoosit, jotka eivät näy päälle päin. Näihin diagnooseihin on muiden vaikea suhtautua, sillä helposti minut todetaan terveeksi, kun en näytä sairaalta. Valitettavasti.

Evakkoa ja remonttia

Viime viikon alun vietin uuden asunnon remonttia paossa. En kuitenkaan saanut evakkopaikassa kunnolla nukuttua, mikä heijastui hyvin voimakkaasti omaan jaksamiseen ja olotilaan. En voi sanoa olleeni kovin hyvää seuraa, saati erityisen pirteä. Torstaina oli jo pakko tulla remontin keskelle nukkumaan, jotta yöunista olisi tullut jotain.

Olin ajatellut olla kotona viikonlopun, mutta taas perjantaina lähdin vanhemmilleni nukkumaan. Samalla kävin tapaamassa vaariani. Lauantaina illalla palasin kotiin. Remonttimiehelle oli tullut tietokatkos, sillä hänellä oli tarkoitus vielä sunnuntainakin tehdä remonttia.

Sen sijaan lauantai-illan vietin purkaen tavaroita ja asuntoa siivoten yhdessä poikaystäväni kanssa. Ilman häntä en olisi saanut varmaan mitään aikaan. Asunnossa oleminen tavaroiden ollessa sekaisin oli niin stressaavaa, etten pystynyt olemaan asunnossa. Vaikka aivovamma tuo haasteensa kaikkeen tekemiseen, en silti siedä epäjärjestystä kotonani. Koska en muista, missä laatikossa mitäkin on, tuntuu olotila kamalalta.

Kun asunnossa sai huonekalut paikalleen, alkoi jo helpottaa. Yhä edelleen on muutama laatikko purkamatta, mutta parannusta sentään tapahtuu. Tosin vihaan väliaikaisratkaisuja, joten on helpompi vain sietää muutamaa purkamatonta laatikkoa. Taulut eivät ole seinässä, sillä en omista vatupassia, enkä jaksa ajatella liian matemaattisesti ja mittanauhan kanssa suunnitella taulujen paikkaa. Odotan siis, että joku urhea prinssi saapuisi paikalle. Tai saa se prinsessakin olla, ihan sama. Kunhan taulut saisi aseteltua kivasti.

Taika ei ole erityisesti pitänyt uudesta asunnosta. Se edelleen stressaa helposti, joten tottuminen on vasta alussa. Se onni tässä on, kun uudessa asunnossa on sohva, jonne koira osaa ihan itse hypätä. On ollut ihanaa olla yhdessä sohvalla, mistä koira ei ole ennen pitänyt.

Uudessa asunnossa ilahduttaa valkoinen väri sisustuksessa, iso peili eteisessä ja tietenkin oma piha. Vielä siitä ei saa nautittua niin paljon, kuin parin kuukauden päästä. On ollut mukavaa saada rauhallisempi asunto edellisiin verrattuna. Jospa tässä asunnossa viihtyisi vähän pidempäänkin.

Muuttopäivä

Eilen perjantaina oli vihdoin muuttopäivä. Aluksi muuton piti olla jo aiemmin tällä viikolla, mutta mutkien kautta lopulta perjantaille osui tavaroiden siirto ja vanhan kämpän siivous. Muuttoapu tuli paikalle jo 10.30, kun itse vielä söin aamupalaa. Eli jotain aamupalakeksiä ja appelsiinimehua kun mitään muutakaan ei enää ollut pakkaamatta.

Onneksi sain ihania ihmisiä muuttoavuksi ja peräkärryn. Viisi täyttä autoa ja yksi peräkärry tarvittiin raahaamaan kaikki tavarat sen kolmen kilometrin muuttomatkalle. Uudella asunnolla on vielä remontti kesken, joten tavarat kasattiin vain makuuhuoneeseen. Yhtäkään laatikkoa en purkanut vaan tavarat jäivät niille sijoilleen.

Lopulta oli vielä vanhan asunnon siivous, jonka olin onneksi aloittanut jo torstain puolella. Oli helpompaa ja nopeampaa vain pyyhkiä niitä pintoja, jotka olivat aiemmin täynnä tavaraa. Lisäksi vielä koko asunnon imurointi ja lattioiden moppaus päälle.

Toivottavasti tulevalla viikolla pääsee jo valmiiseen asuntoon, sillä koiran kanssa keskeneräisen remontin aikana on mahdotonta asua. Kauhulla odotan myös tavaroiden purkamista, sillä pakkaaminen tapahtui vähän sellaisella mentaliteetilla, että kunhan tavarat ovat laatikoissa niin hyvä. Eli kaikki tavarat eivät ole kovin loogisesti pakattu. Ennen hyvä muisti auttoi, sillä tiesin missä laatikossa on mitäkin, mutta nyt en voi enää luottaa muistiin, jos haluan löytää jonkun esineen.

Illalla ajoin vielä kaverin luo pakoon remonttia ja siinähän se ilta vierähti. Halusin mennä "ajoissa" nukkumaan, eikä se sitä tietenkään ollut. Pahinta oli kuitenkin se, että pyörin sängyssä varmaan kolme tuntia. Otin aamulla pitkövaikutteisen Medikinetin, koska en ollut ehtinyt apteekkiin hakemaan lyhytvaikutteista versiota. Oli virhe. Vaikka lääke selkeästi piristi, oli sen vaikutusaika aivan liian pitkä.

Yöllä jouduin hakemaan lisää nukahtamislääkettä, jotta sain unen päästä kiinni. Aamulla sen sijaan en osannut nukkua niin pitkään, kun olisi todella ollut tarve. Toki myös hyvin työntäyteinen päivä voi vaikuttaa siihen, että nukkuminen meno haastavaksi. Sen kyllä tiedän, että uudestaan en halua kokeilla tuota pitkävaikutteista piristävää.