Fyysistä kipua pitkästä aikaa

Viime aikoina on ollut taas enemmän fyysistä kipua. Jo yli kuukausi sitten satutin ensimmäistä kertaa oikean käden peukalon lentopallossa. Olihan se sormi kipeä, mutta ei niin kipeä, etteikö pelaamaan olisi pystynyt. Kun pääsin kotiin, alkoi kämmeneen tulla mustelmaa ja turvotusta ja pidinkin kättä kylmäkallen päällä. Muutaman päivän päästä sormi olikin jo kunnossa. Seuraava viikko oli syyslomaa, joten en tainnut käydä liikkumassa kertaakaan.

Syysloman jälkeisellä viikolla olikin taas lentopallon vuoro ja taas sain osuman oikean käden peukaloon. Tällä kertaa kipu oli pahempi. Ajoin ensiapuun, jossa odotin vuoroani niin kauan, että itkeviin lapsiin meni jo käpy. En pystynyt odottamaan siellä. Lisäksi kello oli jo niin paljon, että piti mennä ruokkimaan ja viemään koira ulos. Lähdin ensiavusta käymättä röntgenissä tai tapaamatta lääkäriä.

Kärvistelin kipeän käden kanssa maanantaista perjantaihin, jolloin mainitsin edelleen kipeästä peukalosta kaverilleni, joka on tehnyt töitä muun muassa ambulanssissa. Hän heti totesi, ettei peukalo ole kunnolla sijoillaan. Hän hetken aikaa sormea hieroi, kunnes nivel oli paikallaan. Sen jälkeen sormi vasta kipeä olikin. Kaverini käski varata ajan lääkäriin, jonne soitin sitten seuraavana maanantaina.

Koska maanantait ovat aina tervesasemilla täysiä, sain ajan vasta tiistaille. Lääkäri tutki sormen ja totesi sen kyllä olevan paikoillaan, mutta kipeä joka suuntaan liikuteltaessa. Pääsin röntgeniin ja sieltä fysioterapeutille. Fysioterapeutti teippasi sormen ja sain jumppaohjeet sormen kuntouttamiseksi.

Sormen oltua jo paremoi, päädyin pelaamaan pitkästä aikaa salibandyä. Pelit alkoivat yllättävän nopeasti ja liian vähäisellä venyttelyllä reväytin selkäni. Tässä välissä olin onneksi ottanut tapaturmavakuutuksen, jonka avulla pääsin Mehiläiseen lääkäriin jo seuraavana päivänä. Selkä oli niin kipeä, että en meinannut yltää omiin nilkkoihin, vaikka sinänsä olen tavallisen notkea.

Istuminen oli kaikista pahin asento ja on aina välillä edelleen. Istun yleensä keittiön pöydän ääressä niin, että nostan vasemman jalan tuolille, mikä on asennoista se, joka aiheuttaa eniten kipua. Kuitenkaan täysin liikkumatta en osaa olla. Sunnuntaina menin pelaamaan futsalia, jonka jälkeen käveleminen oli taas niin kipeää, että ihan onnuin.

Lääkäri määräsi tosiaan kipulääkettä ja lihasrelaksanttia, joita olisi pitänyt ottaa kolme kertaa päivässä. Koska lääkkeet ovat kolmiolääkkeitä, ja koska minun on täytynyt ajaa, olen syönyt lääkkeitä vain iltaisin. Kerran aamulla selkä oli niin kipeä, että oli pakko ottaa lääkkeet jo aamulla.

Lääkäri myös määräsi fysioterapiaa 4-6 kertaa, mutta en päässyt varaamaan aikoja, ennen kuin maksusitoumus oli käsitelty. Ensimmäisen ajan jouduin perumaan, koska olin unohtanut merkitä toisen menon itselleni ylös, joten yhä odotan sitä ensimmäistä fysioterapiakertaa. Olisi helpotus saada fysioterapiasta apua, jonka jälkeen selkä ei tulisi liikunnasta kipeäksi.

Koskaan aiemmin selkäni ei ole ollut kipeä, joten on ollut niin erilaista elää niin suuren asian kanssa. Selän kipu vaikuttaa pahimmillaan jopa koiran lenkkeilyyn ja estää niin tärkeän liikunnan harrastamisen. Toki olen liikuntaharrastuksissa saanut osumia ja kokenut kipua, mutta tämä selän kipu aina palaa uudestaan, vaikka on ollut jo kivuton päivä välissä.

Hei, mä oon edelleen sairas

Tämä syksy on ollut voinnin suhteen alamäkeä jo pitkään. Koulujutut eivät menneet ihan niin kuin olisin halunnut, mummin kuolema ja siihen liittyvät omat asiat ovat ymmärrettävästi vetäneet mieltä alas. On kuitenkin muita asioita, jotka rasittavat. Tuntuu, että olen koko ajan menossa johonkin, enkä koskaan saa levättyä. En tiedä mihin kaikki tunnit vuorokaudesta valuvat, kun en koskaan jaksa tehdä mitään.

Samalla kun painan tukka pitkällä harrastuksissa, joita riittää viidelle päivälle viikosta, käyn kolme kertaa viikossa psykoterapiassa, kerran viikossa toimintaterapiassa ja kaksi kertaa viikossa minulla on kotikuntoutus, yritän yhä totutella siihen, ettei minun tarvitsisi jaksaa näiden lisäksi mitään. Tai siis monen mielestä tarvitsisi.

Tajusin, etten käynyt viime viikolla kertaakaan kaupassa, koska en yksinkertaisesti jaksanut. Söin valmistujaisistani ylijääneitä ruokia ja mitä nyt pakkasesta löytyi. Onneksi koiralle sentään oli pakasteessa raakaruokaa, koska niiden loppuessa on pakko mennä kauppaan. Jo nyt kauhulla ajattelen, mitä tarvitsen kaupasta ja pitäisi suunnitella kauppalistaa, mutta en jaksaisi sitäkään aloittaa,

Sen aikaa kun olen kotona kaikesta juoksemisesta paikasta toiseen, makaan raatona sängyssä. En saa mitään aikaiseksi, ellei kotonani ole joku muu auttamassa. Kun ei ole mitään muuta syötävää, syön nutellaa purkista. Olen jaksanut kävellä koiran kanssa vain lyhyitä lenkkejä, vaikka koira ansaitsisi enemmän. Taikaa kun ei vesisade haittaa, vaikka minä jäisin siinä kohtaa mieluummin kotiin. Enää en ole moneen viikkoon jaksanut käyttää koirankakkapusseja, olen vain jättänyt koiran jätökset juuri siihen, mihin ne ovat jääneet. Vielä kesällä en koskaan tehnyt niin. Enää en edes välttämättä jaksa mennä 1,5 kilometrin matkoja kävellen vaan saatan valita auton vain siksi, koska en jaksa kävellä tai olen jo myöhässä aikataulusta. Ennen aivovammaa pyöräilin töihin jopa 20 asteen pakkasessa keskellä talvea 6 kilometriä, mutta nyt en todellakaan jaksaisi.

Hiuksia pitäisi pestä useammin kuin nyt jaksan. En saa aikaiseksi mentyä edes suihkuun, koska olen niin väsynyt. Päänahkani ei todellakaan arvosta viikon kestäviä pesuvälejä, mutta en vain pysty. Viimeiset pari viikkoa olen taas ottanut puhelimen suihkuun mukaan ja kuunnellut musiikkia, joka saa minut edes jollain tavalla motivoitumaan peseytymiseen. Vaikka liikuntaa olisi viisi kertaa viikossa, en jaksa mennä liikkumisen jälkeen suihkuun.

Kaikkien näiden haasteiden jälkeenkin saatan vaikuttaa terveeltä. Sain kuulla hiljattain eräältä sukulaiseltani kuinka olen terve ja minun pitäisi käyttäytyä sen mukaisesti. Yritin sanoa, että olen tunnesäätelyn osalta enemmän viiden vanha kuin todellinen oma ikäni, mutta minulle sanottiin, että koska olen aikuinen, minun pitää osata hillitä itseni. Siinä hetkessä olisin samalla halunnut huutaa ja itkeä samaan aikaan.

Silti, kaikesta huolimatta skarppaan. Vaikka blogi on ollut pystyssä jo vuoden, en ole vielä kokonaan sisäistänyt aivovammaa. Minulla on psyykkistä kieltämistä ja oiretiedostamattomuutta. Aivovamman lisäksi on myös ne psykiatrian puolen sairaudet; masennus, posttraumaattinen stressireaktio ja ahdistuneisuushäiriö. Välillä toivoisin, että aivovamma näkyisi enemmän. Yritän itse hyväksyä sitä, että olen lopun elämääni sairas ja vammainen, mutta se, että ympäristö käskee minun olla terve, ei helpota asiaa. Ehkä siinä vaiheessa jos ja toivottavasti kun, saan henkilökohtaisen avustajan, niin ympäristökin huomaa kuinka olen edelleen sairas.

Kolmas kerta oikeudenkäynnissä

Perjantaina oli kolmannen oikeudenkäynnin vuoro, jonka aihe oli lähestymiskiellon haku minua puukottaneeseen exääni kohtaan. Sain kuulla exäni vapautuneen ja samaa myös kertoi ne ulosoton kirjeet. Vaikka exäni ei ole ollut minuun yhteydessä, ei se silti poistanut pelkoa. En tiedä miten hän käyttäytyisi, jos kohtaisimme sattumalta.

Maanantaina lakimies soitti ja sovimme, että tulen mukaan oikeudenkäyntiin. En olisi halunnut mennä, mutta kuulemma olisi vakuuttavampaa, mikäli tulisin itse paikalle. Oikeudenkäynnissä minua ahdisti se, että exäni voisi olla paikalla, enkä tietäisi asiasta etukäteen. Maanantaina lakimies soitti käräjäoikeuteen ja varmisti, että saisin odottaa jossain erillisessä tilassa.

Perjantaina aamulla olin sopinut meneväni oikeustalolle yhdessä asianajajan kanssa. Samalla aamulla kävimme läpi kysymyksiä, joita hän halusi minulle esittää istunnon aikana. Kysymysten harjoittelun aikana alkoi jo päätä särkeä jännityksestä ja stressistä. Onneksi kaverini tuli tuekseni ja hänen läsnäolo rauhoitti mieltä.

Mieltä myös rauhoitti, kun asianajajani kävi kysymässä, onko exäni tullut paikalle, eikä häntä ollut näkynyt. Oikeudenkäynti alkoi myöhässä, mikä taas lisäsi odotuksesta aiheutuvaa turhautumista. Tällä kertaa istunto oli eri salissa kuin viimeksi ja nyt salissa oli vain tuomari ja sihteeri, eikä muita.

Aluksi lakimies perusteli miksi lähestymiskielto pitäisi asettaa ja sen jälkeen hän esitti aiemmin harjoitellut kysymykset. Sen jälkeen vielä tuomari esitti kysymyksen koskien sitä, onko exäni ollut yhteydessä minuun tällä välillä. Siinä kohtaa pelkäsin kaikista eniten sitä, ettei lähestymiskieltoa myönnetä. Tämän jälkeen oli tauko, jonka aikana tuomari teki päätöksen.

Tauko ei onneksi kestänyt kauaa ja pääsimme takaisin istuntosaliin kuulemaan tuomion. Lähestymiskielto määrättiin vuodeksi ja se on voimassa välittömästi. Tuomion kuuleminen helpotti ja sen jälkeen oli paljon helpompi hengittää. Sitä en tiedä aikooko exäni noudattaa lähestymiskieltoa ja mitä vuoden päästä tapahtuu. Omalla tavallaan tämä lähestymiskielto ja siihen liittyvä oikeudenkäynnin prosessi herätti taas yhtä paljon huolta ja turhautumista kuin toisaala jälkeenpäin helpotusta.

Turhautumista herätti se, ettei lakimies ollut itse mitenkään asiasta kiinnostumut, vaikka alustavasti olimme puhuneet lähestymiskiellosta jo aiemmin. Itse sain olla ottamassa häneen yhteyttä, minkä jälkeen vasta alkoi tapahtua. En jaksaisi olla jatkuvasti hoitamassa asioita, jotka olen jo delegoinut muille ihmisille.

Valmis sairaanhoitaja

Tänään vihdoin kävin hakemassa tutkintotodistuksen postista. Virallisesti valmistuin jo viime viikon keskiviikkona ja lauantaina vietettiin juhlia kotonani. Vihdoin kaikki kouluun liittyvä stressi ja jaksamisen kanssa taistelu on ohi ja nyt saan vihdoin keskittyä olemaan sairaslomalla.

Juhlien aikana huomasin monesti vastaavani samoihin kysymyksiin uudelleen ja uudelleen. Kysymys on yksinkertainen: "milloin menen töihin?" Vaihtoehtona on myös kysyä minne aion mennä töihin tai milloin aloitan. Ikävää vaan, etten itsekään tiedä milloin työelämä kutsuu, kun en edelleenkään ole parantunut aivovammasta tutkinnon myötä.

Välillä olen ihan mielenkiinnosta katsellut työpaikkoja ja yksi osa-aikainen paikka oli vapaana naapurikunnassa. En edes halua katsella työpaikkoja, jotka ovat kokoaikaisia, sillä tiedän hyvin, etten sitä jaksaisi. Enkä edes pystyisi tekemään töitä näiden kaikkien kuntoutuksien ja terapioiden kanssa, en vain saa tunteja riittämään vuorokaudessa.

Sen sijaan se, että minulta jatkuvasti sukulaiset kyselevät työn perään, herättää tunteen, etteikö kukaan todella huomaa aivovammaani? Eikö kukaan lue blogiani ja saa sitä kautta tietää, kuinka vaikeaa minun on jaksaa edes kolmen viikon mittaista harjoittelujaksoa? Kirjoitan blogia, jotta ihmiset saisivat tietoa aivovammasta ja sen vaikutuksesta elämään konkreettisesti. En turhaan jaa linkkiä blogiini sukulaisille tai kenellekään muullekaan.

Olen kyllästynyt siihen, ettei kukaan tunnu ymmärtävän minua puhumisesta huolimatta. En turhaan aikatauluttanut juhlia kolmeen osaan, jotta saisin levättyä välissä. Minulla on tunne, etten jutellut kenenkään kanssa omissa valmistujaisissani, koska olin niin väsynyt. En jaksanut keskittyä vieraisiin omissa juhlissani. Minua harmittaa, että rakas vaarini tuli juhliini, enkä tiedä sanoinko hänelle mitään.

En voi sanoa olevani mitenkään onnellinen tästä tutkinnosta. Tämä ei ollut se tutkinto, jonka halusin. Tietenkin työtä tämäkin tutkinto vaati ja minun pitäisi olla tästäkin tyytyväinen. En kuitenkaan osaa olla, koska se tuntuisi siltä, kuin sanoisin aivovamman olevan ihan ok.