Yli 20 000 kävijää!

Huisia kuinka monta kertaa blogiani on katsottu, kiitos teille kaikille lukijoille 😁 internet-versiossa näkyy tuolla sivun oikeassa laidassa on siis laskuri, jotta lukijatkin voivat seurata katselukertoja. Parasta on saada kirjoittaa, niin että saa vastakaikua. Jokainen kommentti lämmittää mieltä ja parasta onkin se, että kaikki kommentit ovat olleet positiivisia! Blogimaailma osaa olla julma, mitä tässä vähän olen pelännyt. Kun aihe on rankka, ei kaipaa yhtään ikäviä kommentteja lisäksi.

Blogin pitämiseen on ihme kyllä riittänyt inspiraatiota ja ideoita. Totta kai ideat otetaan vastaan ja parhaani mukaan niitä toteutan. Oma elämä tuntuu välillä niin tylsältä, että on vaikea miettiä aiheita. Totta kai tilanteet muuttuvat ja postausten aiheet vaihtelevat suurestikin. Tykkään esimerkiksi hyvästä ruuasta ja luultavasti tulevaisuudessa jotain ruokapostauksiakin tulee ilmestymään.

On tietenkin myös aiheita, joita en tule täällä avautumaan. Vaikka en kirjoitakaan omalla nimelläni, käytän kuitenkin omia kuvia ja googlen kuvahaun avulla varmasti henkilöllisyyteni on helposti selvitettävissä. Eipä se henkilöllisyys ole kovin salainen asia.

Tietenkin olisi ihanaa saada blogille enemmän lukijoita. Haluan puhua vakavasta asiasta, eikä aivovamma ole kovinkaan suosittu aihe. Toki Suomen suurimmat bloggaajat ovat joutuneet tekemään paljon töitä, jotta ovat saaneet bloginsa menestymään. En haikaile bloggaamisesta ammattia, vaan näkyvyyttä aivovammalle ja lähisuhdeväkivallalle.

Yksi väkivallan teko muutti koko elämäni, eikä voida puhua pelkästään positiivisesta muutoksesta, vaikka hyviäkin asioita on seurannut, muun muassa nykyinen parisuhteeni. On vaikea sanoa, mitkä asiat ovat seurausta mistäkin. Selvää on kuitenkin, että elämässä tapahtuu muutoksia, eikä kaikkiin voi varautua etukäteen. Vaikka kuinka toivoisin, ettei koko puukotusta olisi tapahtunut, alan pikkuhiljaa jo sopeutua asiaan. Kaikkeen jotenkin vain sopeutuu, haluaisi tai ei.

Toivon tietenkin, että voin myös toimia vertaistukena muille väkivaltaa kokeneille. Itse en ole erityisemmin vertaistukea saanut, joten toivon, etteivät muut jää yksin. Elämä ei voi olla enää koskaan entistä. Kuitenkin yhden oven sulkeminen avaa toisia ovia. On mahdollista olla aivovamman kanssa onnellinen, vaikka väkivallan teot jättävätkin jäljet. Minä kuitenkin selvisin, enkä makaa vihanneksena sairaalassa. Minä saan kuitenkin kävellä omilla jaloilla (ketään pyörätuolissa olevaa väheksymättä!) ja elää lähes täysillä. Ehkä joskus jopa täysillä?

Julkisen terveydenhuollon helmet

Kävin tapaamassa uutta psykiatriani. Oikeasti minulla olisi ollut aika vasta huhtikuulle, mutta unettomuuden vuoksi olin jo aiemmin psykiatrian poliklinikalla yhteydessä ja sain soittopyynnön lääkärille. Sovittiinkin sitten aiempi käynti.

Oli huvittavaa, että minulta pyydettiin lyhyesti kertomaan tilanteeni, ihan kuin vajaata kahta vuotta voisi lyhyesti kertoa. No, keskusteltiin aikamme tarinastani ja sitten käytiin läpi lääkitys. Minulla menee nukahtamiseen samaa lääkettä kahdella eri vaikutustavalla ja asia jätettiin ennalleen.

Mietin ääneen psyykelääkkeeni tarpeellisuutta, mutta lääkäri koko paremmaksi jättää nykyinen annos entiselleen. Koska minulla ei ole ylimääräisiä oireita lääkityksestä, niin jatketaan sitä sitten.

Toinen käsiteltävä aihe oli terapiamuodot. Itselleni Kelan lomakkeesta löydetty ratsastusterapia ei tule toteutumaan, sillä sitä käytettäisiin, jos minulla olisi jotain fyysisiä oireita. Harmi, sillä sitä hieman jo odotin. Kuitenkin toimintaterapia tulee taas uudelleen, mutta sitä en vielä tiedä, onko se yksilö- vai ryhmäterapiaa. Olenkin jännän äärellä.

Se mikä tästä käynnistä varsinaisen helmen tekee, on se, ettei kyseinen psykiatri ole minun hoitavana lääkärinä kuin vain huhtikuuhun asti. Sen jälkeen saan taas uuden lääkärin. Psyykkisten sairauksien hoidossa pitäisi panostaa jatkuvuuteen, eikä lääkärin vaihtuminen kolmesti kahden vuoden sisällä ole mitään jatkuvuutta. Tiedostan itsekin, etten puhu asioistani vieraille kovin avoimesti. Onnea vaan seuraavalle lääkärilleni, sillä olen aika pommi. Mistään ei tiedä, mikä oire johtuu mistäkin.

Parasta tässä tilanteessa on kuitenkin se, että Taika on kipeä. Aamulla raukka oli oksentanut ja päivällä tuli veriripulia. Eläinlääkäriltä sain ohjeeksi antaa sille suolistohäiriöihin tarkoitettua lääkettä ja olla tarvittaessa yhteydessä uudelleen. Nyt pikkuinen potilas nukkuu, joten toivotaan, että se paranee pian.

Meidän joulu

Meillä kotona ei tosiaan joulua valmisteltu mitenkään erikoisesti. Kysyin kyllä mieheltä, että haluaako jotain jouluruokaa, mutta hänkin totesi, että taitaa olla turhaa. Suurin osa joulusta olemme samassa paikassa, eli mun vanhempien luona. Mies lähti jouluaattona omien sukulaistensa luo.

Perjantaina kävimme miehen sukulaisten luona ja sieltä illalla lähdimme jo minun vanhemmilleni. Illalla sain jo muutaman lahjan, joita äiti ei ollut paketoinut. Lauantaina lähdimme käymään miehen ja isäni kanssa tätini luona, jossa tapasimme samalla serkkunani ja heidän lapsiaan. Samalla tapasin kummityttöäni, joka tosin nukkui melkein koko ajan.

Kotona oli jouluruokaa ja joulusauna, jonka jälkeen avasimme jo lahjat. Vaikken uskokaan horoskooppeihin, olen silti kuin merkkini, eli kaksoset. Olen niin malttamaton, etten jaksanut odottaa sunnuntaihin. Lahjoista kuoriutui muun muassa kaksi mattoa, ihanat lakanat, iso uunivuoka, koirapilli, heijastinreppu, yrttiruukku ja syviä sekä leipälautasia. Tätini oli kutonut sekä minulle, että miehelleni samanlaiset tumput, jotka olivat aivan ihanat.

Sunnuntaina olikin jouluruoka mummilassa ja siellä ajan viettoa. Isovanhemmilleni on kaikista tärkeintä viettää aikaa yhdessä, joten sen ilon olen heille suonut. Sitten kun heitä ei ole, en ole ajatellut joulua enää viettää. Olen ateisti, enkä jaksa joulun kaupallisuutta.

Maanantai kului varsin hitaasti, mutta näinpä edes toisia serkkujani. Mieskin palasi minun vanhempieni luo. Tänään lähdetäänkin jo kotiin, sillä mies menee keskiviikkona töihin ja minulla on aika psykiatrille.

Vuoden 2016 loppu

Palataanpa taas pitkästä aikaa tähän kertomukseeni, jotta saataisiin kurottua menneet asiat nykyhetken tasalle. Tosiaan syksyllä aloitin terveydenhoitajaopinnot ja käymään "rääkkijumpassa'. Elämässä alkoi olla taas rytmiä ja syitä jatkaa elämää. Pahimmillaan kesän aikana kärsin itsetuhoisista ajatuksista. Jokainen silta oli potentiaalinen keino tappaa itsensä. Olo oli erittäin huono, mutta jotenkin sitä vaan jaksoi eteenpäin. En tiedä, miksi en tappanut itseäni. Ehkä en vain saanut sitäkään aikaan.

Loppukesästä sain lääkärin lähetteen psykoterapiaan ja loppu vuoden sairaslomaa. Alkoi tutustumiskäynnit terapeuttini luona, ennen kuin syyskuussa tehtiin terapiasopimus. Syksyyn kuului myös tappelu Kelan kanssa terapian korvauksista. Jouduin tekemään lopulta kolme hakemusta, jotta sain kelan tukemaan psykoterapiassa käymistä.

Alkusyksystä menetin itselleni erittäin tärkeän ihmissuhteen, jonka seurauksena minulle tarjottiin paikkaa psykiatriselta osastolta. En kokenut sitä omakseni. Otin rauhoittavia ja menin kaverilleni. Pääsin juttelemaan psykiatriselle sairaanhoitajalle ja psyykelääkettäni nostettiin maksimiannokseen. Sen jälkeen olokin lähti helpottamaan. Samaan aikaan myös tutustuin nykyiseen avopuolisooni, mikä osaltaan taittoi pahinta masennusta pienempään.

Koulussa suoritin teoriaopintoja kouluterveydenhuollosta ja työterveyshuollosta. Harjoitteluun en kuitenkaan mennyt syksyllä, vaikka siihen periaatteessa olisi ollut mahdollisuus. Minulla jäi rästiin kokeita ja tehtäviä. En enää jaksanutkaan tehdä niitä.

Joulukuussa minulla oli toistaiseksi viimeinen leikkaus puukotuksen liittyen. Alunperin minulla jäi kaksi veitsen palaa kiinni kallon luihin, joista toinen poistettiin heti tapahtuman jälkeen. Toistakin yritettiin poistaa, mutta se pala oli niin kiinni luussa, että se jätettiin paikoilleen. Kyseinen pala ei heti oireillut mitään, mutta pikkuhiljaa aloin kokea enemmän ja enemmän hermokipua otsalla. Otsalta minulla siis meni yksi hermo poikki, joka hermottaa kulmakarvan ja otsan aluetta.

Hermokivun sanotaan olevan pahinta kipua, mitä ihminen voi kokea. Jokainen on varmaan lyönyt kyynärpään hermon, joten tietää, miltä hermokipu tuntuu. Kun hermokipupiikkejä tulee päivittäin ilman mitään varoitusmerkkejä, niin tietää, ettei kaikki ole kunnossa. Leikkaava lääkäri varoitti minua, ettei veitsen palan poisto välttämättä poista kipuja, mutta onnekseni palan poisto poisti kivut lähes kokonaan. Harvakseen kipuja tulee vielä, mutta kivut ovat huomattavasti pienempiä, kuin aiemmin.

Miksi minä liikun?

Ne jotka tuntevat minut pidemmältä ajalta, tarkoittaen ihan ala-asteelta alkaen, tietävät, etten koskaan ollut liikunnassa erityisen hyvä. En ollut koskaan mikään huonokaan, mutta usein minut valittiin liikuntajoukkueisiin viimeisten joukossa. Niinä ehkä kolmena tuntina kun yläasteella lintsasin, osui yksi liikuntatuntiin. Tiesin, että sillä tunnilla pelataan pesäpalloa A- ja B-luokan välisenä otteluna. En jaksanut kyseistä vastakkainasettelua, joten lintsasin.

Into liikuntaan syntyi vasta lukiossa. Ei minusta silloinkaan himourheilijaa tullut, mutta aloin lenkkeillä vapaa-ajalla ja valitsin liikuntakursseja lukiossa. Olisin aina halunnut harrastaa jotain liikuntaa, mutta se ei ollut mahdollista syrjäseudulla asumisen ja vanhempien vuorotöiden takia.

Ammattikorkeakoulussa asiat muuttuivat. Muutin kaupunkiin ja koulumatkaa minulle tuli 2,5 kilometriä, jonka säässä kuin säässä pyöräilin. Kerrankin minulla oli hyvä syy käyttää polkupyörää! Ammattikorkeakoulussa ei enää ollutkaan liikuntatuntea, joten jotain liikuntaa oli löydettävä itse. Meidän koulu tarjoaa ilmaisen salin ja liikuntavuoroja, joista kiinnostuin. Muutama luokkalaiseni alkoivat käydä pelaamassa salibandya, josta itsekin innostuin. Pelasin höntsää puukotukseen asti varsin säännöllisesti töiden ja koulun antamissa puitteissa. Sen lisäksi saatoin käydä salilla, lenkillä tai muutoin liikkua.

Puukotuksen jälkeen liikunta jokseenkin jäi. En saanut ajaa polkupyörällä, joten jouduin opettelemaan kävelemään paikasta toiseen. Olin niin tottunut pyöräilyyn, että oli hankala ajatella kävelemistä. Kesällä 2016 iski pahin masennusjakso, jolloin kaikki ylimääräinen jäi. Minulla ei ollut syytä pitää kiinni normaalista arjesta, sillä ei ollut töitä tai koulua. Ei niin mitään. Syksyä kohden eräs kaverini sai minut ajattelemaan paikallisen kansalaisopiston kursseja, jonne lopulta ilmoittauduimme.

Kyseessä oli liikuntamuoto, joka sisältää erilaisia harjoitteita kehonpainolla ja erilaisilla välineillä. Viime vuosi meni siis kyseisellä jumpalla. Tälle vuodelle otin saman jumpan ja lisäksi reisi-vatsa-pakara -alueisiin keskittyneen tehokkaamman jumpan. Voin sanoa, että tulokset kyllä huomaa.

Syitä miksi liikun, on helppo luetella. Terveys, olotila ja ulkonäkö. Liikuntaa suositellaan masennuksen hoitoon ja vaikka en enää pääse liikunnan avulla flow-tilaan, tiedän, että liikunta on minulle hyväksi. Vaikka liikunta ei yksinään paranna sairauksiani, niistä on kuitenkin hyötyä. Säännölliset tunnit tuovat elämääni rytmiä ja niiden avulla liikun säännöllisemmin ja useammin kuin ilman näitä tunteja.

Terveys on tietenkin toivottu sivutuote liikuntaan. Näen jumpissani ihmisiä, joilla on ylipainoa ja vaikeuksia suorittaa (minun mielestä) helppoja liikkeitä. Haluan elää elämäni niin terveenä, kuin se on vain mahdollista. Haluan ylläpitää lihasmassaa ja vähentää riskiä sairastua esimerkiksi metaboliseen oireyhtymään, diabetekseen tai muihin elämäntavoilla ennaltaehkäistäviin sairauksiin. Vaikka en ole mielestäni erityisen notkea, voitan kuitenkin notkeuskisassa monet jumpassa käyvät yli 60-vuotiaat. Haluankin säilyttää liikkuvuuteni ja jos ei nostattaa, niin ylläpitää nykyistä kuntoani. Olen nähnyt valitettavan useita ihmisiä työni puolesta, jotka eivät huolehdi terveydestään ja he joutuvat elämään puhjenneiden sairauksien kanssa. En halua samaa kohtaloa. Usein sitä vaan havahtuu siinä vaiheessa, kun terveys on jo menetetty.

En usko, etteikö jokainen ihminen jollain tasolla ajattele ulkonäköään. Minäkin tietysti ajattelen. On helpompi huolehtia painosta, kun liikkuu. Tätä postausta kirjoittaessani laskin, että edellisellä viikolla liikuin niin 8 tuntia viikon aikana. Aikuisten liikuntasuositukset sanovat, että viikossa pitäisi liikkua reippaasti 2h 30min tai rasittavasti 1h 15min. Nuo suositukset tulikin reippaasti ylitettyä. En itse tavoittele bikini fitness -vartaloa, mutta haluan pysyä nykyisessä vaatekoossani. Ihan vain senkin takia, etten halua uusia vaatekaappiani jatkuvasti koon muutosten mukaisesti.

Aivovammaisen joululoma

Mitä tarkoittaa joululoma aivovammaiselle? Ei varmaankaan sitä ihan perinteistä lomaa joko töistä tai koulusta. Kun arki koostuu kotona olemisesta, terapiasta ja koiran hoidosta, niin mitä on loma?

Puolisollani ei lomaa ole kuin juhjapyhät, joten mitään reissua ei ole tulossa. Minun lomani on sitä, että terapia jää joulutauolle. Sellainen ihminen, joka ei käy kolme kertaa viikossa psykoterapiassa, ei välttämättä ymmärrä loman tarvetta. Minähän kuitenkin olen sairaslomalla.

On raskasta puhua kipeistä asioista. Täytyy käsitellä asioita, joiden aiheuttamia tunteita on tukahduttanut jo kauan, paljon aiemmin kuin koko puukotus edes tapahtui. En minä puhu pelkästään parisuhteestani exäni kanssa, sillä minä puran monia asioita, joita jo lapsuudessani olen kokenut. En varsinaisesti ole tyytyväinen menneeseen elämääni, enkä kyllä nykyisyyteenkään. Terapiassa joudun kohtaamaan näitä ikäviä asioita jatkuvasti.

Loma on myös tarpeen siksi, että olen viime aikoina nukkunut taas huonommin. Vaikka menisin nukkumaan normaaliin aikaan, saatan olla yhä valveilla kolmen aikaan aamuyöstä. Käytän yhä unilääkkeitä nukahtamiseen, mutta jostain syystä ne eivät nyt auta. Olen kokeillut ties mitä kaikkia mahdollisia nukahtamisen helpottavia keinoja, mutta ei. Jos nyt joutuisin lisäksi heräämään aiemmin terapiaan, tai muihin menoihin, olisin aivan lopussa. Olen miettinyt pääni puhki, että onko minulla nyt oikeasti stressiä vai mikä minua valvottaa. Tietenkin minulla on koko ajan jotain mielessä, mutta en mielestäni stressaa mistään erityisemmin. Tilanne kuitenkin luultavasti muuttuu pian.

Joululoman jälkeen minulla jatkuu taas koulu lähituntien merkeissä. Meidän linjalla valitettavasti lukujärjestyksiä ei julkaista kovin aikaisin, joten en varsinaisesti tiedä, milloin koulu todellisuudessa alkaa. Asiasta valitettiin jo ensimmäisenä opiskeluvuotenani, mutta asiaan ei ole tullut muutoksia vieläkään. Toisaalta odotan koulun alkua innolla ja toisaalta pelolla. Entä jos en jaksakaan? Toisaalta koulurytmi voi helpottaa nukahtamiseen liittyviä ongelmia säännöllisyyden vuoksi. Hyppään uuden terveydenhoitajaryhmän matkaan, joten sekin hieman jännittää.

Joulutauon aikana on myös tapahtumassa muita asioita, sillä keskustelin tuossa sosiaalityöntekijän kanssa arjen tukihenkilöstä. Luultavasti ensi vuoden puolella minulla on tapaaminen, jossa tarkastellaan arjessa selviytymistä ja tehdään tukihenkilön tarpeen arviointi. Myös muita terapiamuotoja saattaa alkaa, mutta näistä en ole vielä keskustellut lääkärini kanssa, joten niiden alkamisesta ei ole varmuutta.

Antamisen iloa

Kuten varmaan aiemmin olen maininnut, ei oikein joulu minulle nappaa. Yleisesti ottaen kuitenkin joulua vietän ja annan jopa lahjojakin. Joulua vietän vanhempieni ja isovanhempien luona muita sukulaisia tavaten. Kuitenkin on mahdollisuus antaa myös muulloinkin kuin yhtenä päivänä vuodessa. Varsinkin, kun lahjaa ei voida mitata rahassa.

Kävin ojentamassa kirjaimellisesti auttavan käden. Minä kävin luovuttamassa verta. Ei ehkä suurimmalle osasta ihmisiä kyseinen teko vaikuta miltään, mutta itsekin verensiirtoja saaneena haluan antaa takaisin. Joku minulle tuntematon ihminen (oikeasti niitä oli kyllä kaksi) auttoi minua selviämään hengissä.

Verensiirtoja käytetään hoitoina erilaisiin sairauksiin kuten anemiaan ja leukemiaan ja tietenkin onnettomuuksien uhreille. Toisinaan myös synnytyksen aikana verta menetetään huomattavia määriä. Myös vastasyntyneet ja keskoset voivat tarvita verta. Verensiirron tarve voi tulla kenelle tahansa vastaan yllättävänkin nopeasti.

Sitä paitsi, mihin minä tuota "ylimääräistä" verta tarvitsen? Joku tarvitsee sitä vielä enemmän kuin minä. Ensimmäisellä kerralla verenluovutuksen jälkeen koin huimausta, mutta sekin oli ohi seuraavana päivänä. Tällä kerralla en huomannut mitään luovutuksen jälkeen. En voi sietää neuloja, kun kyseessä on minun pistäminen. Työkseni voin kyllä pistellä niin paljon kun sielu sietää. Kuitenkin homma oli ohi kahdella pistoksella. Ensin mitattiin hemoglobiini sormesta ja toinen olikin sitten kyynärtaipeesta itse verensiirto. Kyllä aikuisen ihmisen pitäisi kestää.

Samana päivänä verenluovutuksen kanssa liityin kantasolurekisteriin netissä. Voi olla, ettei kukaan koskaan tarvitse minun solujani, mutta sitä ei koskaan tiedä. Kantasolusiirre on leukemiapotilaan viimeinen parannuskeino. Jokainen tuntee varmasti jonkun, jolla on ollut jokin syöpä. Itsellänikin on lähipiirissä ihan riittävän monta ihmistä, joille tuo sairaus on osunut. Voi olla, että minä olen se, joka tuota hoitoa tarvitsee. Tai sitten kyseessä on lähipiiristäni joku rakas ihminen, jolle ne omat soluni ei kelpaa.

Vaikka kyseessä olisi tuntematon ihminen, kenelle verta tai kantasoluja luovutat, niin tuo ihminen muistaa sen aina. En voi muuta kuin suositella molempia. Minä ainakin haluan auttaa ojentamalla käteni. Pieni teko voi muuttaa jonkun elämän.

Ja te kaksi ihmistä, jotka olette minulle antaneet verta. Kiitos. Todennäköisesti heistä kumpikaan ei ikinä lue tätä kirjoitusta eivätkä saa tietää mitä he ovat minun vuokseni tehneet. Kuitenkin jokainen luovuttaja on arvokas ja kiitoksensa ansainnut.

Paras vertaistuki

Murhan yrityksen kohteeksi joutuneille ei ole kovinkaan monia vaihtoehtoja vertaistukeen. En siis epäile, etteikö tarvetta olisi vertaistuelle, mutta mahdolliset vertaistukiryhmät keskittyvät tietenkin Helsinkiin, sekä muutamaan muuhun isoon kaupunkiin. En minä ainakaan jaksaisi ajella Helsingissä käymään viikottain. Jotenkin sitä putoaa pienen kaupungin mahdottomuuksiin. Tietenkin on eri asia järjestää pääkaupunkiseudulla jotain ryhmiä, sillä alue kattaa noin miljoona ihmistä. Itse kun asuu alle 70 000 asukkaan kaupungissa, niin on ihan ymmärrettävää, ettei täällä ole erikoisempia vertaistukiryhmiä.

Olen osallistunut verkkovertaistukiryhmään, mutta olen huomannut, ettei se ole kohdistettu ihan oikein. En siis sano, etteikö siellä olisi ihmisiä, jotka ovat kokeneet väkivaltaa, mutta jokin puuttuu. Tuo vertaistuki ei ole ajantasalla pyörivä vaan foorumi. Viestejä tulee sinne harvakseltaan ja vaikka kuinka olen laittanut jokaisen viestin kohdalle täpän, että saisin uusista viesteistä sähköposti-ilmoituksen, ne eivät silti tule. Tai siis käytännössä tulevat, mutta suoraan roskapostiin. Eli siis käytännössä ei kovin toimiva juttu.

Vaikka kuinka minulla on psykoterapiaa kolme kertaa viikossa, en silti ole saanut kontaktia ihmiseen, joka ymmärtäisi. Puolisoni ei voi mitenkään ymmärtää, miltä naisen kokemana väkivalta tuntuu, vaikka hän kuinka olisi ymmärtäväinen. Tuntuu, että puhun ihmisten kanssa eri kieltä, jota kukaan ei ymmärrä minun lisäkseni.

Olen ollut tietoinen pikkuserkkuni kokemasta väkivallasta ja narsistisesta parisuhteesta. Tietenkin olemme aina tunteneet toisemme ja käyneet yhteisissä suvun juhlissa, mutta jotenkin viime aikoina olemme alkaneet jutella enemmänkin. Toki myös se, että olen sosiaalisessa mediassa puhunut asiasta jokseenkin avoimesti, on ehkä tuonut meitä yhteen.

Pitkästä aikaa sovimme tapaamisen pikkuserkkuni kanssa. Tuntui kun olisi tullut kotiin. Vaikka meidän kokemukset ovat tietenkin ihan erilaisia, mutta pitkästä aikaa minusta tuntui siltä, että joku ymmärtää. Koen, että kokemuksiani vähätellään ja nykyistä tilannettani ei ymmärretä. Siinä mielessä on kirous olla itse sosiaali- ja terveysalalla, koska ammatin puolesta tiedän asioista. Niin kutsutut maallikot eivät usein tiedä, mitä koen. Sen vuoksi oli ihanaa keskustella sellaisen kanssa, joka kokee samoja asioita kanssani. Pikkuserkulleni minun ei tarvinnut selittää asioita.

Kun tulin kotiin, hehkuin. Kuinka hyvältä voikaan tuntua, kun saa sanottua asioita ääneen? Onneksi seuraava tapaaminen on jo sovittu, en malta odottaa 💙 Puhuminen on tärkeää toipumiselle, mutta on myös tärkeää tulla kuulluksi. Vastavuoroinen keskustelu voi olla niin voimaannuttavaa. Kerrankin tiedän, mistä puhun.

Sääli ja syyllisyys

Miksi kukaan jää väkivaltaiseen parisuhteeseen? En tietenkään voi vastata kuin omasta puolestani. Vastaus itsekään ei ole mikään yksinkertainen, sillä parisuhde on aina monisyinen. Harvalla parisuhde pysyy yllä vain rakkauden voimalla. Pitää olla tahtoa, yhteisiä asioita, kiinnostusta toiseen jne. Meillä exän kanssa nyt ei ollut omistusasuntoa tai lapsia, mutta nekin ovat yksi yhdessä pitävä tekijä.

Rakkaus. Kyllähän sitä oli. Ehkä kyseessä oli enemmän hullaantuminen. Minulla oli takana muutama lyhyt tapailutasolle jäänyt suhde, joten toivoin mahdollisuutta sitoutumiseen. Exäni oli hyvin varma meistä ja suhteemme onnistumisesta, enkä osannut kuunnella itseäni. Olin toivonut, etten olisi yksin, joten jotenkin sitä vain jäi suhteeseen, vaikka minulla oli alusta asti tunne, ettei suhde tule onnistumaan.

Haaveet. Minulla on ollut jo pidempään haaveena perustaa perhe ja hankkia se perinteinen omakotitalo. Näiden ja muutamien muiden haaveiden perustaminen on helpompaa parisuhteessa kuin yksin. Kyllä minä halusin toimivan parisuhteen, mutta sitä en saanut.

Usko parempaan. Varmasti jokainen, joka seurustelee narsistisia piirteitä omaavan ihmisen kanssa toivoo muutosta. Sanotaanhan että rakkaus parantaa. Tosin narsistia ei paranneta, sillä harva narsisti tunnistaa itsensä narsistiksi tai edes haluaa muuttua. Eihän narsisti näe itsessään mitään vikaa, syy on aina siinä toisessa osapuolessa.

Toisen vahva tahto. Minä halusin erota jo yli puoli vuotta ennen meidän virallista eroa, mutta en saanut exääni ymmärtämään toivettani. Kun toinen ei suostu lähtemään, niin siinä jää varsin kädettömäksi. Olisin voinut tietenkin pakata hänen tavaransa ja vaihdattaa lukot, mutta se on haastavaa, kun toinen ei juurikaan poistu kotoa. Minulla oli kuitenkin työt, koulu ja harrastukset, eikä aika vaan tuntunut koskaan olevan sopiva. Ja tietenkin toivoin exäni muuttuvan, jotta minun ei sitä tarvitsisi tehdä.

Viimeisiä hetkiä ennen puukotusta

Sopeutuminen. Kaikkeen valitettavasti tottuu. Exäni osasi kääntää kaikki minun syykseni, mikä omalla tavallaan muuttaa ajattelumalleja. Tarpeeksi kun tiettyä asiaa toistaa, siihen alkaa uskomaan. Omalla tavallaan myös kaikkeen väsyi. Ei enää jaksanut välittää, kun vain yritti selviytyä päivästä toiseen.

Sääli. Minä olen valitettavasti empaattinen ja jopa sympaattinen. Tiedän, miltä tuntuu tulla jätetyksi, joten en ehkä halunnut aiheuttaa toiselle. Halusin, että exäni itse ymmärtäisi eron olevan ainoa keino. Meidän suhdetta ei olisi voinut pelastaa. En halunnut olla väkivaltaisessa suhteessa ja toivoin, että exäni ymmärtäisi, ettei se ole normaalia. Hän ei vain nähnyt tilanteessa mitään vikaa.

Mutta minunkaan pinnani ei loputtomiin kestänyt. Lopulta sain hänet suostumaan eroon. Olin vain liian myöhässä. Syyllisyys jäi. Syyllisyyden kanssa elän varmaan hamaan tappiin asti. Jossittelen ja mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin. Sääli aiheutti syyllisyyden, enkä tiedä kumpi on pahempi.

Kun asiat eivät mene suunnitelmien mukaan

Tänään oli pitkään odottamani päivä, kun minulla piti olla neuropsykologiset tutkimukset. No, kuten otsikosta voi päätellä, niitä ei ollutkaan. Menin kyllä paikalle, tosin aluksi eksyin. Paikallinen keskussairaala koostuu muutamasta eri yksiköstä ja neurologian puoli on yhdessä varsin minulle vieraassa yksikössä. Olen käynyt siellä vain kaksi kertaa aiemmin, mutta tällä muistillani en yhtään ihmettele, etten tiennyt minne mennä.

Kutsukirjeessäni luki, että neuropsykologi on neurologian poliklinikalla. Kiipesin viidenteen kerrokseen vain todetakseni, että väärässä paikassa ollaan. Kyseisen osaston osastonhoitaja saattoi minut oikeaan paikkaan, josta sitten tuo psykologi löytyi.

Aluksi tuo psykologi kertoi, että hän on tehnyt minun edellisetkin tutkimukset, mutta en häntä tunnistanut. Ennen mielestäni minulla oli parempi kasvomuisti, mutta hän oli aivan vieras. Ehkä myös se, että nuo tutkimukset eivät ole aivan keveitä suorituksia, niin kyseinen tutkija on jäänyt muistin ulottumattomille.

Aluksi hän kyseli minulta, että mitä minulle kuuluu. Kerroin kaikista vaikeuksistani, joita minulla on arjessa. En muista sovittuja tapaamisia, en pärjää alle 10 tunnin yöunilla, en saa mitään aikaiseksi, en pysty keskittymään, aamuisin en jaksa nousta sängystä, en välttämättä syö päivän aikana, en jaksa siivota...

Järkytyin, kun hän sanoi, ettei neurologisia tutkimuksia voi tehdä. Aivovamman oireiden kuuluisi helpottua ajan kanssa, mutta minun tilanteeni on mennyt vain huonompaan suuntaan, mikä kertoo psyykkisestä kuormituksesta. Aloin itkeä. Tätä olin odottanut jo 1,5 vuotta. En vain saanut itseäni hillittyä. Kaikki tuo turhautuminen puski läpi. Vaikutin varmaan ihan lapselliselta, kun psykologi ei suostunut tekemään neuropsykologisia tutkimuksia pyynnöstäni huolimatta.

Vihaan odottamista ja nyt joudun odottamaan vuoden lisää, jotta saisin diagnoosin. Ilman virallista diagnoosia oikeusprosessia ei saa vietyä loppuun. Tuosta edellisestä oikeudenkäynnistä täytyykin kirjoittaa seuraavaksi! Ilman tuota oikeuden päätöstä, en voi saada lopullisia minulle kuuluvia korvauksia. Eihän raha mitään vammojani poista, mutta helpottaa elämää kummasti.

Minulle kolahti eilen postiluukusta aika uudelle psykiatrille edellisen jäädessä eläkkeelle. Aika on huhtikuulle. Psykologi suositteli ajan aikaistamista ja muita terapiamuotoja psykoterapian lisäksi. Itselleni mieleistä oli viime vuonna ollut toimintaterapia ja jostain Kelan lomakkeesta löydetty ratsastusterapia. Näistä siis täytyy keskustella tuon uuden psykiatrini kanssa.

No, loppujen lopuksi sen pitäisi olla aivan sama, milloin ne testit tehdään. Sairaslomaa minulla on koko ensi vuosi, joten en sinänsä tee lausunnolla mitään. Vaikka ainahan se olisi kiva päästä elämässä eteenpäin.

Juurien paino

Meidän (äidin puolen) suvulla on pitkät juuret. Olen viettänyt sukujuhlissa enemmän aikaa kun osaan edes sanoa. Minulle suku on ollut rakas asia, jotain, mitä olen halunnut ylläpitää. Mutta entä sitten kun juuret käyvät raskaaksi?

Isoisoisäni peri tilan, vaikkei sitä halunnut. Hän kiersi ympäri Suomea oman työnsä takia, mutta sukutila pakotti jokseenkin jäämään paikoilleen. Minulla ei ole sukutilaa, mutta olenko silti jämähtänyt paikoilleen? Olenko liian kiinni asiassa, jonka merkitystä ylikorostan? Onko se suku nyt niin tärkeä? Saati sitten "suvun kunnia"?

Minulla on äitini suvun nimi, josta en aio luopua sitten ehkä joskus naimisiin mennessä. Mutta miksi? Onko nimeni niin iso osa identiteettiä? Enkö vain halua olla se, joka katkaisee sukulinjan? Onhan yhdellä sisaruksellani sama nimi, mutta aikooko hän jatkaa sukua?

Toisinaan mietin sitä, että asentanko itselleni paineita. Mietin mitä minusta ajatellaan.
"Millainen nainen jää väkivaltaiseen parisuhteeseen?"
"Käyttää vaan aivovammaa tekosyynä olla laiska"

Niin. Kun enää elämässä jäljellä olevat asiat ovat sairaus ja sen sivujuonteet. Olen jäänyt sairauksieni ja vammojeni takia yksinäisyyden kierteeseen. Ihmiset ympärilläni jatkavat elämäänsä ja minä jään yksin. Minä en etene. Eikä minusta enää tule mitään.

Päivät kuluivat ennen edes musiikkia kuunnellen, mut vain istun hiljaisuudessa. Olen jäänyt niin kovin yksin. Enkä minä enää tuota kenellekään ylpeyttä saavutuksillani. Minä en ole enää mitään.

Suomi100 ja itsenäisyyspäivän kakku

Tämä itsenäisyyspäivä tuli vietettyä miehen perheen parissa. Nukuimme kummatkin yön huonosti, joten aikaista herätystä tai esimerkiksi Tuntemattoman Sotilaan katsomista oli ihan turha haaveilla. Eipä sillä, minulla ei ole ikinä aikaisia aamuja omasta tahdostani.

Aamu alkoi varsin kankeasti, mutta onnea oli miehen tekemä aamupala. Sillä välillä kun pesin hampaita, ilmestyi pöydälle kuppi kahvia ja paistettuja kananmunia. Kyllä tuo mies naisensa tuntee.

Aamupalan jälkeen lähdimmekin ajelemaan miehen sukulaisten luo. Olin jo eilen tehnyt itsenäisyyspäivän kakun valmiiksi, joten sen kanssa ei enää tarvinnut stressailla. Pelkäsin, että koristeet lähtisivät ajomatkan aikana liikkumaan, mutta onneksi näin ei käynyt.

Tässä oli joskus kuva

Kakun ohjeen löysin netistä, mutta muokkasin sitä hiukan. Kuten oikeastaan kaikkia leivonnaisia, mitä teen. Koska kyseistä ohjetta en ole ennen käyttänyt, niin mietin tietenkin onnistumista ja makua. Onneksi kakku onnistui. Tässä siis vielä ohje kakkuun, jonka alkuperäinen ohje on täältä.

Pohja
200g voita tai margariinia
2dl sokeria
1 appelsiinin kuori raastettuna
3 kananmunaa
3dl vehnäjauhoja
2tl leivinjauhetta
3 rkl appelsiinimehua
50g tummaa suklaata
5tl kaakaojauhetta

Appelsiinisiirappi
1dl appelsiinimehua
1dl sokeria

Kuorrute
50g voita
150g tummaa suklaata

1. Voitetele vuoka. Vaahdota pehmeä rasva (itse olin tässä vaiheessa hyvin laiska, mutta hyvin onnistui). Lisää sokeri ja raastettu appelsiininkuori ja jatka vatkaamista, kunnes seos on kuohkeaa. Sekoita yksi muna kerrallaan joukkoon.
2. Sekoita jauhot, leivinjauhe, kaakaojauhe ja raastettu suklaa keskenään ja lisää ne voi-sokerivaahtoon. Lopuksi lisää appelsiinimehu. Kaada seos vuokaan ja paista uunin alatasolla 200 asteessa noin 40 minuuttia (itse paistoin noin 35 minuuttia).
3. Kakun ollessa uunissa tee siirappi. Kiehauta sokeri ja mehu kattilassa kunnes seoksesta tulee siirappimaista. Itsehän keittelin joku 20 minuuttia, mikä oli jo liikaa, sillä siirappi jähmettyi vielä kattilassa ollessaan.
4. Tee kakkuun reikiä, kun se on vielä kuuma. Kaada päälle siirappi ja anna jäähtyä.
5. Sulata voi ja suklaa kattilassa, älä anna seoksen kiehua. Kun seos on kokonaan sulaa, kaada se kakun päälle. Anna jäähtyä ja koristele.

Teeman mukaisesti kakku piti koristella sinisellä ja valkoisella. Omaan makuun kakkupohjassa olisi voinut maistua enemmän appelsiini, vaikka siirappi makua toikin. Siirapin ollessa turhan paksua, se ei oikein valunut kakun sisään. Olisin voinut ja jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt, kostuttaa kakku vaikka appelsiinimehulla. Kaikille kakku kuitenkin maistui ja itsekin söin kolme palaa. Ihan vain koska kakku oli kuitenkin tosi hyvää.

Päivään kuului tietenkin yhdessäoloa ja syömistä. Illemmalla lähdimme kotiin ajatuksena katsoa Linnan juhlia, sillä yksi sukulaiseni oli kutsuttuna. Tietenkin matkaan kului enemmän aikaa ja kättelyvuoro olikin jo mennyt. No, katsoimme sen myöhemmin Areenasta. Siinä sitten puolisoni kanssa katseltiin mekkoja ja ihmeteltiin vieraita. Ilta huipentui vielä Olipa kerran -sarjan parissa, jota aloimme katselemaan hetki sitten. Onneksi se löytyy Netflixistä!

Yksinjäämisen peikko

Ei luulisi olevan kovin vaikeaa uskoa, etten pidä yksinolosta. Yksi syy koiran hankkimiseen nimenomaan oli se, ettei minun tarvitsisi olla yksin kotona. Jollakin tavalla siedän jo päivät ja illat olla yksin, mutta yöt ovat pahimpia. Ehkäpä johtuen siitä, että puukotus tapahtui keskellä yötä.

Tiesin, että tässä joku viikonloppu puolisoni menee viettämään aikaa kavereidensa kanssa ja jää sinne yöksi. Hän muistutti asiasta minua alkuviikosta, mutta en tajunnut, että kyseessä on tämä eikä seuraava viikonloppu. En ehtinyt siihen hätään hankkia tänne ketään luokseni, joten tiedossa oli sitä niin kuuluisaa omaa aikaa. Tuo kirottu oma aika, p*****e.

Onneksi puolisoni lähti vasta lauantaina, joten kyseessä oli vain yksi yö. Lähdimme päivällä yhdessä lenkille tuonne lumen kaunistamaan luontoon. Tunnetusti liikunta vapauttaa mielihyvähormoneja, joita aivan selkeästi tarvitsin kestääkseni yön yksin. Kotiin tullessa huomasin kellon olevan jo lähempänä neljää.

Neljältä alkoi eläinten pikkujoulut. Menimme Taikan kanssa suoraan sinne, miehen lähtiessä kotiin valmistautumaan lähtöön. Tapasin pikkujouluissa vanhan tuttavan, joka oli jo kauan aikaa sitten käskenyt minua hankkiutumaan eroon exästäni. Tunsin itseni niin tyhmäksi, kun en noudattanut silloin hyvää neuvoa. Niin, olisi pitänyt tehdä hänen ehdotuksensa mukaan, mutta se on jo myöhäistä. Tapahtunut, mitä tapahtunut.

Kotiin päästyä olikin aika turvautua Netflixin tarjontaan. Kerrankin kun saa katsoa romanttista komediaa, niin minä valitsen kaksi varsin huonoa leffaa. Kyseinen elokuvakategoria ei ole miehen suosiossa, joten sitä harvemmin edes "pääsee" katsomaan No, tulipahan tapettua aikaa.

Aamuisin Taika aina herättää puolisoni, yleensä myös minut jos olemme kaksistaan. Tällä kertaa pikkuinen kurkkasi sänkyyn siinä 12 jälkeen, kun olin jo herännyt ja lueskelin sosiaalisen median ihmeitä. Ei mikään huono saavutus kymmenen kuukauden ikäiseltä pennulta. Muutaman tunnin päästä tuo parempi puoliskokin saapui kotiin.

Mitä tästä siis opittiin? Kyllä, minä selvisin yksin, vaikka se kuinka pelottikin aluksi. Enkä minä edes ollut yksin, onhan minulla tuo ihana karvapallo ❤ Yksinjääminen on silti jo ajatuksena pelottava. Olen kuitenkin jo aikuinen ihminen, joten sen kanssa vaan pitäisi osata elää. En minä voi kahlita ketään luokseni ikuisiksi ajoiksi. En halua olla samanlainen kuin exäni oli, en halua kenenkään kokevan niin voimakasta kahlintaa.

Ps. Kannattaa käydä lukemassa pikkuserkkuni blogia, hän aloitti juuri kirjoittamaan elämästään, johon ennen kuului narsistinen ja väkivaltainen puoliso.

Sairaanhoitajasta terveydenhoitajaksi

Olin kuulemma jo hyvin pienenä sanonut äidilleni, että minusta tulee isona hoitaja, mutta ei samanlainen kuin äidistä. Äitini siis työskentelee kehitysvammaisten asumisyksikössä. Minulla ei ole tästä keskustelusta mitään mielikuvaa. En muista, että minulla olisi ollut selkää mielikuvaa tulevaisuuden haaveammatista. En peruskoulun aikaan vielä tiennyt, mitä haluan isona tehdä, joten menin lukioon. Olin ehtinyt käydä lukiota noin puoli vuotta, kunnes keksin, mitä haluan opiskella isona. Minusta tulisi sairaanhoitaja.

Tätini on sairaanhoitaja, kummitätini röntgenhoidon opettaja ja lähihoitajia suvussa on enemmänkin. Ei siis ollut mikään uusi asia meidän suvussa. Hain kyllä myös lukemaan maantiedettä ja ympäristötietoa Joensuun yliopistoon, jonne pääsinkin sisälle täysin lukematta. En kuitenkaan nähnyt sitä omakseni, vaikka maantiedosta olinkin aina pitänyt. En vain nähnyt itseäni opiskelemassa vieraassa kaupungissa 400 kilometrin päässä. Kun tulin hyväksytyksi opiskelemaan sairaanhoitajaksi, tiesin että tässä se on.

Oikeastaan jokaisen harjoitteluni jälkeen tiesin, ettei kyseinen harjoittelupaikka ole minua varten, jos siis siellä pitäisi työskennellä. Olin edelleen hyvä koulussa ja kaikki harjoitteluni sain suoritettua, mutta olo huononi. Ei tämä ollutkaan minua varten. Olin väärässä paikassa.

Sairaanhoitajan koulutukseen kuului myös naistentautien perusopinnot. Kun opettaja puhui aiheesta, tuntui että sytyn. Oli romahduttavaa kuulla, ettei tämä oikeastaan kuulu sairaanhoitajille vaan kätilöille ja terveydenhoitajille. Raskaus ja synnytys oli kiinnostanut minua jo ala-asteella. Tajusin todellakin olevani väärällä linjalla. Hain kätilöksi muutaman kerran jo ennen puukotusta, mutta en päässyt sisälle. Jäin joka kerta hyvin korkealle varasijalle.

Valmistumiseni läheni ja olin tehnyt kaikki mahdolliset tehtävät liittyen naistentauteihin, omalla tavallaan myös opinnäytetyöni. Toiseksi viimeisen harjoitteluni ensimmäisen päivän jälkeen tuli puukotus.

Kaiken muun sain suoritettua, paitsi ne viimeiset harjoittelut. Kun pääsin sairaalasta, hain yhteishaussa vielä viimeisen kerran. Kätilöksi en vieläkään päässyt, mutta yllätyin kun pääsin opiskelemaan terveydenhoitajaksi. Enhän voinut tässä mitään hävitä, olihan sekin parempi kuin olla sairaanhoitajana. Olin kyllästynyt odottamaan vuodeosastoilla potilaiden kuolemaa, halusin olla terveyden parissa. Terveydenhoitajana neuvolassa pääsen myös olemaan naistentautien kanssa tekemisissä ja vaikka itse synnytys jääkin välistä, niin pääsen seuraamaan raskautta ja neuvolaikäistä lasta.

Vaihtoehtona on tietenkin olla myös kouluterveydenhoitajana tai työterveyshuollossa. Sen lisäksi kaikki sairaanhoitajan paikat ovat avoinna. Pidin kovasti kesästäni sairaanhoitajavastaanotossa, joten en sitäkään vaihtoehtoa sulkisi pois. Terveydenhoitajan tutkinto avaa ovia työelämään enemmän kuin vain sairaanhoitajan. Lisäksi aivovamman takia tarvitsen vain yksivuoroisen työajan. Kolmi- tai kaksivuoro ei enää mitenkään onnistu.

Onhan tämä opiskelu raskasta. Tämän tutkinnon (tai siis tutkintojen, sillä saan sekä sairaanhoitajan että terveydenhoitajan paperit) jälkeen en opiskele kyllä mitään, jos minulta kysytään.

Pää lyö viikon tyhjää

Olen koko viikon nukkunut enemmän tai vähemmän huonosti ja se alkaa jo pikkuhiljaa näkyä naamasta. Viikko on sisältänyt pari jumppaa, koirapuistoilua, hierontaa, pari keikkaa sairaalan puolella, vakuutusasioista keskustelua ja jumitusta. Kävin vihdoin vaihdattamassa sykemittariini pariston, joten minulla on pitkästä aikaa jopa kello käytössä. Samalla korjautin useampi kuukausi sitten ostamani sormuksen. Koiran on saanut muutamaan otteeseen pestä kosteuden vuoksi. Raukka ei siitä kamalasti tykkää.

Väsymyksen vuoksi en ole oikein saanut mitään tehdyksi. Onneksi puoliso hoitaa silloin minunkin puolestani asioita. Valitettavasti kaikki taapaamiseni minun täytyy hoitaa ihan itse. Tänään esimerkiksi minulla oli aika naistentautien poliklinikalle munasarjakystan vuoksi. Minulta siis löydettiin puukotuksen yhteydessä tehdyssä kuvauksessa omasta mielestäni isohko kysta vasemmasta munasarjasta, minkä tilannetta tänään arvioitiin. Tällä kertaa niin isoa kystaa ei löytynyt, mutta pienempiä kylläkin ja molemmista munasarjoista. Tämän ei pitäisi vaikuttaa mihinkään, mutta kyllä sitä aina ajattelee, että millaiseksi tilanne tulevaisuudessa muuttuu. Munasarjakystat voivat kasvaa kuitenkin pahimmillaan yli 20 kilon kokoisiksi. Noh, jätetään tämä asia hautumaan.

Ensi viikolla minulla piti olla kauan odottamani neuropsykologiset testit, mutta se siirtyi sitä seuraavalle viikolle. Tutkimustuloksia joutuu kuitenkin odottamaan lähemmäs joulua. Joulusta puheen ollen, pian pitäisi alkaa paketoimaan lahjoja. Kaikki lahjat olen siis ostanut jo aikoja sitten, mutta en ole jaksanut nähdä vaivaa paketointiin. En ole erityisen hyvä paketoija, joten rumia paketteja odotellessa. Muutenkin mielestäni joulua hössötetään ihan liikaa.

Meillä kotona joulu näkyy niin, että parvekkeella on lyhdyssä valo, ei mitenkään muuten. Meille ei ole tulossa kuusta, emmekä anna puolisoni kanssa toisillemme lahjoja. Talouden ainoa, joka lahjan saa on Taika. Tietenkin muilta ihmisiltä on oletettavissa lahjoja, mutta itse jättäisin koko touhun välistä, jos asia mitenkään minusta riippuisi.

Joulu on stressin juhla jolloin syödään ruokaa, jota ei muulloin ole tarjolla. Stressataan siitä, onko siistiä, onko ruoka hyvää ja mitä annetaan ja saadaan lahjaksi. Odotukset asetetaan korkealle ja koko juhla on pialla, jos yksi pieni ykstyiskohta menee pieleen. Yritetään saada onnistunutta kuvaa perheen pienimmistä ja toivotaan, että kuvat ehtivät oikeaan päivään mennessä perille.

Ehei, en jaksa. Menen helpon kaavan kautta ja ilmestyn isovanhempieni luokse aattoillaksi syömään. Onneksi isovanhemmilleni ei tarvitse hankkia lahjaa, sillä heille riittää, että minä tulen paikalle. Tärkeiden ihmisten näkeminen riittää minun jouluuni.