Yli 20 000 kävijää!

Huisia kuinka monta kertaa blogiani on katsottu, kiitos teille kaikille lukijoille 😁 internet-versiossa näkyy tuolla sivun oikeassa laidassa on siis laskuri, jotta lukijatkin voivat seurata katselukertoja. Parasta on saada kirjoittaa, niin että saa vastakaikua. Jokainen kommentti lämmittää mieltä ja parasta onkin se, että kaikki kommentit ovat olleet positiivisia! Blogimaailma osaa olla julma, mitä tässä vähän olen pelännyt. Kun aihe on rankka, ei kaipaa yhtään ikäviä kommentteja lisäksi.

Blogin pitämiseen on ihme kyllä riittänyt inspiraatiota ja ideoita. Totta kai ideat otetaan vastaan ja parhaani mukaan niitä toteutan. Oma elämä tuntuu välillä niin tylsältä, että on vaikea miettiä aiheita. Totta kai tilanteet muuttuvat ja postausten aiheet vaihtelevat suurestikin. Tykkään esimerkiksi hyvästä ruuasta ja luultavasti tulevaisuudessa jotain ruokapostauksiakin tulee ilmestymään.

On tietenkin myös aiheita, joita en tule täällä avautumaan. Vaikka en kirjoitakaan omalla nimelläni, käytän kuitenkin omia kuvia ja googlen kuvahaun avulla varmasti henkilöllisyyteni on helposti selvitettävissä. Eipä se henkilöllisyys ole kovin salainen asia.

Tietenkin olisi ihanaa saada blogille enemmän lukijoita. Haluan puhua vakavasta asiasta, eikä aivovamma ole kovinkaan suosittu aihe. Toki Suomen suurimmat bloggaajat ovat joutuneet tekemään paljon töitä, jotta ovat saaneet bloginsa menestymään. En haikaile bloggaamisesta ammattia, vaan näkyvyyttä aivovammalle ja lähisuhdeväkivallalle.

Yksi väkivallan teko muutti koko elämäni, eikä voida puhua pelkästään positiivisesta muutoksesta, vaikka hyviäkin asioita on seurannut, muun muassa nykyinen parisuhteeni. On vaikea sanoa, mitkä asiat ovat seurausta mistäkin. Selvää on kuitenkin, että elämässä tapahtuu muutoksia, eikä kaikkiin voi varautua etukäteen. Vaikka kuinka toivoisin, ettei koko puukotusta olisi tapahtunut, alan pikkuhiljaa jo sopeutua asiaan. Kaikkeen jotenkin vain sopeutuu, haluaisi tai ei.

Toivon tietenkin, että voin myös toimia vertaistukena muille väkivaltaa kokeneille. Itse en ole erityisemmin vertaistukea saanut, joten toivon, etteivät muut jää yksin. Elämä ei voi olla enää koskaan entistä. Kuitenkin yhden oven sulkeminen avaa toisia ovia. On mahdollista olla aivovamman kanssa onnellinen, vaikka väkivallan teot jättävätkin jäljet. Minä kuitenkin selvisin, enkä makaa vihanneksena sairaalassa. Minä saan kuitenkin kävellä omilla jaloilla (ketään pyörätuolissa olevaa väheksymättä!) ja elää lähes täysillä. Ehkä joskus jopa täysillä?

Julkisen terveydenhuollon helmet

Kävin tapaamassa uutta psykiatriani. Oikeasti minulla olisi ollut aika vasta huhtikuulle, mutta unettomuuden vuoksi olin jo aiemmin psykiatrian poliklinikalla yhteydessä ja sain soittopyynnön lääkärille. Sovittiinkin sitten aiempi käynti.

Oli huvittavaa, että minulta pyydettiin lyhyesti kertomaan tilanteeni, ihan kuin vajaata kahta vuotta voisi lyhyesti kertoa. No, keskusteltiin aikamme tarinastani ja sitten käytiin läpi lääkitys. Minulla menee nukahtamiseen samaa lääkettä kahdella eri vaikutustavalla ja asia jätettiin ennalleen.

Mietin ääneen psyykelääkkeeni tarpeellisuutta, mutta lääkäri koko paremmaksi jättää nykyinen annos entiselleen. Koska minulla ei ole ylimääräisiä oireita lääkityksestä, niin jatketaan sitä sitten.

Toinen käsiteltävä aihe oli terapiamuodot. Itselleni Kelan lomakkeesta löydetty ratsastusterapia ei tule toteutumaan, sillä sitä käytettäisiin, jos minulla olisi jotain fyysisiä oireita. Harmi, sillä sitä hieman jo odotin. Kuitenkin toimintaterapia tulee taas uudelleen, mutta sitä en vielä tiedä, onko se yksilö- vai ryhmäterapiaa. Olenkin jännän äärellä.

Se mikä tästä käynnistä varsinaisen helmen tekee, on se, ettei kyseinen psykiatri ole minun hoitavana lääkärinä kuin vain huhtikuuhun asti. Sen jälkeen saan taas uuden lääkärin. Psyykkisten sairauksien hoidossa pitäisi panostaa jatkuvuuteen, eikä lääkärin vaihtuminen kolmesti kahden vuoden sisällä ole mitään jatkuvuutta. Tiedostan itsekin, etten puhu asioistani vieraille kovin avoimesti. Onnea vaan seuraavalle lääkärilleni, sillä olen aika pommi. Mistään ei tiedä, mikä oire johtuu mistäkin.

Parasta tässä tilanteessa on kuitenkin se, että Taika on kipeä. Aamulla raukka oli oksentanut ja päivällä tuli veriripulia. Eläinlääkäriltä sain ohjeeksi antaa sille suolistohäiriöihin tarkoitettua lääkettä ja olla tarvittaessa yhteydessä uudelleen. Nyt pikkuinen potilas nukkuu, joten toivotaan, että se paranee pian.

Meidän joulu

Meillä kotona ei tosiaan joulua valmisteltu mitenkään erikoisesti. Kysyin kyllä mieheltä, että haluaako jotain jouluruokaa, mutta hänkin totesi, että taitaa olla turhaa. Suurin osa joulusta olemme samassa paikassa, eli mun vanhempien luona. Mies lähti jouluaattona omien sukulaistensa luo.

Perjantaina kävimme miehen sukulaisten luona ja sieltä illalla lähdimme jo minun vanhemmilleni. Illalla sain jo muutaman lahjan, joita äiti ei ollut paketoinut. Lauantaina lähdimme käymään miehen ja isäni kanssa tätini luona, jossa tapasimme samalla serkkunani ja heidän lapsiaan. Samalla tapasin kummityttöäni, joka tosin nukkui melkein koko ajan.

Kotona oli jouluruokaa ja joulusauna, jonka jälkeen avasimme jo lahjat. Vaikken uskokaan horoskooppeihin, olen silti kuin merkkini, eli kaksoset. Olen niin malttamaton, etten jaksanut odottaa sunnuntaihin. Lahjoista kuoriutui muun muassa kaksi mattoa, ihanat lakanat, iso uunivuoka, koirapilli, heijastinreppu, yrttiruukku ja syviä sekä leipälautasia. Tätini oli kutonut sekä minulle, että miehelleni samanlaiset tumput, jotka olivat aivan ihanat.

Sunnuntaina olikin jouluruoka mummilassa ja siellä ajan viettoa. Isovanhemmilleni on kaikista tärkeintä viettää aikaa yhdessä, joten sen ilon olen heille suonut. Sitten kun heitä ei ole, en ole ajatellut joulua enää viettää. Olen ateisti, enkä jaksa joulun kaupallisuutta.

Maanantai kului varsin hitaasti, mutta näinpä edes toisia serkkujani. Mieskin palasi minun vanhempieni luo. Tänään lähdetäänkin jo kotiin, sillä mies menee keskiviikkona töihin ja minulla on aika psykiatrille.

Vuoden 2016 loppu

Palataanpa taas pitkästä aikaa tähän kertomukseeni, jotta saataisiin kurottua menneet asiat nykyhetken tasalle. Tosiaan syksyllä aloitin terveydenhoitajaopinnot ja käymään "rääkkijumpassa'. Elämässä alkoi olla taas rytmiä ja syitä jatkaa elämää. Pahimmillaan kesän aikana kärsin itsetuhoisista ajatuksista. Jokainen silta oli potentiaalinen keino tappaa itsensä. Olo oli erittäin huono, mutta jotenkin sitä vaan jaksoi eteenpäin. En tiedä, miksi en tappanut itseäni. Ehkä en vain saanut sitäkään aikaan.

Loppukesästä sain lääkärin lähetteen psykoterapiaan ja loppu vuoden sairaslomaa. Alkoi tutustumiskäynnit terapeuttini luona, ennen kuin syyskuussa tehtiin terapiasopimus. Syksyyn kuului myös tappelu Kelan kanssa terapian korvauksista. Jouduin tekemään lopulta kolme hakemusta, jotta sain kelan tukemaan psykoterapiassa käymistä.

Alkusyksystä menetin itselleni erittäin tärkeän ihmissuhteen, jonka seurauksena minulle tarjottiin paikkaa psykiatriselta osastolta. En kokenut sitä omakseni. Otin rauhoittavia ja menin kaverilleni. Pääsin juttelemaan psykiatriselle sairaanhoitajalle ja psyykelääkettäni nostettiin maksimiannokseen. Sen jälkeen olokin lähti helpottamaan. Samaan aikaan myös tutustuin nykyiseen avopuolisooni, mikä osaltaan taittoi pahinta masennusta pienempään.

Koulussa suoritin teoriaopintoja kouluterveydenhuollosta ja työterveyshuollosta. Harjoitteluun en kuitenkaan mennyt syksyllä, vaikka siihen periaatteessa olisi ollut mahdollisuus. Minulla jäi rästiin kokeita ja tehtäviä. En enää jaksanutkaan tehdä niitä.

Joulukuussa minulla oli toistaiseksi viimeinen leikkaus puukotuksen liittyen. Alunperin minulla jäi kaksi veitsen palaa kiinni kallon luihin, joista toinen poistettiin heti tapahtuman jälkeen. Toistakin yritettiin poistaa, mutta se pala oli niin kiinni luussa, että se jätettiin paikoilleen. Kyseinen pala ei heti oireillut mitään, mutta pikkuhiljaa aloin kokea enemmän ja enemmän hermokipua otsalla. Otsalta minulla siis meni yksi hermo poikki, joka hermottaa kulmakarvan ja otsan aluetta.

Hermokivun sanotaan olevan pahinta kipua, mitä ihminen voi kokea. Jokainen on varmaan lyönyt kyynärpään hermon, joten tietää, miltä hermokipu tuntuu. Kun hermokipupiikkejä tulee päivittäin ilman mitään varoitusmerkkejä, niin tietää, ettei kaikki ole kunnossa. Leikkaava lääkäri varoitti minua, ettei veitsen palan poisto välttämättä poista kipuja, mutta onnekseni palan poisto poisti kivut lähes kokonaan. Harvakseen kipuja tulee vielä, mutta kivut ovat huomattavasti pienempiä, kuin aiemmin.

Miksi minä liikun?

Ne jotka tuntevat minut pidemmältä ajalta, tarkoittaen ihan ala-asteelta alkaen, tietävät, etten koskaan ollut liikunnassa erityisen hyvä. En ollut koskaan mikään huonokaan, mutta usein minut valittiin liikuntajoukkueisiin viimeisten joukossa. Niinä ehkä kolmena tuntina kun yläasteella lintsasin, osui yksi liikuntatuntiin. Tiesin, että sillä tunnilla pelataan pesäpalloa A- ja B-luokan välisenä otteluna. En jaksanut kyseistä vastakkainasettelua, joten lintsasin.

Into liikuntaan syntyi vasta lukiossa. Ei minusta silloinkaan himourheilijaa tullut, mutta aloin lenkkeillä vapaa-ajalla ja valitsin liikuntakursseja lukiossa. Olisin aina halunnut harrastaa jotain liikuntaa, mutta se ei ollut mahdollista syrjäseudulla asumisen ja vanhempien vuorotöiden takia.

Ammattikorkeakoulussa asiat muuttuivat. Muutin kaupunkiin ja koulumatkaa minulle tuli 2,5 kilometriä, jonka säässä kuin säässä pyöräilin. Kerrankin minulla oli hyvä syy käyttää polkupyörää! Ammattikorkeakoulussa ei enää ollutkaan liikuntatuntea, joten jotain liikuntaa oli löydettävä itse. Meidän koulu tarjoaa ilmaisen salin ja liikuntavuoroja, joista kiinnostuin. Muutama luokkalaiseni alkoivat käydä pelaamassa salibandya, josta itsekin innostuin. Pelasin höntsää puukotukseen asti varsin säännöllisesti töiden ja koulun antamissa puitteissa. Sen lisäksi saatoin käydä salilla, lenkillä tai muutoin liikkua.

Puukotuksen jälkeen liikunta jokseenkin jäi. En saanut ajaa polkupyörällä, joten jouduin opettelemaan kävelemään paikasta toiseen. Olin niin tottunut pyöräilyyn, että oli hankala ajatella kävelemistä. Kesällä 2016 iski pahin masennusjakso, jolloin kaikki ylimääräinen jäi. Minulla ei ollut syytä pitää kiinni normaalista arjesta, sillä ei ollut töitä tai koulua. Ei niin mitään. Syksyä kohden eräs kaverini sai minut ajattelemaan paikallisen kansalaisopiston kursseja, jonne lopulta ilmoittauduimme.

Kyseessä oli liikuntamuoto, joka sisältää erilaisia harjoitteita kehonpainolla ja erilaisilla välineillä. Viime vuosi meni siis kyseisellä jumpalla. Tälle vuodelle otin saman jumpan ja lisäksi reisi-vatsa-pakara -alueisiin keskittyneen tehokkaamman jumpan. Voin sanoa, että tulokset kyllä huomaa.

Syitä miksi liikun, on helppo luetella. Terveys, olotila ja ulkonäkö. Liikuntaa suositellaan masennuksen hoitoon ja vaikka en enää pääse liikunnan avulla flow-tilaan, tiedän, että liikunta on minulle hyväksi. Vaikka liikunta ei yksinään paranna sairauksiani, niistä on kuitenkin hyötyä. Säännölliset tunnit tuovat elämääni rytmiä ja niiden avulla liikun säännöllisemmin ja useammin kuin ilman näitä tunteja.

Terveys on tietenkin toivottu sivutuote liikuntaan. Näen jumpissani ihmisiä, joilla on ylipainoa ja vaikeuksia suorittaa (minun mielestä) helppoja liikkeitä. Haluan elää elämäni niin terveenä, kuin se on vain mahdollista. Haluan ylläpitää lihasmassaa ja vähentää riskiä sairastua esimerkiksi metaboliseen oireyhtymään, diabetekseen tai muihin elämäntavoilla ennaltaehkäistäviin sairauksiin. Vaikka en ole mielestäni erityisen notkea, voitan kuitenkin notkeuskisassa monet jumpassa käyvät yli 60-vuotiaat. Haluankin säilyttää liikkuvuuteni ja jos ei nostattaa, niin ylläpitää nykyistä kuntoani. Olen nähnyt valitettavan useita ihmisiä työni puolesta, jotka eivät huolehdi terveydestään ja he joutuvat elämään puhjenneiden sairauksien kanssa. En halua samaa kohtaloa. Usein sitä vaan havahtuu siinä vaiheessa, kun terveys on jo menetetty.

En usko, etteikö jokainen ihminen jollain tasolla ajattele ulkonäköään. Minäkin tietysti ajattelen. On helpompi huolehtia painosta, kun liikkuu. Tätä postausta kirjoittaessani laskin, että edellisellä viikolla liikuin niin 8 tuntia viikon aikana. Aikuisten liikuntasuositukset sanovat, että viikossa pitäisi liikkua reippaasti 2h 30min tai rasittavasti 1h 15min. Nuo suositukset tulikin reippaasti ylitettyä. En itse tavoittele bikini fitness -vartaloa, mutta haluan pysyä nykyisessä vaatekoossani. Ihan vain senkin takia, etten halua uusia vaatekaappiani jatkuvasti koon muutosten mukaisesti.

Aivovammaisen joululoma

Mitä tarkoittaa joululoma aivovammaiselle? Ei varmaankaan sitä ihan perinteistä lomaa joko töistä tai koulusta. Kun arki koostuu kotona olemisesta, terapiasta ja koiran hoidosta, niin mitä on loma?

Puolisollani ei lomaa ole kuin juhjapyhät, joten mitään reissua ei ole tulossa. Minun lomani on sitä, että terapia jää joulutauolle. Sellainen ihminen, joka ei käy kolme kertaa viikossa psykoterapiassa, ei välttämättä ymmärrä loman tarvetta. Minähän kuitenkin olen sairaslomalla.

On raskasta puhua kipeistä asioista. Täytyy käsitellä asioita, joiden aiheuttamia tunteita on tukahduttanut jo kauan, paljon aiemmin kuin koko puukotus edes tapahtui. En minä puhu pelkästään parisuhteestani exäni kanssa, sillä minä puran monia asioita, joita jo lapsuudessani olen kokenut. En varsinaisesti ole tyytyväinen menneeseen elämääni, enkä kyllä nykyisyyteenkään. Terapiassa joudun kohtaamaan näitä ikäviä asioita jatkuvasti.

Loma on myös tarpeen siksi, että olen viime aikoina nukkunut taas huonommin. Vaikka menisin nukkumaan normaaliin aikaan, saatan olla yhä valveilla kolmen aikaan aamuyöstä. Käytän yhä unilääkkeitä nukahtamiseen, mutta jostain syystä ne eivät nyt auta. Olen kokeillut ties mitä kaikkia mahdollisia nukahtamisen helpottavia keinoja, mutta ei. Jos nyt joutuisin lisäksi heräämään aiemmin terapiaan, tai muihin menoihin, olisin aivan lopussa. Olen miettinyt pääni puhki, että onko minulla nyt oikeasti stressiä vai mikä minua valvottaa. Tietenkin minulla on koko ajan jotain mielessä, mutta en mielestäni stressaa mistään erityisemmin. Tilanne kuitenkin luultavasti muuttuu pian.

Joululoman jälkeen minulla jatkuu taas koulu lähituntien merkeissä. Meidän linjalla valitettavasti lukujärjestyksiä ei julkaista kovin aikaisin, joten en varsinaisesti tiedä, milloin koulu todellisuudessa alkaa. Asiasta valitettiin jo ensimmäisenä opiskeluvuotenani, mutta asiaan ei ole tullut muutoksia vieläkään. Toisaalta odotan koulun alkua innolla ja toisaalta pelolla. Entä jos en jaksakaan? Toisaalta koulurytmi voi helpottaa nukahtamiseen liittyviä ongelmia säännöllisyyden vuoksi. Hyppään uuden terveydenhoitajaryhmän matkaan, joten sekin hieman jännittää.

Joulutauon aikana on myös tapahtumassa muita asioita, sillä keskustelin tuossa sosiaalityöntekijän kanssa arjen tukihenkilöstä. Luultavasti ensi vuoden puolella minulla on tapaaminen, jossa tarkastellaan arjessa selviytymistä ja tehdään tukihenkilön tarpeen arviointi. Myös muita terapiamuotoja saattaa alkaa, mutta näistä en ole vielä keskustellut lääkärini kanssa, joten niiden alkamisesta ei ole varmuutta.

Antamisen iloa

Kuten varmaan aiemmin olen maininnut, ei oikein joulu minulle nappaa. Yleisesti ottaen kuitenkin joulua vietän ja annan jopa lahjojakin. Joulua vietän vanhempieni ja isovanhempien luona muita sukulaisia tavaten. Kuitenkin on mahdollisuus antaa myös muulloinkin kuin yhtenä päivänä vuodessa. Varsinkin, kun lahjaa ei voida mitata rahassa.

Kävin ojentamassa kirjaimellisesti auttavan käden. Minä kävin luovuttamassa verta. Ei ehkä suurimmalle osasta ihmisiä kyseinen teko vaikuta miltään, mutta itsekin verensiirtoja saaneena haluan antaa takaisin. Joku minulle tuntematon ihminen (oikeasti niitä oli kyllä kaksi) auttoi minua selviämään hengissä.

Verensiirtoja käytetään hoitoina erilaisiin sairauksiin kuten anemiaan ja leukemiaan ja tietenkin onnettomuuksien uhreille. Toisinaan myös synnytyksen aikana verta menetetään huomattavia määriä. Myös vastasyntyneet ja keskoset voivat tarvita verta. Verensiirron tarve voi tulla kenelle tahansa vastaan yllättävänkin nopeasti.

Sitä paitsi, mihin minä tuota "ylimääräistä" verta tarvitsen? Joku tarvitsee sitä vielä enemmän kuin minä. Ensimmäisellä kerralla verenluovutuksen jälkeen koin huimausta, mutta sekin oli ohi seuraavana päivänä. Tällä kerralla en huomannut mitään luovutuksen jälkeen. En voi sietää neuloja, kun kyseessä on minun pistäminen. Työkseni voin kyllä pistellä niin paljon kun sielu sietää. Kuitenkin homma oli ohi kahdella pistoksella. Ensin mitattiin hemoglobiini sormesta ja toinen olikin sitten kyynärtaipeesta itse verensiirto. Kyllä aikuisen ihmisen pitäisi kestää.

Samana päivänä verenluovutuksen kanssa liityin kantasolurekisteriin netissä. Voi olla, ettei kukaan koskaan tarvitse minun solujani, mutta sitä ei koskaan tiedä. Kantasolusiirre on leukemiapotilaan viimeinen parannuskeino. Jokainen tuntee varmasti jonkun, jolla on ollut jokin syöpä. Itsellänikin on lähipiirissä ihan riittävän monta ihmistä, joille tuo sairaus on osunut. Voi olla, että minä olen se, joka tuota hoitoa tarvitsee. Tai sitten kyseessä on lähipiiristäni joku rakas ihminen, jolle ne omat soluni ei kelpaa.

Vaikka kyseessä olisi tuntematon ihminen, kenelle verta tai kantasoluja luovutat, niin tuo ihminen muistaa sen aina. En voi muuta kuin suositella molempia. Minä ainakin haluan auttaa ojentamalla käteni. Pieni teko voi muuttaa jonkun elämän.

Ja te kaksi ihmistä, jotka olette minulle antaneet verta. Kiitos. Todennäköisesti heistä kumpikaan ei ikinä lue tätä kirjoitusta eivätkä saa tietää mitä he ovat minun vuokseni tehneet. Kuitenkin jokainen luovuttaja on arvokas ja kiitoksensa ansainnut.

Paras vertaistuki

Murhan yrityksen kohteeksi joutuneille ei ole kovinkaan monia vaihtoehtoja vertaistukeen. En siis epäile, etteikö tarvetta olisi vertaistuelle, mutta mahdolliset vertaistukiryhmät keskittyvät tietenkin Helsinkiin, sekä muutamaan muuhun isoon kaupunkiin. En minä ainakaan jaksaisi ajella Helsingissä käymään viikottain. Jotenkin sitä putoaa pienen kaupungin mahdottomuuksiin. Tietenkin on eri asia järjestää pääkaupunkiseudulla jotain ryhmiä, sillä alue kattaa noin miljoona ihmistä. Itse kun asuu alle 70 000 asukkaan kaupungissa, niin on ihan ymmärrettävää, ettei täällä ole erikoisempia vertaistukiryhmiä.

Olen osallistunut verkkovertaistukiryhmään, mutta olen huomannut, ettei se ole kohdistettu ihan oikein. En siis sano, etteikö siellä olisi ihmisiä, jotka ovat kokeneet väkivaltaa, mutta jokin puuttuu. Tuo vertaistuki ei ole ajantasalla pyörivä vaan foorumi. Viestejä tulee sinne harvakseltaan ja vaikka kuinka olen laittanut jokaisen viestin kohdalle täpän, että saisin uusista viesteistä sähköposti-ilmoituksen, ne eivät silti tule. Tai siis käytännössä tulevat, mutta suoraan roskapostiin. Eli siis käytännössä ei kovin toimiva juttu.

Vaikka kuinka minulla on psykoterapiaa kolme kertaa viikossa, en silti ole saanut kontaktia ihmiseen, joka ymmärtäisi. Puolisoni ei voi mitenkään ymmärtää, miltä naisen kokemana väkivalta tuntuu, vaikka hän kuinka olisi ymmärtäväinen. Tuntuu, että puhun ihmisten kanssa eri kieltä, jota kukaan ei ymmärrä minun lisäkseni.

Olen ollut tietoinen pikkuserkkuni kokemasta väkivallasta ja narsistisesta parisuhteesta. Tietenkin olemme aina tunteneet toisemme ja käyneet yhteisissä suvun juhlissa, mutta jotenkin viime aikoina olemme alkaneet jutella enemmänkin. Toki myös se, että olen sosiaalisessa mediassa puhunut asiasta jokseenkin avoimesti, on ehkä tuonut meitä yhteen.

Pitkästä aikaa sovimme tapaamisen pikkuserkkuni kanssa. Tuntui kun olisi tullut kotiin. Vaikka meidän kokemukset ovat tietenkin ihan erilaisia, mutta pitkästä aikaa minusta tuntui siltä, että joku ymmärtää. Koen, että kokemuksiani vähätellään ja nykyistä tilannettani ei ymmärretä. Siinä mielessä on kirous olla itse sosiaali- ja terveysalalla, koska ammatin puolesta tiedän asioista. Niin kutsutut maallikot eivät usein tiedä, mitä koen. Sen vuoksi oli ihanaa keskustella sellaisen kanssa, joka kokee samoja asioita kanssani. Pikkuserkulleni minun ei tarvinnut selittää asioita.

Kun tulin kotiin, hehkuin. Kuinka hyvältä voikaan tuntua, kun saa sanottua asioita ääneen? Onneksi seuraava tapaaminen on jo sovittu, en malta odottaa 💙 Puhuminen on tärkeää toipumiselle, mutta on myös tärkeää tulla kuulluksi. Vastavuoroinen keskustelu voi olla niin voimaannuttavaa. Kerrankin tiedän, mistä puhun.

Sääli ja syyllisyys

Miksi kukaan jää väkivaltaiseen parisuhteeseen? En tietenkään voi vastata kuin omasta puolestani. Vastaus itsekään ei ole mikään yksinkertainen, sillä parisuhde on aina monisyinen. Harvalla parisuhde pysyy yllä vain rakkauden voimalla. Pitää olla tahtoa, yhteisiä asioita, kiinnostusta toiseen jne. Meillä exän kanssa nyt ei ollut omistusasuntoa tai lapsia, mutta nekin ovat yksi yhdessä pitävä tekijä.

Rakkaus. Kyllähän sitä oli. Ehkä kyseessä oli enemmän hullaantuminen. Minulla oli takana muutama lyhyt tapailutasolle jäänyt suhde, joten toivoin mahdollisuutta sitoutumiseen. Exäni oli hyvin varma meistä ja suhteemme onnistumisesta, enkä osannut kuunnella itseäni. Olin toivonut, etten olisi yksin, joten jotenkin sitä vain jäi suhteeseen, vaikka minulla oli alusta asti tunne, ettei suhde tule onnistumaan.

Haaveet. Minulla on ollut jo pidempään haaveena perustaa perhe ja hankkia se perinteinen omakotitalo. Näiden ja muutamien muiden haaveiden perustaminen on helpompaa parisuhteessa kuin yksin. Kyllä minä halusin toimivan parisuhteen, mutta sitä en saanut.

Usko parempaan. Varmasti jokainen, joka seurustelee narsistisia piirteitä omaavan ihmisen kanssa toivoo muutosta. Sanotaanhan että rakkaus parantaa. Tosin narsistia ei paranneta, sillä harva narsisti tunnistaa itsensä narsistiksi tai edes haluaa muuttua. Eihän narsisti näe itsessään mitään vikaa, syy on aina siinä toisessa osapuolessa.

Toisen vahva tahto. Minä halusin erota jo yli puoli vuotta ennen meidän virallista eroa, mutta en saanut exääni ymmärtämään toivettani. Kun toinen ei suostu lähtemään, niin siinä jää varsin kädettömäksi. Olisin voinut tietenkin pakata hänen tavaransa ja vaihdattaa lukot, mutta se on haastavaa, kun toinen ei juurikaan poistu kotoa. Minulla oli kuitenkin työt, koulu ja harrastukset, eikä aika vaan tuntunut koskaan olevan sopiva. Ja tietenkin toivoin exäni muuttuvan, jotta minun ei sitä tarvitsisi tehdä.

Viimeisiä hetkiä ennen puukotusta

Sopeutuminen. Kaikkeen valitettavasti tottuu. Exäni osasi kääntää kaikki minun syykseni, mikä omalla tavallaan muuttaa ajattelumalleja. Tarpeeksi kun tiettyä asiaa toistaa, siihen alkaa uskomaan. Omalla tavallaan myös kaikkeen väsyi. Ei enää jaksanut välittää, kun vain yritti selviytyä päivästä toiseen.

Sääli. Minä olen valitettavasti empaattinen ja jopa sympaattinen. Tiedän, miltä tuntuu tulla jätetyksi, joten en ehkä halunnut aiheuttaa toiselle. Halusin, että exäni itse ymmärtäisi eron olevan ainoa keino. Meidän suhdetta ei olisi voinut pelastaa. En halunnut olla väkivaltaisessa suhteessa ja toivoin, että exäni ymmärtäisi, ettei se ole normaalia. Hän ei vain nähnyt tilanteessa mitään vikaa.

Mutta minunkaan pinnani ei loputtomiin kestänyt. Lopulta sain hänet suostumaan eroon. Olin vain liian myöhässä. Syyllisyys jäi. Syyllisyyden kanssa elän varmaan hamaan tappiin asti. Jossittelen ja mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin. Sääli aiheutti syyllisyyden, enkä tiedä kumpi on pahempi.

Kun asiat eivät mene suunnitelmien mukaan

Tänään oli pitkään odottamani päivä, kun minulla piti olla neuropsykologiset tutkimukset. No, kuten otsikosta voi päätellä, niitä ei ollutkaan. Menin kyllä paikalle, tosin aluksi eksyin. Paikallinen keskussairaala koostuu muutamasta eri yksiköstä ja neurologian puoli on yhdessä varsin minulle vieraassa yksikössä. Olen käynyt siellä vain kaksi kertaa aiemmin, mutta tällä muistillani en yhtään ihmettele, etten tiennyt minne mennä.

Kutsukirjeessäni luki, että neuropsykologi on neurologian poliklinikalla. Kiipesin viidenteen kerrokseen vain todetakseni, että väärässä paikassa ollaan. Kyseisen osaston osastonhoitaja saattoi minut oikeaan paikkaan, josta sitten tuo psykologi löytyi.

Aluksi tuo psykologi kertoi, että hän on tehnyt minun edellisetkin tutkimukset, mutta en häntä tunnistanut. Ennen mielestäni minulla oli parempi kasvomuisti, mutta hän oli aivan vieras. Ehkä myös se, että nuo tutkimukset eivät ole aivan keveitä suorituksia, niin kyseinen tutkija on jäänyt muistin ulottumattomille.

Aluksi hän kyseli minulta, että mitä minulle kuuluu. Kerroin kaikista vaikeuksistani, joita minulla on arjessa. En muista sovittuja tapaamisia, en pärjää alle 10 tunnin yöunilla, en saa mitään aikaiseksi, en pysty keskittymään, aamuisin en jaksa nousta sängystä, en välttämättä syö päivän aikana, en jaksa siivota...

Järkytyin, kun hän sanoi, ettei neurologisia tutkimuksia voi tehdä. Aivovamman oireiden kuuluisi helpottua ajan kanssa, mutta minun tilanteeni on mennyt vain huonompaan suuntaan, mikä kertoo psyykkisestä kuormituksesta. Aloin itkeä. Tätä olin odottanut jo 1,5 vuotta. En vain saanut itseäni hillittyä. Kaikki tuo turhautuminen puski läpi. Vaikutin varmaan ihan lapselliselta, kun psykologi ei suostunut tekemään neuropsykologisia tutkimuksia pyynnöstäni huolimatta.

Vihaan odottamista ja nyt joudun odottamaan vuoden lisää, jotta saisin diagnoosin. Ilman virallista diagnoosia oikeusprosessia ei saa vietyä loppuun. Tuosta edellisestä oikeudenkäynnistä täytyykin kirjoittaa seuraavaksi! Ilman tuota oikeuden päätöstä, en voi saada lopullisia minulle kuuluvia korvauksia. Eihän raha mitään vammojani poista, mutta helpottaa elämää kummasti.

Minulle kolahti eilen postiluukusta aika uudelle psykiatrille edellisen jäädessä eläkkeelle. Aika on huhtikuulle. Psykologi suositteli ajan aikaistamista ja muita terapiamuotoja psykoterapian lisäksi. Itselleni mieleistä oli viime vuonna ollut toimintaterapia ja jostain Kelan lomakkeesta löydetty ratsastusterapia. Näistä siis täytyy keskustella tuon uuden psykiatrini kanssa.

No, loppujen lopuksi sen pitäisi olla aivan sama, milloin ne testit tehdään. Sairaslomaa minulla on koko ensi vuosi, joten en sinänsä tee lausunnolla mitään. Vaikka ainahan se olisi kiva päästä elämässä eteenpäin.

Juurien paino

Meidän (äidin puolen) suvulla on pitkät juuret. Olen viettänyt sukujuhlissa enemmän aikaa kun osaan edes sanoa. Minulle suku on ollut rakas asia, jotain, mitä olen halunnut ylläpitää. Mutta entä sitten kun juuret käyvät raskaaksi?

Isoisoisäni peri tilan, vaikkei sitä halunnut. Hän kiersi ympäri Suomea oman työnsä takia, mutta sukutila pakotti jokseenkin jäämään paikoilleen. Minulla ei ole sukutilaa, mutta olenko silti jämähtänyt paikoilleen? Olenko liian kiinni asiassa, jonka merkitystä ylikorostan? Onko se suku nyt niin tärkeä? Saati sitten "suvun kunnia"?

Minulla on äitini suvun nimi, josta en aio luopua sitten ehkä joskus naimisiin mennessä. Mutta miksi? Onko nimeni niin iso osa identiteettiä? Enkö vain halua olla se, joka katkaisee sukulinjan? Onhan yhdellä sisaruksellani sama nimi, mutta aikooko hän jatkaa sukua?

Toisinaan mietin sitä, että asentanko itselleni paineita. Mietin mitä minusta ajatellaan.
"Millainen nainen jää väkivaltaiseen parisuhteeseen?"
"Käyttää vaan aivovammaa tekosyynä olla laiska"

Niin. Kun enää elämässä jäljellä olevat asiat ovat sairaus ja sen sivujuonteet. Olen jäänyt sairauksieni ja vammojeni takia yksinäisyyden kierteeseen. Ihmiset ympärilläni jatkavat elämäänsä ja minä jään yksin. Minä en etene. Eikä minusta enää tule mitään.

Päivät kuluivat ennen edes musiikkia kuunnellen, mut vain istun hiljaisuudessa. Olen jäänyt niin kovin yksin. Enkä minä enää tuota kenellekään ylpeyttä saavutuksillani. Minä en ole enää mitään.

Suomi100 ja itsenäisyyspäivän kakku

Tämä itsenäisyyspäivä tuli vietettyä miehen perheen parissa. Nukuimme kummatkin yön huonosti, joten aikaista herätystä tai esimerkiksi Tuntemattoman Sotilaan katsomista oli ihan turha haaveilla. Eipä sillä, minulla ei ole ikinä aikaisia aamuja omasta tahdostani.

Aamu alkoi varsin kankeasti, mutta onnea oli miehen tekemä aamupala. Sillä välillä kun pesin hampaita, ilmestyi pöydälle kuppi kahvia ja paistettuja kananmunia. Kyllä tuo mies naisensa tuntee.

Aamupalan jälkeen lähdimmekin ajelemaan miehen sukulaisten luo. Olin jo eilen tehnyt itsenäisyyspäivän kakun valmiiksi, joten sen kanssa ei enää tarvinnut stressailla. Pelkäsin, että koristeet lähtisivät ajomatkan aikana liikkumaan, mutta onneksi näin ei käynyt.

Tässä oli joskus kuva

Kakun ohjeen löysin netistä, mutta muokkasin sitä hiukan. Kuten oikeastaan kaikkia leivonnaisia, mitä teen. Koska kyseistä ohjetta en ole ennen käyttänyt, niin mietin tietenkin onnistumista ja makua. Onneksi kakku onnistui. Tässä siis vielä ohje kakkuun, jonka alkuperäinen ohje on täältä.

Pohja
200g voita tai margariinia
2dl sokeria
1 appelsiinin kuori raastettuna
3 kananmunaa
3dl vehnäjauhoja
2tl leivinjauhetta
3 rkl appelsiinimehua
50g tummaa suklaata
5tl kaakaojauhetta

Appelsiinisiirappi
1dl appelsiinimehua
1dl sokeria

Kuorrute
50g voita
150g tummaa suklaata

1. Voitetele vuoka. Vaahdota pehmeä rasva (itse olin tässä vaiheessa hyvin laiska, mutta hyvin onnistui). Lisää sokeri ja raastettu appelsiininkuori ja jatka vatkaamista, kunnes seos on kuohkeaa. Sekoita yksi muna kerrallaan joukkoon.
2. Sekoita jauhot, leivinjauhe, kaakaojauhe ja raastettu suklaa keskenään ja lisää ne voi-sokerivaahtoon. Lopuksi lisää appelsiinimehu. Kaada seos vuokaan ja paista uunin alatasolla 200 asteessa noin 40 minuuttia (itse paistoin noin 35 minuuttia).
3. Kakun ollessa uunissa tee siirappi. Kiehauta sokeri ja mehu kattilassa kunnes seoksesta tulee siirappimaista. Itsehän keittelin joku 20 minuuttia, mikä oli jo liikaa, sillä siirappi jähmettyi vielä kattilassa ollessaan.
4. Tee kakkuun reikiä, kun se on vielä kuuma. Kaada päälle siirappi ja anna jäähtyä.
5. Sulata voi ja suklaa kattilassa, älä anna seoksen kiehua. Kun seos on kokonaan sulaa, kaada se kakun päälle. Anna jäähtyä ja koristele.

Teeman mukaisesti kakku piti koristella sinisellä ja valkoisella. Omaan makuun kakkupohjassa olisi voinut maistua enemmän appelsiini, vaikka siirappi makua toikin. Siirapin ollessa turhan paksua, se ei oikein valunut kakun sisään. Olisin voinut ja jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt, kostuttaa kakku vaikka appelsiinimehulla. Kaikille kakku kuitenkin maistui ja itsekin söin kolme palaa. Ihan vain koska kakku oli kuitenkin tosi hyvää.

Päivään kuului tietenkin yhdessäoloa ja syömistä. Illemmalla lähdimme kotiin ajatuksena katsoa Linnan juhlia, sillä yksi sukulaiseni oli kutsuttuna. Tietenkin matkaan kului enemmän aikaa ja kättelyvuoro olikin jo mennyt. No, katsoimme sen myöhemmin Areenasta. Siinä sitten puolisoni kanssa katseltiin mekkoja ja ihmeteltiin vieraita. Ilta huipentui vielä Olipa kerran -sarjan parissa, jota aloimme katselemaan hetki sitten. Onneksi se löytyy Netflixistä!

Yksinjäämisen peikko

Ei luulisi olevan kovin vaikeaa uskoa, etten pidä yksinolosta. Yksi syy koiran hankkimiseen nimenomaan oli se, ettei minun tarvitsisi olla yksin kotona. Jollakin tavalla siedän jo päivät ja illat olla yksin, mutta yöt ovat pahimpia. Ehkäpä johtuen siitä, että puukotus tapahtui keskellä yötä.

Tiesin, että tässä joku viikonloppu puolisoni menee viettämään aikaa kavereidensa kanssa ja jää sinne yöksi. Hän muistutti asiasta minua alkuviikosta, mutta en tajunnut, että kyseessä on tämä eikä seuraava viikonloppu. En ehtinyt siihen hätään hankkia tänne ketään luokseni, joten tiedossa oli sitä niin kuuluisaa omaa aikaa. Tuo kirottu oma aika, p*****e.

Onneksi puolisoni lähti vasta lauantaina, joten kyseessä oli vain yksi yö. Lähdimme päivällä yhdessä lenkille tuonne lumen kaunistamaan luontoon. Tunnetusti liikunta vapauttaa mielihyvähormoneja, joita aivan selkeästi tarvitsin kestääkseni yön yksin. Kotiin tullessa huomasin kellon olevan jo lähempänä neljää.

Neljältä alkoi eläinten pikkujoulut. Menimme Taikan kanssa suoraan sinne, miehen lähtiessä kotiin valmistautumaan lähtöön. Tapasin pikkujouluissa vanhan tuttavan, joka oli jo kauan aikaa sitten käskenyt minua hankkiutumaan eroon exästäni. Tunsin itseni niin tyhmäksi, kun en noudattanut silloin hyvää neuvoa. Niin, olisi pitänyt tehdä hänen ehdotuksensa mukaan, mutta se on jo myöhäistä. Tapahtunut, mitä tapahtunut.

Kotiin päästyä olikin aika turvautua Netflixin tarjontaan. Kerrankin kun saa katsoa romanttista komediaa, niin minä valitsen kaksi varsin huonoa leffaa. Kyseinen elokuvakategoria ei ole miehen suosiossa, joten sitä harvemmin edes "pääsee" katsomaan No, tulipahan tapettua aikaa.

Aamuisin Taika aina herättää puolisoni, yleensä myös minut jos olemme kaksistaan. Tällä kertaa pikkuinen kurkkasi sänkyyn siinä 12 jälkeen, kun olin jo herännyt ja lueskelin sosiaalisen median ihmeitä. Ei mikään huono saavutus kymmenen kuukauden ikäiseltä pennulta. Muutaman tunnin päästä tuo parempi puoliskokin saapui kotiin.

Mitä tästä siis opittiin? Kyllä, minä selvisin yksin, vaikka se kuinka pelottikin aluksi. Enkä minä edes ollut yksin, onhan minulla tuo ihana karvapallo ❤ Yksinjääminen on silti jo ajatuksena pelottava. Olen kuitenkin jo aikuinen ihminen, joten sen kanssa vaan pitäisi osata elää. En minä voi kahlita ketään luokseni ikuisiksi ajoiksi. En halua olla samanlainen kuin exäni oli, en halua kenenkään kokevan niin voimakasta kahlintaa.

Ps. Kannattaa käydä lukemassa pikkuserkkuni blogia, hän aloitti juuri kirjoittamaan elämästään, johon ennen kuului narsistinen ja väkivaltainen puoliso.

Sairaanhoitajasta terveydenhoitajaksi

Olin kuulemma jo hyvin pienenä sanonut äidilleni, että minusta tulee isona hoitaja, mutta ei samanlainen kuin äidistä. Äitini siis työskentelee kehitysvammaisten asumisyksikössä. Minulla ei ole tästä keskustelusta mitään mielikuvaa. En muista, että minulla olisi ollut selkää mielikuvaa tulevaisuuden haaveammatista. En peruskoulun aikaan vielä tiennyt, mitä haluan isona tehdä, joten menin lukioon. Olin ehtinyt käydä lukiota noin puoli vuotta, kunnes keksin, mitä haluan opiskella isona. Minusta tulisi sairaanhoitaja.

Tätini on sairaanhoitaja, kummitätini röntgenhoidon opettaja ja lähihoitajia suvussa on enemmänkin. Ei siis ollut mikään uusi asia meidän suvussa. Hain kyllä myös lukemaan maantiedettä ja ympäristötietoa Joensuun yliopistoon, jonne pääsinkin sisälle täysin lukematta. En kuitenkaan nähnyt sitä omakseni, vaikka maantiedosta olinkin aina pitänyt. En vain nähnyt itseäni opiskelemassa vieraassa kaupungissa 400 kilometrin päässä. Kun tulin hyväksytyksi opiskelemaan sairaanhoitajaksi, tiesin että tässä se on.

Oikeastaan jokaisen harjoitteluni jälkeen tiesin, ettei kyseinen harjoittelupaikka ole minua varten, jos siis siellä pitäisi työskennellä. Olin edelleen hyvä koulussa ja kaikki harjoitteluni sain suoritettua, mutta olo huononi. Ei tämä ollutkaan minua varten. Olin väärässä paikassa.

Sairaanhoitajan koulutukseen kuului myös naistentautien perusopinnot. Kun opettaja puhui aiheesta, tuntui että sytyn. Oli romahduttavaa kuulla, ettei tämä oikeastaan kuulu sairaanhoitajille vaan kätilöille ja terveydenhoitajille. Raskaus ja synnytys oli kiinnostanut minua jo ala-asteella. Tajusin todellakin olevani väärällä linjalla. Hain kätilöksi muutaman kerran jo ennen puukotusta, mutta en päässyt sisälle. Jäin joka kerta hyvin korkealle varasijalle.

Valmistumiseni läheni ja olin tehnyt kaikki mahdolliset tehtävät liittyen naistentauteihin, omalla tavallaan myös opinnäytetyöni. Toiseksi viimeisen harjoitteluni ensimmäisen päivän jälkeen tuli puukotus.

Kaiken muun sain suoritettua, paitsi ne viimeiset harjoittelut. Kun pääsin sairaalasta, hain yhteishaussa vielä viimeisen kerran. Kätilöksi en vieläkään päässyt, mutta yllätyin kun pääsin opiskelemaan terveydenhoitajaksi. Enhän voinut tässä mitään hävitä, olihan sekin parempi kuin olla sairaanhoitajana. Olin kyllästynyt odottamaan vuodeosastoilla potilaiden kuolemaa, halusin olla terveyden parissa. Terveydenhoitajana neuvolassa pääsen myös olemaan naistentautien kanssa tekemisissä ja vaikka itse synnytys jääkin välistä, niin pääsen seuraamaan raskautta ja neuvolaikäistä lasta.

Vaihtoehtona on tietenkin olla myös kouluterveydenhoitajana tai työterveyshuollossa. Sen lisäksi kaikki sairaanhoitajan paikat ovat avoinna. Pidin kovasti kesästäni sairaanhoitajavastaanotossa, joten en sitäkään vaihtoehtoa sulkisi pois. Terveydenhoitajan tutkinto avaa ovia työelämään enemmän kuin vain sairaanhoitajan. Lisäksi aivovamman takia tarvitsen vain yksivuoroisen työajan. Kolmi- tai kaksivuoro ei enää mitenkään onnistu.

Onhan tämä opiskelu raskasta. Tämän tutkinnon (tai siis tutkintojen, sillä saan sekä sairaanhoitajan että terveydenhoitajan paperit) jälkeen en opiskele kyllä mitään, jos minulta kysytään.

Pää lyö viikon tyhjää

Olen koko viikon nukkunut enemmän tai vähemmän huonosti ja se alkaa jo pikkuhiljaa näkyä naamasta. Viikko on sisältänyt pari jumppaa, koirapuistoilua, hierontaa, pari keikkaa sairaalan puolella, vakuutusasioista keskustelua ja jumitusta. Kävin vihdoin vaihdattamassa sykemittariini pariston, joten minulla on pitkästä aikaa jopa kello käytössä. Samalla korjautin useampi kuukausi sitten ostamani sormuksen. Koiran on saanut muutamaan otteeseen pestä kosteuden vuoksi. Raukka ei siitä kamalasti tykkää.

Väsymyksen vuoksi en ole oikein saanut mitään tehdyksi. Onneksi puoliso hoitaa silloin minunkin puolestani asioita. Valitettavasti kaikki taapaamiseni minun täytyy hoitaa ihan itse. Tänään esimerkiksi minulla oli aika naistentautien poliklinikalle munasarjakystan vuoksi. Minulta siis löydettiin puukotuksen yhteydessä tehdyssä kuvauksessa omasta mielestäni isohko kysta vasemmasta munasarjasta, minkä tilannetta tänään arvioitiin. Tällä kertaa niin isoa kystaa ei löytynyt, mutta pienempiä kylläkin ja molemmista munasarjoista. Tämän ei pitäisi vaikuttaa mihinkään, mutta kyllä sitä aina ajattelee, että millaiseksi tilanne tulevaisuudessa muuttuu. Munasarjakystat voivat kasvaa kuitenkin pahimmillaan yli 20 kilon kokoisiksi. Noh, jätetään tämä asia hautumaan.

Ensi viikolla minulla piti olla kauan odottamani neuropsykologiset testit, mutta se siirtyi sitä seuraavalle viikolle. Tutkimustuloksia joutuu kuitenkin odottamaan lähemmäs joulua. Joulusta puheen ollen, pian pitäisi alkaa paketoimaan lahjoja. Kaikki lahjat olen siis ostanut jo aikoja sitten, mutta en ole jaksanut nähdä vaivaa paketointiin. En ole erityisen hyvä paketoija, joten rumia paketteja odotellessa. Muutenkin mielestäni joulua hössötetään ihan liikaa.

Meillä kotona joulu näkyy niin, että parvekkeella on lyhdyssä valo, ei mitenkään muuten. Meille ei ole tulossa kuusta, emmekä anna puolisoni kanssa toisillemme lahjoja. Talouden ainoa, joka lahjan saa on Taika. Tietenkin muilta ihmisiltä on oletettavissa lahjoja, mutta itse jättäisin koko touhun välistä, jos asia mitenkään minusta riippuisi.

Joulu on stressin juhla jolloin syödään ruokaa, jota ei muulloin ole tarjolla. Stressataan siitä, onko siistiä, onko ruoka hyvää ja mitä annetaan ja saadaan lahjaksi. Odotukset asetetaan korkealle ja koko juhla on pialla, jos yksi pieni ykstyiskohta menee pieleen. Yritetään saada onnistunutta kuvaa perheen pienimmistä ja toivotaan, että kuvat ehtivät oikeaan päivään mennessä perille.

Ehei, en jaksa. Menen helpon kaavan kautta ja ilmestyn isovanhempieni luokse aattoillaksi syömään. Onneksi isovanhemmilleni ei tarvitse hankkia lahjaa, sillä heille riittää, että minä tulen paikalle. Tärkeiden ihmisten näkeminen riittää minun jouluuni.

Kuka minä olen?

Istun tyhjän koirapuiston penkillä. Tähänkö sitä on tultu? Määrittelen itseni koirani Mamiksi. Siinä se. Identiteetti aivan hukassa. En ole mitään muuta. Oma työ-minä, opiskelu-minä, harrastus-minä ovat kadonneet. Ennen näin paljon enemmän ihmisiä. Nyt on vain koira, mikä minua määrittelee joksikin.

Olen joutunut luopumaan monista asioista, muistakin kuin vain terveydestä. Olen menettänyt mahdollisuuden toteuttaa haaveitani, jopa ystäviä ja osia itsestäni. En mitenkään katsottuna ole enää se sama ihminen, kuin vaikkapa kaksi vuotta sitten olin. Minulla on identiteettikriisi.

Haaveilin joskus ulkomailla työskentelemisestä. Hyvä kun minä nyt pystyn edes työskentelemään, saati sitten muulla kuin äidinkielelläni. En pystyisi mitenkään enää tätä haavetta saavuttamaan. Haluan lapsia, mutta en pystyisi huolehtimaan lapsesta. Ei kuulosta hyvältä idealta yhdistää aivovammainen äiti ja koliikkivauva, joka ei nuku öitään. Tarvitsen paljon lepoa päivässä, joten ei, ei tämäkään haave ole kovin järkevää toteuttaa. Entäs sitten se omakotitalo, joka on ollut ehkä ensimmäinen haaveeni? Lainan maksaminen näillä tuilla ei ole kovinkaan helppoa. En suostu elämään puolisoni rahoilla, mutta kuka haluaa yksin maksaa lainan? Nämä ennen niin yksinkertaiset ja mahdolliset haaveet taitavat olla kuoppaamista vaille valmiita.

Minun ei ole enää mahdollista itse saavuttaa asioita, jotka ennen olivat itsestään selviä. Luopumisen tuska on valtava. Miksi minun pitäisi sopeutua tähän tilanteeseen? No ihan vain siksi, ettei ole mitään muuta mahdollisuutta. Silti on helpompaa hymyillä, kuin antaa ihmisten nähdä kuinka rikki todella olen.

Onhan kuitenkin vielä asioita, jotka määrittelevät minua. Olen avopuoliso, ystävä, tytär, lapsenlapsi, sisko, täti, kummitäti, serkku. Sukulaisuussuhteet ovat jääneet, ei minun sukuni ole minua hylännyt. Äitini puolen suku on aina ollut omalla tavallaan paljon läheisempi. Isän puolen suku on jäänyt vieraaksi. Kun ei ole enää mitään muuta, minkä avulla itseäni määrittelisin, olen jäänyt kaipaamaan isäni puolen sukua ja juuria, joiden avulla itseäni määrittelisin. Isovanhempani kuolivat ennen kuin edes synnyin, joten jo sekin on jättänyt kaipauksen, johonkin jota ei koskaan ollut.

Voisinhan minä yrittää luoda uutta identiteettiä, mutta sekään ei ole aina niin helppoa. Mitä uutta päiviini toisin, kun en oikein jaksa nykyisiäkään asioita. Exäni väkivaltaisuus ei vienyt vain terveyttä, mutta myös sen, kuka minä olin. Enkä ihan vieläkään tiedä kuka minä nyt olen.

Oikeudessa tavataan

Palataanpas pitkästä aikaa näihin postauksiin, joiden avulla kuvaan matkaani tähän päivään. Tämä postaus piti alun perin toteuttaa eri tavalla, joten se on roikkunut jo kuukauden ajan luonnoksissa. No, tehdään tämä nyt tavalliseen tapaan ja siirrytään spesiaalimpien postausten pariin hieman myöhemmin. Ja hei, postaustoiveita saa aina esittää!

Ensimmäinen oikeudenkäynti oli kesäkuun puolessa välissä. Tätä ennen olin tavannut Rikosuhripäivystyksen työntekijän kanssa muutamia kertoja ja hankkinut hänen kauttaan asianajajan. Rikosuhripäivystyksen tehtävänä on siis auttaa rikoksen uhreja tai sellaisia ihmisiä, joiden läheisille yms on tapahtunut rikos. RIKUn työntekijä toimi myös tukihenkilönäni oikeudenkäynnissä ja hän kertoi oikeusistunnon käytännön asioista.

Asianajajan hankkiminen oli käytännössä minulle pakollista, sillä en ole aikaisemmin ollut mitenkään kiinnostunut aiheesta, enkä tunne ketään, joka olisi ollut oikeudessä joko syytettynä, asianomaisena tai todistajana. Tietenkin oli myös hyötyä siitä, että asianajaja osasi kertoa, mitä kannattaa sanoa ja mitä ei.

Olin juuri täyttänyt 22 vuotta ja odotin kuin kuuta nousevaa tätä oikeudenkäyntiä. Usein sen ikäisenä tärkein odottamisen asia ei ole ihan näin ikävä. Monta päivää mietin omaa tarinaani ja miten sen kertoisin. Jännitti tietenkin. Tiesin, ettei oikeudenkäynti tule olemaan samanlaista kuin Matlockissa, mutta sen tarkemmin en tiennyt. Ja ei, kenelläkään ei ollut peruukkia eikä kukaan huutanut vastalausetta.

Mukaan oikeudenkäyntiin tuli sisko, äiti ja pari ystävääni. Asianajajani odotti aulassa ja johdatti meidät oikeusistuntosalin lähettyville. Näin exäni vanhemmat jo odottamassa siellä. Olin ottanut mukaani erään exälleni kuuluvan tavaran, jonka aioin palauttaa hänen perheelleen. En pystynyt viemään sitä itse. Laitoin asianajajani tekemään tämän, onneksi hän ei kyseenalaistanut toivettani.

Istunto alkoi aamuyhdeksältä. Olin esittänyt toiveen sermistä, sillä en halunnut nähdä exääni. Menin istumaan omalle puolelleni sermit ja sen jälkeen vanginvartija toi exäni paikalle.

Ensimmäisenä käytiin läpi tapahtumia yleisellä tasolla, kuunneltiin hätäkeskusnauhotteet ja kuunneltiin todistajia. Tässä tapauksessa todistajana toimi ensiavussa työskennellyt lääkäri. Hän sanoi suoraan, että on oikea ihme, että olen elossa. Esittelin arpiani valamiehistölle ja tuomarille osana todisteita. Myös kuvia rikospaikalta katsottiin, eivätkä ne olleet mitään kauniita.

Välissä pidettiin ruokatauko ja sen jälkeen oli meidän puheenvuorot. Kertoessani omaa versiotani tapahtumista kadotin ajantajuni. Puhuin keskeytyksettä lähemmäs tunnin. Viimeisenä oli pahin vaihe, eli jouduin kuuntelemaan exäni version tapahtuneesta. Jo hänen äänensä kuunteleminen teki pahaa. Lopulta meidät kaikki pistettiin ulos istuntosalista ja jäimme odottamaan tuomiota.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen pääsimme sisään kuulemaan tuomiota. Hänet määrättiin mielentilatutkimukseen, eikä tuloksia ennen anneta tuomiota.

Useamman kuukauden odottelu ei tuonut edelleenkään mitään vastausta. Oloni oli turhautunut. Piti taas odottaa seuraavaa asiaa, eikä odottaminen ole minun vahvuuksiani.

Black Friday

Olin jo etukäteen hieman katsellut mahdollisia tarjouksia Black Fridaysta, mutta en varsinaisesti ajatellut mennä shoppailemaan. Perjantaina oli tarkoitus lähteä tapaamaan kummityttöäni, mutta heillä oli vatsatautia perheessä, joten piti keksiä uusi ohjelma päivälle. Puolisoni oli koko päivän omissa menoissaan, enkä jotenkin halunnut olla koko päivää yksin kotona. Viime vuonna Black Fridayna kävin katselemassa tarjontaa, mutta en muistaakseni ostanut mitään, vaikka hyviä tarjouksia olikin.

Ehdotin parille kaverilleni kiertelyä kaupoissa ja heidän vastauksiaan odotellessa nettishoppailin. Keskiviikkona tai torstaina, en kuollaksenikaan muista kumpana päivänä, yhdet lempifarkuistani hajosivat, joten oikeasti oli tarvetta uusille housuille. Olin eräässä sisustus- ja lemmikkikaupassa ihastunut koiranruuan säilytysastiaan, joten sitäkin piti etsiä.

Toisen kaverini kanssa päädyimme siis suunnittelemaan shoppailukierrosta ja sain mahtavan idean. Lähdetään Ideaparkiin! Käytiin koiran kanssa ulkona, söin ja lähdin hakemaan kaveriani töistä ja lähdimme ajamaan kohti tuota shoppailumestaa.

Emme selvästikään olleet ainoat, ketkä olivat innostuneet shoppailusta, sillä väkeä oli vaikka kuinka paljon liikkeessä. Tein kyllä onnekseni hyviä löytöjä ja ihan tarpeellisia juttuja lähti mukaan. Löysin kahdet farkut, neuleen ja treenitrikoot sekä Finlaysonilta keltaiset Coronna pannulaput. Olin ostanut jo aiemmin samanlaiset keittiöpyyhkeet, joten en kauaa niiden ostamista miettinyt. Nyt ehkä mietityttää Coronnan pöytäliina, mutta sitä ei äkkiseltään tullut netissä vastaan. Ehkä se löytyy joskus kirpparilta?

Käytiin syömässä buffetissa kiinalaisessa. Olen ehkä viimeksi kiinalaista syönyt yli vuosi sitten, joten oli jo aikakin. Muistan joskus teininä ollessani siskontytön kanssa liikenteessä ja hän olisi halunnut kiinalaiseen mennä, mutta en suostunut. Minkä virheen tein silloin! Shoppailun loppupuolella yritettiin etsiä jotain kahvilaa, josta olisi raakakakkuja saanut, mutta siinä vaiheessa oli jo aika väsynyt, joten haettiin ihan vain raakasuklaata kaupasta ennen kotimatkaa.

Useamman tunnin shoppailu kyllä näkyi. Oli sellainen olo, ettei enää vain näe mitään. Kirppareilla käynnit ovat pahempia, sillä jokaisen pöydällä on eri tavarat, eikä ole mitään samanlaisia tuotteita. Kirpparikierrokset ovat kivoja, mutta niiiiiiiin kuormittavia. Sen takia montaa kirppistä ei voikaan kiertää putkeen.

Tänään vielä lähdettiin tuon paremman puoliskon kanssa paikalliseen ostoskeskukseen katselemaan, mitä tarjouksia on vielä jäljellä. Itse en enää mitään löytänyt, mikä nyt ei eilisen jälkeen edes harmittanut. Olipahan päivät. Ehkä huomisen sitten jaksaisi lepäillä harkasta toipuen.

Otettiin Taika mukaan shoppailemaan ja aika monta ihmistä tehtiin iloiseksi tuon meidän pikkuisen palleron avulla. Perustelen koiran mukana raahaamista ihan koulutusmielessä ja kerran kun tuohon ostoskeskukseen koiran saa mukaan ottaa. Taika ei ensimmäisellä kerralla edes suostunut menemään sisälle koko taloon saati sitten kävelemään siellä. Vieläkin Taika hakeutuu kävelemään seinän viereen, mutta sentään kävelee itse. Liukuportaisiin en koiraa saanut menemään, mutta ehkä onkin parempi, ettei sen karvat jää mihinkään kiinni.

Vihdoin saan nukkua

Harkka alkaa olla jo taputeltu ja taas alkaa "normaali" arki. Puolisoni oli tässä hetki sitten viikon sairaslomalla ja tuntui että hän hyppii seinille viikon kotona olon myötä. Itse olisin hänelle vielä sairaslomaa antanut muutaman päivän, mutta ei. Pakko oli päästä töihin. Siinä missä puolisoni arki on sitä tavallista töissäkäyntiä, itseni kohdalla asia on päinvastoin. Minä en jaksaisi olla töissä. Vieläkään en ole kokenut tylsistymistä oman sairaslomani kohdalla.

Omalla sairaalla tavallani nautin, kun minun ei tarvitse tehdä mitään. Tavallisetkin arjen askareet vievät ihan hirveästi voimia. En minä esim ikinä vie roskia meidän taloudessa. Olen ehkä kerran imuroinut tässä puolen vuoden sisällä. Toisaalta minä teen meillä huomattavasti enemmän ruokaa, pesen pyykkiä ja vastaan kauppalistasta. Noh, ilman kauppalistaa en pystyisi käymään kaupassa...

Pitkä sairaslomaa on kyllä ollut minun kohdallani pakollista. Aluksi sairasloma oli jo ajatuksena vastenmielinen, mutta ehkä kaikkeen vain sopeutuu. Nyt kun huomaan paremmin aivovamman oireet, tiedostan tarvitsevani enemmän unta. En pärjää mitenkään normaalilla 8 tunnilla yöunta. Toisinaan meinaan nukahtaa pystyyn jo 10 tunnilla yöunta. Viime yönä nukuin 14,5 tuntia ja olisin voinut aivan hyvin vielä jatkaa unia. Repikää siitä nyt sitten huumoria. Olen niin onnellinen siitä, että joulukuu on edessä ja silloin ei ole montaakaan sovittua tapaamista.

En muista viime kesästä juuri mitään väsymyksen takia. Tiedän kyllä, että suurimman osan ajasta olin töissä, mutta mitään arjen yksityiskohtia en muista. Aika myös menee paljon nopeammin kuin ennen vammautumista. Olenhan aina vähemmän aikaa hereillä, minkä vuoksi päivät kuluvat nopeammin. Tuntuu, että päivät vaan kiitävät ohitseni, enkä pysy itse perässä. Viimeiset 1,5 vuotta ovat kuluneet yhdessä silmänräpäyksessä, enkä oikein tiedä miten siihen suhtautua.

Jonkinlainen katkeruus on jäänyt asumaan mieleeni. Toisen ihmisen vihansieto-ongelman vuoksi elämäni on lopullisesti erilaista, eikä helpotusta ole tiedossa. Tiedän, sopeutuminen vie aikaa. Ehkä jo arpiini olen tottunut, mutta toisaalta ne eivät vaikeuta elämääni kovinkaan paljon. Korkeintaan herättää ihmetystä niissä ihmisissä, jotka eivät tiedä tarinaani. Aivovamma ja masennus näkyvät eri tavalla, mutta joka päivä.

Taikasta avustajakoira?

Ei varmaan yllätä, että yksin oleminen pelottaa minua? Raaka väkivalta jättää omat jälkensä ja ahdistusta on helpottanut minun kohdallani ainakin jonkun toisen läsnäolo. Pelkoa esiintyy niin kotona kuin ulkona ollessa. Saatoin tarkistaa kotiin tullessani kaikki mahdolliset paikat, ettei missään vain olisi ketään. Mikäli joku oli kanssani kotona, ei pelkoa ollut. Pelkoa kuitenkin esiintyy ulkona ollessa yhä. Joudunhan käymään kotini ulkopuolella useita kertoja viikossa. On psykoterapiaa, toimintaterapiaa, lääkärikäyntejä, kavereiden tapaamista, harrastuksia, hierontaa, kauppareissuja, koulua. Ihan tavallisia asioita ja sitten niitä minun juttujani.

Meidän kotona oli lähes aina koira. Saattoi olla hetkiä, ettei koiraa ollut, mutta aina uusi tuli tilalle. Olin aina tottunut koiran läsnäoloon ja kun perheemme viimeisin koira kuoli, tuntui, että jää ihan yksin. Isä ei vieläkään ole sopeutunut koiran poissaoloon. Toki meillä on aina ollut myös kissoja, mutta onhan kissa ja koira aivan erilaisia keskenään. Kissasta ei ole samalla tavalla seuraa.

Koiramme kuoleman jälkeen aloin haaveilla omasta koirasta. Vanhempieni luona oli koirakirja, jota selailin. Törmäsin japaninpystykorvaan, jota äitini ehdotti. Lähdin selvittämään kuinka paljon sitä rotua löytyy Suomesta. Jotenkin sain silmiini mittelspitzin, joka siis suomeksi tarkoittaa keskikokoista saksanpystykorvaa. Mittelspitz vain kolahti ja kasvattajia oli lähellä. Japaninpystykorvan pentuja ei edes muistaakseni siinä vaiheessa ollut edes tarjolla.

Meni kuitenkin aikaa, että sain oman koiran hankittua. Ensin piti muuttaa sellaiseen asuntoon, johon koiran saa ottaa. Samalla sitten muutimme puolisoni kanssa yhteen, vaikka käytännössä hänen asunnossaaan olin oleillut. Helmikuussa kävimme katsomassa pentuja ja maaliskuussa Taika muutti meille, muuttoa seuraavana päivänä. Kyllä, purin hyvin tehokkaasti muuttolaatikoita edellisenä päivänä :D

Niin sitten meille tuli tuo nokipallero. Tokihan rakkaalla lapsella on monta nimeä. Vanhemmilleni Taika on muun muassa "Pyörremyrsky". Taika on minun rakas lapseni, ikuinen vauvani. Taikasta kuitenkin kasvoi erittäin kiltti koira, joka oppii mielestäni varsin helposti uusia juttuja.

Ensin ilmoitin koiran Karva-Kaverit testiin, joka meitä odottaa helmikuussa. Karva-Kaverit käyvät erilaisissa tapahtumissa, vanhainkodeissa ja kouluissa vapaaehtoistoiminnassa. Halusin Taikan testiin, jotta voisin mahdollisesti ottaa Taikaa mukaan omiin työpaikkoihini. Kuitenkin tuntui, ettei se ole ainoa, mitä koirastani haluaisin.

Palataanpa alussa puhuttuun pelkoon. Pelkoani on helpottanut ihan hirveästi koiran hankkimisen jälkeen. Edelleen tietenkin yksin liikkuminen ulkona on inhottavaa ja sellaisessa tilanteessa, kun joku ohittaa minut takaapäin, pelästyn. Entä jos minun ei enää ikinä tarvitsisi kävellä yksin?

On eri asia puhua opaskoirasta, avustajakoirasta tai palveluskoirasta. En tarvitse opaskoiraa, minä näen ja osaan liikkua ulkona. Avustajakoiran tarkoitus on taasen auttaa ja tukea omistajaansa kaikissa ympäristöissä. Näin ollen avustajakoira pääsee kaikkialle mukaan omistajansa kanssa, jopa lentokoneeseen. Tähän ehkä haluaisin Taikan kouluttaa. Mutta onko hyöty sen arvoinen?

Avustajakoirien pitää läpäistä luonnetesti, käyttöönottokoe, terveystarkastukset ja osaamisarvio. Koira pitää kastroida tai steriloida, kuvauttaa lonkat ja kyynärpäät ja läpäistä terveystutkimus. Osaanko kouluttaa koirani, jotta se pääsisi  testeistä läpi? Mittelspitzeillä on muutenkin hyvä kuvauttaa nuo samat paikat, joten siitä ei mitään ylimääräisiä kustannuksia tule. Entä jos en jaksa suorittaa koulutusta loppuun asti? Eikö koiran pitänyt olla iloinen asia, eikä stressin tuoja? Entä jos pääsen pelostani eroon, onko kaikki nuo testit ja todistukset sitten ihan turhia? Sopiiko mittelspitz ylipäätään avustajakoiraksi?

Vaikeita asioita. Näitä jään pohtimaan. Onneksi tätäkään ei tarvitse päättää tänään, eikä onneksi vielä huomennakaan.

Musertava väsymys

"Kaikkiahan joskus väsyttää, eihän se nyt ole sen ihmeellisempää"
"Otat pikku päikkärit, niin se helpottaa"
"Ethän sä nyt oikeesti voi nukkua noin paljoa?"
"Laitat herätyskellon soimaan ja heräät"
"Miten sua voi muka väsyttää, ethän sä ole tehnyt mitään?"

Selkein ja eniten ulkopuolisille näkyvä oire aivovammasta on poikkeava väsyneisyys. Tokihan väsyneisyyden huomaamiseksi täytyy kanssani olla mieluiten enemmän kuin muutaman tunnin. Ihmiset usein unohtavat, että minäkin osaan tsempata ja yritän käyttäytyä normaalisti. Vaikka olisin nukahtamispisteessä, saatan silti pystyä seisomaan ja näyttämään siltä, että kuuntelen. Pahoitteluni, en aina kuuntele. En aina ole kärryillä siitä, mitä minulle puhutaan.

Väsymys estää kuitenkin monta normaalia asiaa. En mielelläni mene minnekään yöksi, jotta saisin nukkua kotona. Avopuolisoni yleensä muistaa olla hiljaa silloin, kun nukun, mutta aina välillä hän herättää minut normaaleilla elämisen äänillä. Nukkuminen ei kuitenkaan aina onnistu vieraissa paikoissa, joten saatan herätessä olla varsin väsynyt ja äreä.

Ihanteellinen määrä unta on arviolta 12-13 tuntia, mutta saatan pärjätä vähemmälläkin. Tai paremminkin "saatan", eli hankalaa on. Silloin kun olin kesällä töissä, menin nukkumaan siinä kahdeksan aikoihin ja heräsin puoli seitsemältä. Siinäkin oli muutama tunti liian vähän unta, mutta kun pitäisi ehtiä elämäänkin välillä. Joskus täytyy käydä kaupassa, tehdä ruokaa, siivota ja käydä koiran kanssa ulkona. Pelkästään noiden asioiden tekeminen on minulle varsin rasittavaa, mutta siihen vielä työpäivä alle. Loppu kesästä jaksaminen oli täysin nollassa. En pystynyt tekemään mitään ylimääräistä.

Fyysisesti olen hyvässä kunnossa ja jaksan fyysisesti tehdä asioita, mutta psyykkinen väsymys on eri asia. Väsymyksen takia on vaikea aloittaa asioita ja jätän helposti kesken kaiken, minkä voin. Psyykkinen kuormitus, kuten vaikka lukeminen, väsyttää yllättävän paljon. Eikä nukkuminen helpota.

Olen luonnostaan iltavirkku, joten nukkumaan meno tuntuu aina venähtävän. Ilman unilääkkeitä en varmaan edes nukahtaisi, vaan unirytmi kääntyisi jossain vaiheessa ympäri. Pelkään nukkumista, sillä silloin en voi tietää mitä tapahtuu. Pelkään, etten enää herää. Pelkään, että kokemani väkivalta toistuu minulle uudestaan. Järjetön pelko, eikö vain? Onhan exäni yhä vankilassa. Ainakin viimeisimmän tietoni mukaan.

Tämä kesken oleva harjoittelu tuntuu vievän kaikki mehut. Tänään meinasin nukahtaa pystyyn. Onneksi ja toisaalta harmiksi tämä harjoittelu on jo ensi viikolla valmis.

Droppia naamaan ja hyvä tulee

Ensimmäisellä psykiatrin tapaamisella hän suositteli minulle psyykelääkitystä. En osannut sanoa siihen mitään. Eihän siitä haittaakaan voi olla? Tässä sitten on niitä syöty jo hetken aikaa. Vuosi sitten syksyllä annos nostettiin nykyiseen, eli maksimiannokseen. Siinä vaiheessa vasta koin saavani psyykelääkkeestä apua.

Masennus ja aivovamma kuitenkin oireilevat monin samoin oirein. Väsymys, uupuminen helposti, keskittymisen ja päätöksenteon vaikeus, unihäiriö sekä ajattelun hidastuminen ovat kaikki minun oireitani. Varsinainen paha olo on käytännössä jo poistunut kokonaan. Kuitenkin sain juuri BDI-kyselystä 16 pistettä, mikä on lievän masennuksen ylin pistearvo. Kyseinen testihän ei ikinä ole yhtä kuin diagnoosi, mutta se antaa osviittaa tilanteesta. Olenko siis yhä masentunut? Viime kerralla psykiatri ei sitä lisännyt diagnoosilistaani.

Hain tuossa juuri kolmen kuukauden lääkkeeni. Unihäiriöön on siis kaksi eri lääkettä käytössä. Pitkäaikainen unettomuus on sinänsä ikävää, sillä sen lääkitseminen ei ole niin helppoa. Ketiapiini on minulla siis käytössä ja se toimii paremmin kuin muut kokeillut lääkkeet. Pidemmän päälle olisi ihanaa päästä lääkkeistä kokonaan eroon, mutta pelkään, ettei se ole koskaan mahdollista.

Se onni tässä lääkkeiden syömisessä on se, että syy lääkkeiden käyttöön on selvää. Puukotuksen vuoksihan tässä tilanteessa ollaan. Sen vuoksi saan lääke- ja sairaanhoitokustannukset takautuvasti oikeudesta itselleni. Eipä silti, kyllä se useamman tuhat euroa täytyi ensin itse maksaa, jotta niitä voi hakea takaisin. Myös käymäni psykoterapia lasketaan näihin kuluihin. Se on kallista ja usein psykoterapiassä käyvä ihminen on sairaslomalla.

Itselläni ei ainakaan talous antaisi periksi näitä itse maksaa ilman säästöjä ja vahingonkorvauksia. En ikinä kehtaisi pyytää puolisoltani rahaa näiden laskujen maksamiseen tai ylipäätään minun elättämiseen. Hän kuitenkin työssäkäyvänä tienaa varmaan kolminkertaisesti minun tukiini nähden. Minä en ole vielä päässyt taistelemaan korvauksista vakuutusyhtiön kanssa ja toivon, etten ikinä joudu siihen. Tähän kohtaan riittää Kela ja Valtionkonttori.

Isänpäivä

Käytiin eilen puolisoni kanssa isovanhempieni ja vanhempieni luona kylässä, juhlistamassa isänpäivää. En ole ikinä ollut isän tai äidin tyttö, olen aina ollut ja tulen aina olemaan vaarin tyttö. Vaikka isovanhempani ovat hyvässä kunnossa, heillä on kuitenkin jo paljon ikää. Sen vuoksi yritän käydä heitä tapaamassa mahdollisimman usein. Tietenkin juhlapyhät ovat sellaisia, että luonnostaan tulee käytyä. Silti nykyinen tahti, noin kerran kuussa, tuntuu liian vähäiseltä.

Vaari on aina ollut ihanteellinen miehen malli. Oma isä oli lapsuudessani ja nuoruudessani paljon poissa kotoa, joten ehkä senkin vuoksi olen ollut niin läheinen vaarin kanssa. Isän kanssa olen liian samanlainen, jotta tulisimme kovinkaan hyvin toimeen. Isovanhemmilleni on siis vanhempieni luota alle kilometri matkaa, joten siellä on tullut vietettyä paljon aikaa. Enkä voisi parempia isovanhempia toivoakaan.

Isovanhempani ovat aina olleet läsnä elämässäni. He hoitivat minua pienenä, olen asunut heidän luonaan muutamaan kertaan, he auttavat minua aina tarvittaessa, saan heiltä itse kasvatettua ruokaa ja mitä ikinä tarvitsenkaan, he pyrkivät sen toteuttamaan. Toki myös itse yritän parhaani mukaan heitä auttaa, jos on jotain, mitä pystyn tekemään.

Toisinaan jään miettimään sitä, mitä joskus tulen menettämään. Koska meille ei ole tässä suunnitteilla perheenlisäystä, ei ole kovinkaan todennäköistä, että mahdolliset tulevat lapseni saisivat isovanhempiini tutustua. Ehkä minusta tulee samanlainen sitten itse vanhempana ja isovanhempana kuin äitini ja isovanhempani ovat olleet, sillä meillä puhutaan suvusta paljon. Tiedän paljon asioita isoisovanhemmistani, vaikken ole heitä koskaan tavannut. Isäni vanhemmat ovat kuolleet ennen syntymääni, enkä heistä juuri mitään tiedä. Eri suku ja eri tapa puhua vaikuttaa kovasti.

Tänään vietämme aikaa puolisoni suvun kanssa. On ihanaa, että molemmat olemme samalta paikkakunnalta, joten matka on lyhyt kummankin suvun luokse. Monen tunnin matkat, saati toiselle puolelle Suomea matkaaminen ei tässä elämäntilanteessa - jos missään - olisi mukavaa.

Huonoja muistoja

Pääsin mukaan Naisten linjan ja Tyttöjen talon yhdessä järjestämään verkkovertaistukiryhmään. Tietenkään kenenkään muiden tarinoita en ala jakamaan, mutta oman huonon muistoni heille jaion. Vaikka puukotuksesta on yli 1,5 vuotta, niin silti jotkin hetket ovat jääneet hyvin kirkkaina mieleen.

Exääni ei voi kuvailla erityisen helpoksi ihmiseksi - vaikka tämähän on vain minun mielipiteeni. Hän varmaan ajattelee minusta edelleen samoin. Hänen mielipiteensä oli aina muka oikeita ja hän muka teki aina kompromisseja, riidat olivat mahdottomia selvittää. Eron jälkeen eräänä iltana hän olisi halunnut katsoa jonkun leffan telkkarista kanssani, vaikka olin sanonut ettei se minua kiinnosta. Hän oli kuulemma koko suhteemme ajan odottanut tuon leffan katsomista. Minä halusin omaa rauhaa ja lähdin kävelylle.

Hän olisi tunkenut mukaani, mutta tahdoin mennä yksin. En tiedä miten hän päästikään minut yksin. Olin jopa suunnitellut reitin ja kerroin sen hänelle. En mennyt edes niin pitkää matkaa kuin olin suunnitellut ja kotimatkalla exäni alkoi jo soitella perääni ja kyseli missä menen. Leffan alkuun oli vielä tunti, mutta hänen piti saada päättää minun menemisistä. Kun saavuin kotiin, alkoi riita. Hän haukkui minut pystyyn ja sanoi etten pidä erossa sovituista säännöistä kiinni. Olin hänen mukaansa sopinut, että vietän hänen kanssaan aikaa ja "autan" hänet yli erosta. Kun en näihin hänen vaatimuksiinsa suostunut, hän vain huusi ja hakemalla haki riitaa.

Totesin hänelle, että haluan olla yksin ja sulkeuduin makkariin. Hän jäi olkkarin puolelle, mutta vähintään vartin välein hän tuli huutamaan minulle. Selailin puhelintani ja lähetin alla olevan kuvan kavereilleni. Aloin viestittelemään eräälle miespuoliselle tutulle tilanteesta, jolle olin aikaisemminkin purkanut oloani. Jossain vaiheessa exä alkoi kysellä kenen kanssa viestittelen. Eihän se hänelle kuulunut enkä kertonut mitään. Ilman että kerroin hänelle ihmisestä, hän yhtäkkiä tiesi hänestä yksityiskohtia, kuten että hänellä on viikset. Tietokoneeni oli olohuoneessa ja exäni oli sen kimpussa. Hän tiesi salasanan, joten hän oli päättänyt kirjautua minun Facebookiin ja luki samaan aikaan kirjoittamiani viestejä.

Siinä vaiheessa minulle riitti. Hain reppuni ja otin tietokoneeni, tabletin ja keräsin vaatteita yms tavaroita, jotta voisin lähteä yöksi pois. Exäni yritti repiä tavaroitani minulta pois. Kun laitoin kengän jalkaan, hän vei toisen parin. En tiedä miten sain haluamani tavarat itselleni. Lopulta hän jäi seisomaan ulko-oven eteen ja roikkui minussa, etten saisi lähdettyä. Jotenkin sain itseni repäistyä irti. Näin, että naapuri oli avannut oman ovensa ja kuunteli meidän riitaa. Minähän siis huusin suoraa huutoa mm että exäni päästäisi minut menemään. Lopulta pääsin irti hänen otteistaan ja lähdin tuttavalleni yöksi. Naapuri ei puuttunut tilanteeseen sen enempää.

Kahden päivän päästä exäni puukotti minua.

Niin. Miksi menin edes siksi väliksi kotiin? Olin jo sopinut erään sukulaiseni kanssa, että voisin asua hänen kanssaan yksiössä sen aikaa. Eikä vanhemmiltanikaan olisi ollut niin pitkä matka. Jotenkin sitä vain uskoi niin hyvää toisesta. Yksi sana varmaan kuvaa kaikkea: kaduttaa.

Ajatuksia harkan puolivälissä

Mitä tähänkin nyt sanoisi. Väsyttää. Oli eräs mielenkiintoinen keskustelu menossa koululaisten nukkumisesta ja ilmaisin nukkumaanmenoajan olevan minulla siinä kahdeksan aikaan arkena. Herätys on seitsemältä. Kyseisen henkilön ilme oli huvittava. Kuka nyt oikeesti nukkuu 23-vuotiaana 11 tuntia joka yö?

Eikä tuo määrä itse asiassa edes riitä. Kyllä huomaan, että minun on vaikea keskittyä siihen mitä puhutaan. Kouluterveydenhoitaja joutuu osallistumaan yllättävän moniin palavereihin, joiden aihekin saattaa olla minulle hieman vieras. Siinä sitten paikalla on opettajaa, rehtoria, kuraattoria, erityisopettajaa, nuorisotyöntekijää, yms. Tässäkin koulussa, jossa olen harjoittelussa, on yli 30 opettajaa, enkä tiedä heistä yhtäkään nimeltä. On todellakin vaikea pysyä mukana keskustelussa. Varsinkin kun minun roolini on aina seurata sivusta, eikä itse varsinaisesti osallistua. Kokeilkaa joskus. En haluaisi olla ainoa, joka ei jaksa keskittyä.

Pääosin nuorten kanssa on ihan mukavaa työskennellä, mutta usein yläkoulussa ollaan aika vaikeassa elämänvaiheessa. Ei tietenkään voi aina yleistää, mutta usein murrosikä on hankalaa. Omalla tavallaan nuorten kokema paha olo on varsin lähellä omaa nykyistä tilannetta. Tietenkin myös itse koin murrosiässä ikäviä asioita, joten senkin vuoksi on toisinaan vaikeaa pysyä tilanteen yläpuolella.

Tokihan minun kohdalla asiaa vaikeuttaa oikean roolin oppiminen. Olen kuitenkin suurimman osan ajasta opiskellut sairaanhoitajaksi, enkä terveydenhoitajaksi. Ajattelumallin ja erilaisen näkökulman oppiminen on vielä kesken. Eikä saa unohtaa omaa persoonaa. Olen aina ollut hieman omanlaiseni ja tulen helposti väärinymmärretyksi. Aivovamma vaikeuttaa kommunikointia, joten jo sen vaikutus on ollut ilmeistä. En myöskään nauti arvioinnin alla olemisesta.

Mutta mitä se itse työ kouluterkkarina on? Yllättävän paljon siis niitä palavereja. Kontrolleja painosta ja ryhdistä, normaaleja yläkoulun terveystarkastuksia ja keskusteluja nuorten kanssa erilaisissa ongelmatilanteissa. Mittauksia ja tutkimuksia. Keskusteluja elämäntavoista. Välillä tulee pienissä tapaturmissa olleita, joille annetaan ensiapua. Toisinaan jollakin särkee päätä ja annetaan särkylääkettä. Yksikäään päivä ei ole samanlainen.

Huolissani en ole harkan lävitse pääsemisestä, vaikka tilanne nyt on mitä on omien sairauksien kanssa. Ehkä sen huomaa, ettei tämä ikäluokka ehkä ole sitä, minkä kanssa itse jaksaisin. On vaikea motivoida masentunutta nuorta, kun ei aina itsekään usko omiin sanoihinsa. Enhän minäkään usko, että normaalia elämää on enää mahdollista saavuttaa.

Opiskelu aivovamman kanssa

Heti ensimmäiseksi pahoittelut hiljaisuudesta. Aloitin maanantaina harjoittelussa ja se on vienyt kaikki mehut ihan lopullisesti. Ehkä jossain välissä tulee päivitettyä lisää kuulumisia. Mutta nyt asiaan.

Kävin tässä taannoin keskustelemassa tutor-opettajani kanssa opinnoista ja niiden jatkumisesta. Oikeastaan heti sairaalasta päästyäni hain yhteishaun kautta opiskelemaan terveydenhoitajaksi ja kätilöksi. Kätilöksi asti en päässyt, mikä on toisaalta ollut hyvä asia. Ensinnäkin kätilökoulutus ei olisi asuinpaikkakunnallani, vaan sinne olisi vähintään tunnin matka. Nykyiselle kampukselleni on noin kilometri. Lisäksi kätilön työ on pääsääntöisesti kolmivuorotyötä, mihin minulla ei ole enää mitään mahdollisuuksia univaikeuksien takia.

Terveydenhoitajan työaika on säännöllinen ja on viikonloput vapaata, eli suuren osan ihannetyöaika. Ainakin tällä hetkellä avopuolisoni työaika on säännöllistä aamuvuoroa, joten olisimme samaan aikaan kotona. Sairaanhoitajana työ olisi myös usein kolmivuoroa, joten harrastaminen ja yhteinen aika ei olisi niin itsestään selvää.

Koska olin lapsiin ja nuoriin erikoistunut sairaanhoitaja, oli itsestään selvää jatkaa opiskelua lapsien ja nuorten kanssa työskentelyyn mahdollistavalla alalla. Tokihan voisin erikoistua työterveyshuoltoon, mutta en koe sitä niin omakseni. Voisin sanoa olevani varsin onnekas, kun sain haluamani opiskelupaikan.

Olin opinnoissani hyvin pitkällä ja valmistumiseni sairaanhoitajaksi jäi vain kahdesta harjoittelusta puutteelliseksi. Koska jatkoin samassa ammattikorkeakoulussa, pääsin paljon helpommalla. Sairaanhoitajat ja terveydenhoitajat käyvät meillä samat kurssit, joten aikaisempien opintojeni hyväksilukeminen kävi helposti.

Itse opiskelu sitten. Koulupäiviä varten on vaikea herätä, en muista mitään oppitunneista ja koulupäivän jälkeen olen todella poikki. Kursseihin liittyy useita isoja tehtäviä, joita en jaksa tehdä. Siinähän ne sitten odottavat. Nyt vasta olen menossa ensimmäiseen harjoitteluuni, sillä viime vuoden keväänä en tehnyt käytännössä opintoja ollenkaan.

Sairauslomalla opiskelu on hidasta, sillä saadakseni sairastamiseen vaadittuja tukia, opintoja voi tehdä vain 40 prosenttia suunnitellusta. Näin ollen näitä reilua 40 opintopistettä en voi saada täyteen tämän lukuvuoden aikana. Tämähän on jo opintojeni viides vuosi, joten mitään nopeaa valmistumista ei ole enää mahdollista saada.

Lisäksi aina on huomioitava se, etten aina jaksa opiskella näitä 40 prosenttia. Näin ollen on mahdollista, että suoritan näistäkin suunnitelluista opinnoista vain osan tämän vuoden aikana. Onneksi koululla ollaan oltu hirveän joustavia minun suhteeni ja olen uskaltanut jatkaa opintojani. Tietenkin olisi ihanaa saada opinnot valmiiksi ja miettiä sitten mahdollisuutta palata edes osa-aikaisesti työelämään. Tällä hetkellä mennään kuitenkin opiskelija-tittelin kanssa. Ja tietysti myös sairaslomalainen.

Miten sitä muuten aina uusille ihmisille mainitsee helpommin olevansa opiskelija eikä sairaslomalainen? Häpeänkö vieläkin omaa tilannettani? Enkö halua selittää, koska pelkään etten tule ymmärretyksi? Pahinta on nimittäin se, kun ihmiset eivät ymmärrä sairauksiani ja sitä, miten ne vaikuttavat jokapäiväiseen elämään.

Lauantain ihana päivä

Lauantai oli ihana päivä! Tosiaan vietimme silloin vuosipäivää. Heräsin yksin, sillä avopuolisoni oli harrastuksissaan. Tai no, tietenkin koira oli kotona, yleensäkin. Oli kivaa heräillä siinä kahdestaan koira kainalossa. Viime aikoina Taika-koira on pikkuhiljaa alkanut viihtyä enemmän sylissä ja lähellä, vaikka kaukana ollaan vielä Taikan emän emästä, joka aina tunkee suoraan syliin.

Pitkästä aikaa jaksoin laittautua. Olihan se kiva panostaa tärkeänä päivämä. Yleensä en siis jaksa panostaa ulkonäkööni, toisinaan jopa hiusten harjaaminen jää. Näin pitkällä tukalla se saattaa olla hieman huonompi asia pidemmän päälle.

Vihdoin iltapäivällä mieskin saapui paikalle ja saatiin jo siinä viettää laatuaikaa yhdessä. Lähempänä viittä lähdettiin sitten jäähallille katsomaan jääkiekkoa. Meidän ekat treffit oli myös jääkiekon parissa, joten oli ihana päästä samaan tunnelmaan taas. Kotijoukkue onneksi voitti, joten tunnelma oli katossa!

Ikäväkseni minun keskittymiskyky ei ihan riittänyt enää toisen erän loppupuolella kunnolla seuraamaan tapahtumia. Turhauttaa mennä katsomaan jotain, kun tiedän, etten muista puoliakaan tapahtumista. Siinä myös on syy, miksen kovinkaan usein käy katsomassa elokuvia leffateattereissa, koska saatan tarvita taukoja keskittymisen ylläpitämiseksi tai jotakuta selittämään mitä leffassa juuri tapahtui. Eikä kukaan ikinä halua ketään leffateatteriin puhumaan jatkuvasti.

Pelin jälkeen kävelimme loskassa ja vesisateessa syömään. Mietittiin Pancho Villaa, mutta mentiin sitten lähempään meksikolaiseen ravintolaan. Otin tietenkin chiliburgerin, missä nyt ollut chiliä ollenkaan. Kaikki tulisuus tuli jalapenoista, joka nyt menetteli, mutta olisin jotain muuta toivonut. Ranskalaiset ja dippi olivat kylläkin ihania. Olisi ehkä pitänyt ottaa mallia miehestä ja ottaa joku burrito?

En jaksanut syödä edes koko annosta ja pyörinkin kotiin. Lähdettiin vielä yhdessä koiran kanssa ulos pienelle lenkille. Illalla valittiin vielä Netflixistä elokuva. Ei mitään ihmeellistä siis, mutta minä ainakin nautin. Olen jo aloittanut hitaan sosiaalisen eristäytymisen, joten on kiva tehdä jotain kodin ulkopuolella. Tietenkin oli myös mahtava seura! Kotiin on vain liian helppo jäädä, joten olisi kiva, jos joku kävisi aina välillä hakemassa täältä ulos.

Plastiikkakirurgilla

Kun puhutaan plastiikkakirurgiasta, täytyy unohtaa mitä se yleensä tarkoittaa. Ei, en ole hankkimassa silikoneja tai laittamassa botoxia huuliini. Plastiikkakirurgialla olen ollut hoidettavana jo vuodesta 2012 asti. Ehkä vuosi aiemmin olin havainnut, että molempien korvalehtien takaosassa alkoi kasvaa jotain. Aluksi se ei ollut mikään ongelma, mutta nuo epämääräiset pallot jatkoivat kasvamistaan. Lopulta ne olivat kasvaneet niin suureksi, etten enää pystynyt siinä kohtaa pitämään minkäänlaista korvakorua. Tuo pallura oli keloidi, joka oli lähtenyt kasvamaan korvakorun reiän takia.

Keloidini leikattiin pois joulukuussa 2012, mutta se ei yksin riittänyt hoidoksi. Seuraavana kesänä sain käyttööni painenapit. Niitä ei todellakaan voi sanoa kauniiksi, eikä käytännöllisiksi, vaikka työnsä ne hoitivat. Olisivat varmasti hoitaneet paremmin, mutta en ollut erityisen sitoutunut hoitoon. Alla näkyvässä kuvassa näkyy painenappi korvassani muutaman kuukauden päästä niiden saamisesta.

Koska kyseistä painenappia ei ole suunniteltu yökäyttöön, minulle tehtiin yksilölliset painenapit, jotka ovat blogin kuvissa jo vilahdelleet. Viime vuonna sain lopettaa oikean korvan painenapin käytön ja nyt saan ruveta vähentämään vasemman korvan painenapin hoitoa.

Tällä kerralla keskustelimme muista arvistani, sillä niitä on vaikeampi hoitaa paineen avulla. Sen sijaan muita arpia on hoidettu kortisonipistoksilla, mitä sain tälläkin kertaa. Voin kertoa, ettei arpikudoksen pistäminen ole kivutonta.

Kolmas asia, mikä tällä kertaa tuli puheeksi, oli vasemman käden kämmenselän kiinnikkeen tilanne. Kiinnike tosiaan haittaa ja tuottaa kipua, minkä vuoksi sitä lähdetään nyt operoimaan. Tätä päätöstä olen jo hetken toivonut, joten tämä on kuin aikainen joululahja.