Lauantai-illan piipahdus ensiavussa

Lauantaina olin lupautunut futsalturnaukseen. Aiemmin tänä syksynä järjestimme jo itse turnauksen, jossa jo silloin olin pelaamassa. Tällä kertaa vuorossa oli piipahdus Tampereella. Ensimmäinen peli alkoi kahden aikoihin ja olin perillä hyvissä ajoin. Vaihdoin vaatteet yhdessä joukkuetovereiden kanssa ja suuntasimme lämmittelemään. Halli tuntui jääkylmältä, mutta lämmitellessä alkoi tuntua jo inhimilliseltä.

Vastustaja oli pelitavaltaan aggressiivisempi, kuin mihin olin tottunut. Jossain vaiheessa totesin, etten jaksa varoa muita. Minulla on pituutta ja sen myötä massaa, joten oletettavaa on, että toinen kaatuu minua helpommin jos juoksee päin. Välierän jälkeen olimme häviöllä. Sain pallon ja olin päästä yksin läpi. Se hyökkäys katkesi siihen, kun vastustaja tulikin vasemmalta päin. Törmäyksen seurauksena tein kuulemma vakuuttavan ilmalennon ja lensin vasemman olkapään päälle. Osumaa sai myös polvet ja vasen poskipää. Törmäyksen jälkeen pyörittyäni jäin vasemmalle kyljelle. Sattui. Hetken päästä tajusin kääntyä selälleen. Sattui edelleen. Huohotin kivusta. Peli pysähtyi siihen.

Samassa ympärillä oli melkein koko joukkue. Sain jääpussia ja minut autettiin pystyyn. Hyvä kun pysyin jaloillani. Päädyin vaihtoaitioon lepäämään ja odottamaan pelin loppumista, sillä pukuhuoneet olivat lukossa ja peliä oli niin vähän jäljellä, ettei kannattanut mennä yksin. Sitten kun peli loppui ja minun piti nousta ylös, en meinannut päästä kivun takia. Itkin puoli-istuvassa asennossa, kun minut autettiin ylös. Edes vaatteita en saanut yksin vaihdettua.

Otin syksyllä tapaturmavakuutuksen ja soitinkin vakuutusyhtiölle. Koska kyseessä oli lauantai ja kellon oli jo yli kolme, ei yksityisellä sektorilla ollut vapaita aikoja tai röntgeniä auki. Päädyin siis odottamaan Tampereen yliopistosairaalan päivystykseen, Acutaan. Hoitoa nopeutti se, että lääkäri teki heti lähetteen röntgeniin, jo siinä kohtaa kun olin sairaanhoitajalla hoidon tarpeen arvioinnissa.

Röntgeniin pääsin varsin nopeasti, ainakin näin jälkikäteen ajateltuna. Jo ensimmäisen kuvan jälkeen röntgenhoitaja sanoi, että solisluussa on murtuma. Sen vuoksi otettiin lisää kuvia eri suunnasta. Sen jälkeen odotukseen menikin enemmän aikaa ja vasta useamman tunnin päästä pääsin odotushuoneesta "toiselle puolelle". Siinä missä paikallisessa keskussairaalassa on sängyt, pääsin täällä tuoliin. Pian lääkäri tulikin tapaamaan minua ja tutki käden. Sain Buranaa ja Panadolia kipuun.

Sain käteen mitella-siteen, jota pidetään kolme viikkoa. Tässä välissä lääkäri konsultoi kirurgia siitä, tarvitseeko solisluuta leikata ja päädyttiin siihen, että luun pitäisi parantua ilman leikkausta. Pään lyömisestä konsultoitiin neurokirurgia, jonka mielestä päätä ei tarvinnut kuvata. Yöksi taas olisi kuulunut pitää aivotärähdyksen varalta kommootioseurantaa. Eipä sillä, sekin jäi, koska kumpikaan meistä ei herännyt yöllä.

Sain reseptit kipulääkkeisiin, mutta silloin lauantai-iltana kun viiden tunnin odottamisen jälkeen pääsimme lähtemään sairaalasta, ei tullut ensimmäisenä mieleen etsiä auki olevaa apteekkia. Tärkeämpää oli aika hakea koirat, jotka kaverini oli hakenut luokseen hoitoon, kun soitin sairaalasta. Seuraavana päivänä kun apteekkiin menin, ei lääkkeitä ollutkaan reseptillä. Kipujen takia nukkuminen oli niin vaikeaa, että toivoin saavani lääkkeet. Sen sijaan apteekista soitettiin Taysiin, jotta lääkäri tekisi uudet reseptit. Minulta oli Panadolit loppu ja sain lisäksi reseptin Panacodiin tarvittavaksi. Sitä kyllä tarvitsinkin.

Kahden viikon päästä oli kontrollin aika. Tällä kertaa pääsin vakuutusyhtiön kautta yksityiselle lääkärille, joka on erikoistunut olkapään alueen hoitoihin. Hän sanoi, että jos hän olisi kaksi viikkoa sitten ollut minua hoitamassa, olisi solisluu leikattu heti. Nyt joudutaan seuraamaan paranemista ja mahdollisesti kolmen kuukauden päästä leikataan, jos toipuminen ei ole sujunut oletettavalla tavalla. Sain taas lähetteen fysioterapiaan, joka alkaa viikon päästä.

Psykologin tutkimus

Kesällä sain psykiatrian poliklinikalta lähetteen psykologin tutkimukseen, jonka tarkoituksena oli selvittää työkykyä. Tutkimukseen siinä vaiheessa piti olla kolmen kuukauden jono, mutta odottaminen venyi viiteen kuukauteen ennen kuin tutkimus alkoi. Psykologi soitti minulle hyvissä ajoin ja sopi ajat kanssani. Järkytyin joksenkin, kun sovimme kuusi aikaa, joista jokainen kesti kaksi tuntia.

Ekalla kerralla odotin kovasti, että koska tutkimus varsinaisesti alkaisi. Psykologi tietenkin aluksi esitteli itsensä ja pyysi minua esittämään kysymyksiä, joihin toivoin saavani vastauksen tutkimuksen avulla. Ne kysymykset, jotka mieleeni tuli, olivat aivovamman ja psykiatristen sairauksien erottaminen ja se, miten voisin kuntoutua parhaiten. Ensimmäinen kerta menikin enemmän tai vähemmän puhumiseen, vaikka odotin enemmän.

Koska olin ollut hiljattain neuropsykologisissa tutkimuksissa, ei vastaavia tehtäviä enää tehty. Sen sijaan tehtäviin kuului kuvien täydentämistä, musteläiskätestit, paljon itsearviointikaavakkeita ja muun muassa ilmeiden tunnistamista. Tehtäviä tehdessä ei voinut yhtään aavistaa, mitä seuraavaksi on edessä. Osa testeistä jopa herätti itseänikin ihmetyttävän paljon turhautumista ja ärsytystä. En ainakaan heti jaksaisi uudestaan käydä tehtäviä läpi.

Viimeinen näistä kerroista oli yhteenvetokerta, jossa sain kuulla tehtävien tulokset. En tiedä mitä odotin vai odotinko oikein mitään. Monissa kohdissa kyllä tunnistin itseni, kuten siinä, että minun on vaikea ottaa kritiikkiä vastaan. Yllättävää oli, kun psykologi sanoi että usein samanlaiset ongelmat johtuvat siitä, kun lapsi ei ole saanut vanhemmiltaan riittävästi huomiota pienenä. Toisaalta tuo kuulostaa ymmärrettävältä. Isäni on aina ollut paljon poissa kotoa, jolloin äitini on pyörittänyt taloutta yksin ja samalla hoitanut minua ja veljeäni.

Ei sillä, että olisin koulukiusaamiseenkaan apua saanut. Näin aikuisena en haluaisi jättäää ketään yksin kiusaamisen kanssa. Kuitenkin ajat muuttuvat koko ajan. Siinä missä sata vuotta sitten ei tunnettu psykiatrisia sairauksia muuten kuin nimeämällä sairas ihminen hulluksi, ei silloin minun ala-asteen aikana taidettu ihan samalla tavalla ymmärtää, miten se voi vaikuttaa lapseen.

Yksin pärjääminen on lapsesta saakka ollut osa minua ja se näkyi tuloksissa. Psykologi sanoi, että avun tai edes tauon pyytäminen oli minusta silminnähden vastenmielistä. Ei siis mikään ihme, että en osaa nytkään myöntää, etten pärjää yksin. Toinen iso asia, joka jäi mieleen, on keskittymiskyky. Psykologi sanoi, että pystyn keskittymään korkeintaan 35 minuutin ajan, minkä vuoksi hän ei antaisi minulle ajolupaa. Kauhulla odotan tulevaa psykologin käyntiä ja sitä, saanko pitää ajokorttini. Jos ajokorttini viedään, kaventuu elämä vielä entisestään.

Lääkärin lähetteessä olleeseen kysymykseen löytyi selkeä vastaus. Tällä hetkellä olen täysin työkyvytön. On mahdollista, että siinä vaiheessa kun traumaperäinen stressihäiriö ja masennus helpottuvat, paranee myös keskittymiskyky niin paljon, että pystyn tekemään töitä. Se, että milloin voisin olla siinä pisteessä, että työnteko on mahdollista, ei ole millään tasolla ennustettavissa.

Luopumista

Jonkin verran olen viime aikoinan puhunut psykoterapiassa luopumisesta. Luovun koko ajan monista asioista; ystävistä, terveydestä, vapaudesta, ajasta, perheenjäsenistä, itsestäni. Elämäni muuttanut puukotus toimii elämän jakajana. Oli elämä ennen ja elämä jälkeen. Luovun entisestä itsestäni koko ajan, pala palalta.

Toisaalta koko tapahtuman kieltäminen varmasti auttoi siinä hetkessä, pystyi käsittelemään asioita pieninä palasina. Jälkikäteen ajattelen, että tuo kieltämisen defenssi, keino suojella omaa minää, on ollut varmasti yksi toipumista hidastava tekijä. Enkä varsinaisesi kieltänyt puukotusta, kielsin sen vaikutukset itseeni. Ei kukaan osaa määritellä omaa persoonaansa heti uudella tavalla. Helppo esimerkki on se, että jos vaihdat nimesi, menee hetki, että osaat sanoa sen omaksesi. Myös muut ihmiset tarvitsevat aikaa oppiakseen uuden nimen ja jotkut eivät koskaan sitä opi.

Olen jo aiemmin puhunut siitä, kuinka ystäviä häviää elämästäni. Toisaalta voin ajatella, ettei kunnollinen ystävä hylkää missään tilanteessa, joten ovatko ystävyyssuhteeni olleet lopulta surun arvoisia? Minulle psykologi sanoi vähän aikaa sitten, että minun pitäisi opetella suremaan sitä, mistä joudun luopumaan. Sen sijaan jatkan elämääni näennäisesti pystypäin. Siksi minua varmaan sanotaankin niin vahvaksi. Eihän kukaan halua olla vahvan vastakohta, heikko. Siltä minusta kuitenkin useimmiten tuntuu.

Pahimpina hetkinä jään sängyn pohjalle miettimään asioita, joista luovun. En pysty tällä hetkellä tekemään töitä, joten en saa selkeää osoitusta, että olisin jossain hyvä. Kun minulta kysytään, missä olen hyvä, en osaa vastata. Osaanhan minä kirjoittaa vaikka tätäkin tekstiä, mutta en silti pidä blogiani mitenkään erityisen hyvänä. 17 lukijaa tuntuu pieneltä määrältä, vaikka tiedän kyllä, että lukijoita on enemmän. Enkä todellakaan ole jaksanut nähdä blogin ulkoasun eteen vaivaa, mikä toisaalta voisi houkutella enemmän lukijoita. Tärkein on kuitenkin se, mitä minä yritän teksteilläni sanoa.

Harrastanhan minä liikuntaakin, mutta en voi sanoa siinäkään olevani mitenkään hyvä. Pelkkä aivovamma ei taida riittää paraurheiluun. En voi sanoa olevani hyvä ihmissuhteissa, tai oikeastaan missään. Voin olla keskinkertainen tai joskus jopa ihan ok, mutta mitään ansioita en saa. Jotkut sanovat minun olevan viherpeukalo, mutta en ole mitään verrattuna edesmenneeseen mummiini. Sitä paitsi minulla on helppoja kasveja ikkunalaudoillani.

Eiköhän kaikki ymmärrä, kun sanon terveyteni menneen. Haluaisin vain oppia nukkumaan edes yhtä hyvin kuin ennen vammaa. Sen lisäksi en voi sanoa olevani kovin vapaa. Joudun aina miettimään mitä voin tehdä ja mitä jaksan tai jaksanko. En voi tuosta noin vain pyytää viikkoa lomaa, koska kaikki terapiat ja kuntoutukset ovat minulle tarpeen. Jos en käy psykoterapiassa, menee minulta yöunet, kun alan illalla pohtimaan ongelmiani, joita en ole terapiassa käsitellyt. Ja jos jostain syystä olisin ajallisesti vapaa, estää olematon toimintakyky minua tekemästä mitään.

Tuntuu, että asioista luopuminen vain lisääntyy koko ajan, mitä enemmän tajuan mitä olen kieltänyt. Joskus toivoisin, että elämä jo jossain vaiheessa todella helpottuisi, eikä muuttuisi enää vaikeammaksi. Terveenä elämä oli niin helppoa ja huoletonta, enkä taida koskaan enää saada sellaista elämää.

Fyysistä kipua pitkästä aikaa

Viime aikoina on ollut taas enemmän fyysistä kipua. Jo yli kuukausi sitten satutin ensimmäistä kertaa oikean käden peukalon lentopallossa. Olihan se sormi kipeä, mutta ei niin kipeä, etteikö pelaamaan olisi pystynyt. Kun pääsin kotiin, alkoi kämmeneen tulla mustelmaa ja turvotusta ja pidinkin kättä kylmäkallen päällä. Muutaman päivän päästä sormi olikin jo kunnossa. Seuraava viikko oli syyslomaa, joten en tainnut käydä liikkumassa kertaakaan.

Syysloman jälkeisellä viikolla olikin taas lentopallon vuoro ja taas sain osuman oikean käden peukaloon. Tällä kertaa kipu oli pahempi. Ajoin ensiapuun, jossa odotin vuoroani niin kauan, että itkeviin lapsiin meni jo käpy. En pystynyt odottamaan siellä. Lisäksi kello oli jo niin paljon, että piti mennä ruokkimaan ja viemään koira ulos. Lähdin ensiavusta käymättä röntgenissä tai tapaamatta lääkäriä.

Kärvistelin kipeän käden kanssa maanantaista perjantaihin, jolloin mainitsin edelleen kipeästä peukalosta kaverilleni, joka on tehnyt töitä muun muassa ambulanssissa. Hän heti totesi, ettei peukalo ole kunnolla sijoillaan. Hän hetken aikaa sormea hieroi, kunnes nivel oli paikallaan. Sen jälkeen sormi vasta kipeä olikin. Kaverini käski varata ajan lääkäriin, jonne soitin sitten seuraavana maanantaina.

Koska maanantait ovat aina tervesasemilla täysiä, sain ajan vasta tiistaille. Lääkäri tutki sormen ja totesi sen kyllä olevan paikoillaan, mutta kipeä joka suuntaan liikuteltaessa. Pääsin röntgeniin ja sieltä fysioterapeutille. Fysioterapeutti teippasi sormen ja sain jumppaohjeet sormen kuntouttamiseksi.

Sormen oltua jo paremoi, päädyin pelaamaan pitkästä aikaa salibandyä. Pelit alkoivat yllättävän nopeasti ja liian vähäisellä venyttelyllä reväytin selkäni. Tässä välissä olin onneksi ottanut tapaturmavakuutuksen, jonka avulla pääsin Mehiläiseen lääkäriin jo seuraavana päivänä. Selkä oli niin kipeä, että en meinannut yltää omiin nilkkoihin, vaikka sinänsä olen tavallisen notkea.

Istuminen oli kaikista pahin asento ja on aina välillä edelleen. Istun yleensä keittiön pöydän ääressä niin, että nostan vasemman jalan tuolille, mikä on asennoista se, joka aiheuttaa eniten kipua. Kuitenkaan täysin liikkumatta en osaa olla. Sunnuntaina menin pelaamaan futsalia, jonka jälkeen käveleminen oli taas niin kipeää, että ihan onnuin.

Lääkäri määräsi tosiaan kipulääkettä ja lihasrelaksanttia, joita olisi pitänyt ottaa kolme kertaa päivässä. Koska lääkkeet ovat kolmiolääkkeitä, ja koska minun on täytynyt ajaa, olen syönyt lääkkeitä vain iltaisin. Kerran aamulla selkä oli niin kipeä, että oli pakko ottaa lääkkeet jo aamulla.

Lääkäri myös määräsi fysioterapiaa 4-6 kertaa, mutta en päässyt varaamaan aikoja, ennen kuin maksusitoumus oli käsitelty. Ensimmäisen ajan jouduin perumaan, koska olin unohtanut merkitä toisen menon itselleni ylös, joten yhä odotan sitä ensimmäistä fysioterapiakertaa. Olisi helpotus saada fysioterapiasta apua, jonka jälkeen selkä ei tulisi liikunnasta kipeäksi.

Koskaan aiemmin selkäni ei ole ollut kipeä, joten on ollut niin erilaista elää niin suuren asian kanssa. Selän kipu vaikuttaa pahimmillaan jopa koiran lenkkeilyyn ja estää niin tärkeän liikunnan harrastamisen. Toki olen liikuntaharrastuksissa saanut osumia ja kokenut kipua, mutta tämä selän kipu aina palaa uudestaan, vaikka on ollut jo kivuton päivä välissä.

Hei, mä oon edelleen sairas

Tämä syksy on ollut voinnin suhteen alamäkeä jo pitkään. Koulujutut eivät menneet ihan niin kuin olisin halunnut, mummin kuolema ja siihen liittyvät omat asiat ovat ymmärrettävästi vetäneet mieltä alas. On kuitenkin muita asioita, jotka rasittavat. Tuntuu, että olen koko ajan menossa johonkin, enkä koskaan saa levättyä. En tiedä mihin kaikki tunnit vuorokaudesta valuvat, kun en koskaan jaksa tehdä mitään.

Samalla kun painan tukka pitkällä harrastuksissa, joita riittää viidelle päivälle viikosta, käyn kolme kertaa viikossa psykoterapiassa, kerran viikossa toimintaterapiassa ja kaksi kertaa viikossa minulla on kotikuntoutus, yritän yhä totutella siihen, ettei minun tarvitsisi jaksaa näiden lisäksi mitään. Tai siis monen mielestä tarvitsisi.

Tajusin, etten käynyt viime viikolla kertaakaan kaupassa, koska en yksinkertaisesti jaksanut. Söin valmistujaisistani ylijääneitä ruokia ja mitä nyt pakkasesta löytyi. Onneksi koiralle sentään oli pakasteessa raakaruokaa, koska niiden loppuessa on pakko mennä kauppaan. Jo nyt kauhulla ajattelen, mitä tarvitsen kaupasta ja pitäisi suunnitella kauppalistaa, mutta en jaksaisi sitäkään aloittaa,

Sen aikaa kun olen kotona kaikesta juoksemisesta paikasta toiseen, makaan raatona sängyssä. En saa mitään aikaiseksi, ellei kotonani ole joku muu auttamassa. Kun ei ole mitään muuta syötävää, syön nutellaa purkista. Olen jaksanut kävellä koiran kanssa vain lyhyitä lenkkejä, vaikka koira ansaitsisi enemmän. Taikaa kun ei vesisade haittaa, vaikka minä jäisin siinä kohtaa mieluummin kotiin. Enää en ole moneen viikkoon jaksanut käyttää koirankakkapusseja, olen vain jättänyt koiran jätökset juuri siihen, mihin ne ovat jääneet. Vielä kesällä en koskaan tehnyt niin. Enää en edes välttämättä jaksa mennä 1,5 kilometrin matkoja kävellen vaan saatan valita auton vain siksi, koska en jaksa kävellä tai olen jo myöhässä aikataulusta. Ennen aivovammaa pyöräilin töihin jopa 20 asteen pakkasessa keskellä talvea 6 kilometriä, mutta nyt en todellakaan jaksaisi.

Hiuksia pitäisi pestä useammin kuin nyt jaksan. En saa aikaiseksi mentyä edes suihkuun, koska olen niin väsynyt. Päänahkani ei todellakaan arvosta viikon kestäviä pesuvälejä, mutta en vain pysty. Viimeiset pari viikkoa olen taas ottanut puhelimen suihkuun mukaan ja kuunnellut musiikkia, joka saa minut edes jollain tavalla motivoitumaan peseytymiseen. Vaikka liikuntaa olisi viisi kertaa viikossa, en jaksa mennä liikkumisen jälkeen suihkuun.

Kaikkien näiden haasteiden jälkeenkin saatan vaikuttaa terveeltä. Sain kuulla hiljattain eräältä sukulaiseltani kuinka olen terve ja minun pitäisi käyttäytyä sen mukaisesti. Yritin sanoa, että olen tunnesäätelyn osalta enemmän viiden vanha kuin todellinen oma ikäni, mutta minulle sanottiin, että koska olen aikuinen, minun pitää osata hillitä itseni. Siinä hetkessä olisin samalla halunnut huutaa ja itkeä samaan aikaan.

Silti, kaikesta huolimatta skarppaan. Vaikka blogi on ollut pystyssä jo vuoden, en ole vielä kokonaan sisäistänyt aivovammaa. Minulla on psyykkistä kieltämistä ja oiretiedostamattomuutta. Aivovamman lisäksi on myös ne psykiatrian puolen sairaudet; masennus, posttraumaattinen stressireaktio ja ahdistuneisuushäiriö. Välillä toivoisin, että aivovamma näkyisi enemmän. Yritän itse hyväksyä sitä, että olen lopun elämääni sairas ja vammainen, mutta se, että ympäristö käskee minun olla terve, ei helpota asiaa. Ehkä siinä vaiheessa jos ja toivottavasti kun, saan henkilökohtaisen avustajan, niin ympäristökin huomaa kuinka olen edelleen sairas.

Kolmas kerta oikeudenkäynnissä

Perjantaina oli kolmannen oikeudenkäynnin vuoro, jonka aihe oli lähestymiskiellon haku minua puukottaneeseen exääni kohtaan. Sain kuulla exäni vapautuneen ja samaa myös kertoi ne ulosoton kirjeet. Vaikka exäni ei ole ollut minuun yhteydessä, ei se silti poistanut pelkoa. En tiedä miten hän käyttäytyisi, jos kohtaisimme sattumalta.

Maanantaina lakimies soitti ja sovimme, että tulen mukaan oikeudenkäyntiin. En olisi halunnut mennä, mutta kuulemma olisi vakuuttavampaa, mikäli tulisin itse paikalle. Oikeudenkäynnissä minua ahdisti se, että exäni voisi olla paikalla, enkä tietäisi asiasta etukäteen. Maanantaina lakimies soitti käräjäoikeuteen ja varmisti, että saisin odottaa jossain erillisessä tilassa.

Perjantaina aamulla olin sopinut meneväni oikeustalolle yhdessä asianajajan kanssa. Samalla aamulla kävimme läpi kysymyksiä, joita hän halusi minulle esittää istunnon aikana. Kysymysten harjoittelun aikana alkoi jo päätä särkeä jännityksestä ja stressistä. Onneksi kaverini tuli tuekseni ja hänen läsnäolo rauhoitti mieltä.

Mieltä myös rauhoitti, kun asianajajani kävi kysymässä, onko exäni tullut paikalle, eikä häntä ollut näkynyt. Oikeudenkäynti alkoi myöhässä, mikä taas lisäsi odotuksesta aiheutuvaa turhautumista. Tällä kertaa istunto oli eri salissa kuin viimeksi ja nyt salissa oli vain tuomari ja sihteeri, eikä muita.

Aluksi lakimies perusteli miksi lähestymiskielto pitäisi asettaa ja sen jälkeen hän esitti aiemmin harjoitellut kysymykset. Sen jälkeen vielä tuomari esitti kysymyksen koskien sitä, onko exäni ollut yhteydessä minuun tällä välillä. Siinä kohtaa pelkäsin kaikista eniten sitä, ettei lähestymiskieltoa myönnetä. Tämän jälkeen oli tauko, jonka aikana tuomari teki päätöksen.

Tauko ei onneksi kestänyt kauaa ja pääsimme takaisin istuntosaliin kuulemaan tuomion. Lähestymiskielto määrättiin vuodeksi ja se on voimassa välittömästi. Tuomion kuuleminen helpotti ja sen jälkeen oli paljon helpompi hengittää. Sitä en tiedä aikooko exäni noudattaa lähestymiskieltoa ja mitä vuoden päästä tapahtuu. Omalla tavallaan tämä lähestymiskielto ja siihen liittyvä oikeudenkäynnin prosessi herätti taas yhtä paljon huolta ja turhautumista kuin toisaala jälkeenpäin helpotusta.

Turhautumista herätti se, ettei lakimies ollut itse mitenkään asiasta kiinnostumut, vaikka alustavasti olimme puhuneet lähestymiskiellosta jo aiemmin. Itse sain olla ottamassa häneen yhteyttä, minkä jälkeen vasta alkoi tapahtua. En jaksaisi olla jatkuvasti hoitamassa asioita, jotka olen jo delegoinut muille ihmisille.

Valmis sairaanhoitaja

Tänään vihdoin kävin hakemassa tutkintotodistuksen postista. Virallisesti valmistuin jo viime viikon keskiviikkona ja lauantaina vietettiin juhlia kotonani. Vihdoin kaikki kouluun liittyvä stressi ja jaksamisen kanssa taistelu on ohi ja nyt saan vihdoin keskittyä olemaan sairaslomalla.

Juhlien aikana huomasin monesti vastaavani samoihin kysymyksiin uudelleen ja uudelleen. Kysymys on yksinkertainen: "milloin menen töihin?" Vaihtoehtona on myös kysyä minne aion mennä töihin tai milloin aloitan. Ikävää vaan, etten itsekään tiedä milloin työelämä kutsuu, kun en edelleenkään ole parantunut aivovammasta tutkinnon myötä.

Välillä olen ihan mielenkiinnosta katsellut työpaikkoja ja yksi osa-aikainen paikka oli vapaana naapurikunnassa. En edes halua katsella työpaikkoja, jotka ovat kokoaikaisia, sillä tiedän hyvin, etten sitä jaksaisi. Enkä edes pystyisi tekemään töitä näiden kaikkien kuntoutuksien ja terapioiden kanssa, en vain saa tunteja riittämään vuorokaudessa.

Sen sijaan se, että minulta jatkuvasti sukulaiset kyselevät työn perään, herättää tunteen, etteikö kukaan todella huomaa aivovammaani? Eikö kukaan lue blogiani ja saa sitä kautta tietää, kuinka vaikeaa minun on jaksaa edes kolmen viikon mittaista harjoittelujaksoa? Kirjoitan blogia, jotta ihmiset saisivat tietoa aivovammasta ja sen vaikutuksesta elämään konkreettisesti. En turhaan jaa linkkiä blogiini sukulaisille tai kenellekään muullekaan.

Olen kyllästynyt siihen, ettei kukaan tunnu ymmärtävän minua puhumisesta huolimatta. En turhaan aikatauluttanut juhlia kolmeen osaan, jotta saisin levättyä välissä. Minulla on tunne, etten jutellut kenenkään kanssa omissa valmistujaisissani, koska olin niin väsynyt. En jaksanut keskittyä vieraisiin omissa juhlissani. Minua harmittaa, että rakas vaarini tuli juhliini, enkä tiedä sanoinko hänelle mitään.

En voi sanoa olevani mitenkään onnellinen tästä tutkinnosta. Tämä ei ollut se tutkinto, jonka halusin. Tietenkin työtä tämäkin tutkinto vaati ja minun pitäisi olla tästäkin tyytyväinen. En kuitenkaan osaa olla, koska se tuntuisi siltä, kuin sanoisin aivovamman olevan ihan ok.

Mitä sitten kun exäni vapautuu?

Tämä on kysymys, jota itsekin pyörittelen päässäni säännöllisesti. Vastaus on aika pitkälti se, etten tiedä. Vaikka ajattelen asiaa, en ole tehnyt ratkaisua suuntaan tai toiseen.

Painostus lähestymiskieltoon on ollut aika voimakasta eri suunnilta. Tietenkin lähestymiskielto on omalla tavallaan helppo ratkaisu. Tai siis jos sen saa, niin silloin se on helppo. Lähestymiskiellon saaminen ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys. Se ei kaiken lisäksi ole ikuinen.

Lähestymiskiellon hakeminen olisi oma prosessinsa, joita en ihan hirveästi halua kerätä. En ole edes jaksanut perehtyä aiheeseen, joten sinänsä tämä postaus ei ole mikään infopaketti.

Tämän ylläolevan tekstin olen kirjoittanut luonnoksiin maaliskuussa. Ajatus ei todellakaan pyörinyt mielessä kovin usein, ennen kuin alkoi olla oikeasti ajankohtaista odottaa exäni vapautumista. Tällä hetkellä tiedän, ettei hän enää ole vankilassa. Tiedän hänen osoitteensa, koska se on kirjoitettuna ulosotosta tuleviin kirjeisiin. Hän siis edelleen maksaa minulle korvauksia ja tähän mennessä osoite on ollut hänen vanhempiensa luo.

Olotila on omalla tavallaan jännittynyt. Tosin välillä unohdan koko asian ja seuraavaksi voin muistaa asian seuraavana päivänä. Satuin jopa vierailemaan hänen asuinpaikkakunnalla, mutta en siellä osannut pelätä, sillä liikuin koko ajan kahden kaverini kanssa. Yksin siellä en olisi pystynyt olemaan.

Päädyin lopulta hakemaan lähestymiskieltoa, kun keskustelin asiasta asianajajani kanssa. Sitä varten on tulossa oikeudenkäynti ensi kuun puolelle. En vielä tiedä, aionko itse mennä paikalle oikeuden istuntoon. Puhun sen tärkeydestä lakimiehen kanssa myöhemmin vielä. Pakko minun ei siis ole mennä, lakimies menee kuitenkin.

Tässä oikeudenkäynnissä ei puututa siihen asiaan, mikä jäi edellisellä kerralla kesken, eli korvauksiin. Viimeisessä oikeudenkäynnissä vaadittiin korvauksia vasta tilapäisistä haitoista ja kosmeettisesta haitasta. Jossain vaiheessa on siis tulossa vielä neljäs oikeudenkäynti, mutta sen ajankohdasta ei ole vielä tietoa. Se riippuu siitä, milloin aivovamman lopullinen haittaluokka määritetään.

Tätä oikeudenkäyntiä varten jouduin pyytämään lääkäriltä lausunnon psyykkisestä oireilusta, sillä puukotus aiheutti esimerkiksi posttraumaattisen stressireaktion ja ahdistuneisuushäiriön. Nämä diagnoosit kertovat pelosta, joka on jo asianajajan mukaan objektiivisesti ajateltuna hyvin uskottavaa. Pelko ei ehkä hallitse elämää, mutta saa ajattelemaan asioita, joita ei pitäisi joutua ajattelemaan.

Alamäki

En ole aiemmin mielestäni reagoinut syksyyn erityisesti. En ole kärsinyt kaamosmasennuksesta, vaan aiemmatkin psyykkiset oireilut ovat johtuneet tapahtuneista asioista. Nyt en tiedä onko kyseessä kaamosmasennus vai kaiken summa.

Edellisessä postauksessa mainitsin mummini kuoleman. Se ei tullut yllätyksenä, mutta eihän kuolema ikinä hyvältä tunnu. Itse koin jopa helpottavana asiana olla läsnä mummini viimeisillä hetkillä, mutta olen tainnut siirtää oman suruni syrjään. Myös puukotuksen jälkeen meni pari kuukautta, ennen kuin aloin todella sisäistämään asian. Sekä henkilökunta että kaikki läheiset sanoivat minun käyttäytyneen äärimmäisen rauhallisesti. En edelleenkään usko itkupotkuraivarien apuun, mutta nytkään en näytä surua ulos.

Opinnotkaan eivät menneet niin kuin piti. Käytin 2,5 vuotta aikaa terveydenhoitajaksi opiskeluun, enkä saa molempia ammatteja. Sairaanhoitajaksi sentään valmistun kuun viimeinen päivä. Valmistumisen takia olenkin saanut todella paljon kyselyitä siitä, mihin aion mennä töihin. Ikävä vaan, ettei valmistuminen poistanut aivovammaa ja olenkin joutunut selittämään sitä, että en edelleenkään ole työkykyinen. Tuntuu kuin hakkaisin päätäni seinään selittäessäni yhä uudelleen ja uudelleen sitä, kuinka olen yhä vammainen, enkä tästä enää ikinä parane.

Samalla kaiken ohella yritän osallistua meidän aivovammaryhmän toimintaan. Järjestimme kypärätempauksen, jonka ideana oli lisätä aivovammatietoisuutta ja kannustaa pyöräilykypärän käyttöön. Olen saanut nimikkeen somevastaava ylipäätään koko ryhmälle, ei pelkästään tuolle tapahtumalle. Päässä pyörii paljon ajatuksia, enkä aina saa niistä kiinni. Ideana on kuitenkin Kanta-Hämeen alueella kasvattaa meidän ryhmää ja siitä tietoisuutta.

Olen huomannut taas, kuinka ihmissuhteeni vähenevät. Olen löytänyt uusia ihmissuhteita muista aivovammaisista, mutta haluaisin pitää vanhat kaverini tässä kaiken rinnalla. Parhaani yritän ja laitan viestiä, mutta en enää koe viestien olevan molemminpuolista.

Monien asioiden summana olen taas kokenut ahdistuneisuutta ja itkenyt enemmän viimeisen kolmen viikon aikana kuin edellisen 5 kuukauden aikana sitä ennen. En saanut henkilökohtaista avustajaa, jonka vuoksi olen joutunut venymään enemmän kuin mihin olisi oikeasti ollut jaksamista. Jossain vaiheessa tehdään hakemus uudestaan, jos vaikka uusilla lääkärinlausunnoilla onnistuisi paremmin.

Joka tapauksessa olo on huonompi kuin yli vuoteen ennen. Mietin myös sitä, että kuinka suuri osuus huonolle ololle on siitä, kun olen vähintään kerran viikossa unohtanut ottaa aamulääkkeen. Se on siis psyykelääke, jota olin jo itse jossain vaiheessa lopettamassa olon oltua pitkään hyvä. Nyt en enää uskaltaisi lopettaa. Kaikesta huolimatta silti yritän hymyillä. En tiedä minkä stigman takia en halua huonon olon näkyä.

33 kysymystä ja vastausta

Näin tällaisen kivan haasteen ja ajattelin osallistua. Tässä on kuitenkin aika monta kysymystä ja varmasti osa uusia juttuja teille.

Avioliittoja: 0
Haaveilen kyllä naimisiin menosta. Totta kai juhlista, mutta lähinnä siitä, että joku haluaa olla kanssani loppuelämän ajan. 

Kihloissa: 0
Tätä vielä odotellessa 😂

Lapsia: 0
Myös omat lapset ovat haaveissa. En tiedä miksi, mutta jotenkin haaveilen kolmesta lapsesta. Voihan olla, että aivovamman vuoksi en hanki koskaan lapsia tai lapsiluku muuttuu ajan saatossa.

Lemmikkejä tällä hetkellä: 2
Mulla on mun ihana ja rakas mittelspitz-koira Taika ja vanhempien luokse jäänyt kissa. 

Leikkauksia: 7
Mut on leikattu ennen aivovammaa kerran, sillä mun korvien arpikudoksen liikakasvua hoidettiin leikkauksella ja sädehoidolla. Puukotuksen liittyen olen ollut leikkauksessa siis tähän mennessä 6 kertaa ja vielä yksi leikkaus on tulossa.

Tatuointeja: 3
Mulla on kaksi tekstiä tatuoituna: arveton on arvoton ja ei virheettömyys ole täydellistä. Nämä tekstit ovat samalla osoitus rakkaudesta Stam1naan, mutta myös kertovat minusta. Kolmantena tatuointina minulla on oikeassa pohkeesssa liljankukka.

Lävistyksiä: korvakorut
Alunperin korvissa oli 6 reikää, nyt niistä on jäljellä enää 3. Tosiaan 2 keloidisoitui kun olin teini-iässä ja nyt painenappihoidon aikana yksi on ilmeisesti kasvanut umpeen. Enempää lävistyksiä en saa ottaa keloiditaipumuksen vuoksi. Kieli vielä houkuttaisi, mutta puhun jo nyt niin epäselvästi, että ehkä sen vain unohdan.

Muuttoja: 5
Muutettiin lapsena äidin kotipaikkakunnalle. Aluksi asuimme mökillä ja mummilassa, kun meidän taloa rakennettiin. Silti lasken nämä vain yhdeksi muutoksi. Sen jälkeen olen yksin asuessani muuttanut 4 kertaa, ensimmäisen kerran tietenkin ekaan omaan asuntoon. Viimeisin muutto oli heinäkuussa, enkä ole vielä edes kertonut uudesta kodistani!

Ampunut aseella: kyllä
Meidän perheessä metsästetään ja minäkin olen ollut mukana. Yhden peuran olen kaatanut. Kuitenkin nyt en vain osaa kuvitella itseäni rämpimässä metsässä aseen kanssa. Ensinnäkin varmaan eksyisin ja toiseksi en jaksaisi olla siellä. Ase edelleen kyllä löytyy vanhempieni asekaapista.

Ottanut lopputilin: kyllä
Pääsin töihin Lidliin lukion jälkeen. Olin siellä kaksi vuotta vakituisena, kunnes halusin jo oman alan töihin. Vuoden verran keikkailinkin ennen puukotusta.

Ollut saaressa: kyllä
Muistan jo ala-asteella kuinka talvella hiihdimme läheiselle saarelle. Samoihin aikoihin kesällä soudimme serkkuni kanssa kumikanootilla kahdestaan mummilan lähellä olleeseen saareen. Mummi oli tehnyt meille eväät ja siellä sitten uimme ja kävelimme saarta ympäri. Onhan noita saaria käyty läpi useita, Helsingissä Korkeasaari, Mustikkamaa, Seurasaari, Lammassaari... Tykkään siis luonnosta ja liikkua erilaisissa paikoissa.

Autosi: pieni Suzuki
En ole autooni erityisen kiintynyt ja välillä tekisi mieli vaihtaa isompaan. Välillä tulee autossa raahattua niin paljon tavaraa kerralla, että tulee lähes ahtaanpaikankammo.

Ollut lentokoneessa: kyllä
Olen ollut kahdella koulun reissulla, Saksassa ja Hollannissa. Sen lisäksi olen ollut ihan lomalla Unkarissa, Kreikassa ja Kyproksella.

Onko joku itkenyt vuoksesi: kyllä
Puukotuksen aikaan ja sen jälkeen ei vaadi hirveästi saada ihmisiä itkemään kertomuksellani. Kerran koin jopa pahana asiana kun sain yhden ammattilaisen itkemään, vaikka itse en itkenyt. Siinä hetkessä se tuntui pahalta.

Ollut rakastunut: kyllä
Ei varmaan nyt vaadi selittelyjä?

Ollut ambulanssissa: kyllä
Ensimmäisen kerran olin ambulanssissa vain kyydissä, kun kaverini löi päänsä meidän kotona ollessamme kaksin. Siinä sitten soitin ambulanssin ja kävimme tarkistamassa että kaikki on ok. Toisen kerran ambulanssiin pääsin puukotuksen vuoksi. Myös sairaalasiirrot tehtiin ambulanssilla, kun minut siirrettiin Taysiin ja sieltä takaisin keskussairaalaan.

Luistellut: kyllä
En tiedä ketään, kuka ei olisi koulussa luistellut. Siis puhutaan Suomessa koulunsa käyneistä. Pidin luistelusta ja hiihtäminen oli aivan hirveää. Nyt taas hiihtokin on ihan kivaa. Ala-aste jätti traumat hiihtoon, mutta ei luisteluun.

Surffannut: en
En tiedä uskaltaisinko enää aivovamman kanssa kokeilla surffausta. Ylipäätään veteen kaatuminen ja kovien aaltojen iskeminen päälle ei huvita.

Ollut risteilyllä: kyllä
Ihan riittävän monta kertaa on tullut oltua laivassa. Enää ei pää kestä laivassa keinumista.

Ajanut moottoripyörällä: kyllä
Ajoin aikoinaan kevarikortin ja sen myötä on tullut ajettua moottoripyörällä useita kilometrejä. Nyt en ole useaan vuoteen ajanutkaan moottoripyörällä.

Ratsastanut hevosella: kyllä
Viimeksi kävin ratsastamassa kaverini kanssa keväällä. Lapsena olisin halunnut harrastaa ratsastusta, mutta vanhempien vuorotöiden ja pitkien välimatkojen vuoksi en ole harrastanut mitään.

Lähes kuollut: kyllä
Puukotus oli mielestäni tarpeeksi lähellä kuolemaa. Ilman sairaalahoitoa olisin kuollut.

Ollut sairaalassa: kyllä
Puukotuksen lisäksi olen ollut kerran yötä ensiavussa kurkunpään tulehtumisen vuoksi. Sain yskänkohtauksia, joiden aikana hengitys salpautui ja sainkin sitten siihen suonensisäisesti kortisonia. Seuraavana aamuna pääsin kotiin.

Suosikkihedelmä: vaihtelee
Pitkään olisin sanonut banaani, mutta nyt olen jotenkin kyllästynyt siihen. Viimeksi ostin omenoita ja sitä ennen päärynöitä. Myös mandariini, viinirypäleet ja hunajameloni kuuluvat suosikkeihin.

Aamu vai ilta: ilta
Olen aina ollut enemmän iltavirkku, kuin aamuihminen. Aivovamma vielä ehkä korostaa tätä. Toisaalta iltaisin olen usein todella väsynyt, jolloin en saa mitään enää aikaiseksi.

Lempiväri: vihreä ja sininen
Aikuisena olen myös viehähtynyt oranssiin. Tietenkin musta ja valkoinen aina toimivat. Sisustuksessa olen alkanut haalimaan keltaista. Kirkkaat värit toimivat minulle paremmin kuin pastellin sävyt.

Viimeisin puhelu: äidille
Puhun nykyään kaikista eniten puhelimessa äidin kanssa. En koe olleeni aiemmin äidin kanssa erityisen läheinen, mutta omilleen muuton jälkeen olen tullut läheisemmäksi äidin kanssa. Ehkä emme vain sopineet saman katon alle?

Viimeisin viesti: ryhmäkeskustelu
Yritän itse laittaa kavereille viestejä ja kertoa päivistäni. Kaiken kaikkiaan olen aika yksinäinen ja viestit edes vähän helpottavat asiaa.

Nähnyt jonkun kuolevan: kyllä
Olin vieressä, kun mummini kuoli hiljattain. Jotenkin koin tilanteen helpottavana, ei tarvinnut itse odottaa ikävää puhelinsoittoa. Ei sillä, että se kivaa olisi ollut, mutta ehkä omien opintojen takia osasin suhtautua kuolemaan eri tavalla.

Kahvi vai tee: molemmat
Kumpikin käy ja kumpaakin juon. Välillä vaihtelen, mutta yleisesti ottaen kahvia tulee juotua enemmän.

Paras piirakka: mustikkapiirakka
En yleensä pidä mustikasta, mutta kyllähän mustikkapiirakka on aina hyvää. Varsinkin äidin tekemä.

Kissa vai koira: molemmat
Meillä on kotona aina ollut kissoja ja koiria. Jotenkin koti tuntuu tyhjältä, jos ei olisi yhtäkään tassuparia kotona. 

Paras vuodenaika: kesä
Kesässä huonointa on hyttyset, mutta muuten se on vuodenajoista vain yksinkertaisesti paras. Rakastan kesää ja sitä kuinka voi lähteä ulos ilman vaatekerroksia. Kesällä sadekin virkistää ja ukkosmyrskyjä on kiva katsella. Sen sijaan muut vuodenajat ovat vain kesän odottamista.

Vika harjoittelu

Aloitin maanantaina viimeisen harjoitteluni, jonka teen naistentautien poliklinikalla. Täällähän on siis poliklinikan sisällä teemapäiviä, kuten inkontinessi (virtsankarkailu ja laskeuma), kolposkopia (emättimen tähystys), lapsettomuus yms päiviä, joten päivien sisältö vaihtelee paljon. Kuitenkin olen tykännyt ihan hirveästi olla täällä harjoittelussa, sillä naistentautien poliklinikalla pääsee todellakin tekemään asioita.

Täällä ajat ovat yleensä 30 minuuttia pitkiä, joten minun on helpompi keskittyä. On myös kovin erilaista tehdä työtä koko ajan lääkärin kanssa, sillä silloin minun kirjaamisen määrä vähenee todella pieneen. Lääkärin sanelu on kuitenkin paljon laajempi, kuin hoitajan kirjaus. Jollain tavalla vastuu on pienempi ja itse keskityn eri asioihin, kun en joudu pitämään vastaanottoa yksin.

Se palaute, mitä olen saanut jo nyt, on vastaavaa kuin edellisissä harjoitteluissa. Puhun kuulemma asiakkaille hiukan epäasiallisesti, mutta nyt en ohjaajan mukaan ole ihan hirveästi tehnyt pahaa. Hänkin sanoi, että jokainen sanoo joskus asioita tarkoittamatta pahaa. Joka tapauksessa olen yrittänyt olla sanomatta mitään liikaa, joka ilmeisesti toimii.

Se, minkä olen tehnyt nyt eri tavalla kuin edellisissä harjoitteluissa on se, etten ole kertonut aivovammasta. Olen ohjaajalle sanonut, että minulla on sairaus, jonka takia käyn hoidoissa, mutta en ole sanonut hoidon olevan psykoterapiaa. En halua, että aivovamman mainitseminen saa ohjaajan kiinnittämään erityistä huomiota oireisiini. Olen kyllä sanonut, että voin sanoa diagnoosini sitten, kun olen saanut loppuarvioinnin tehtyä.

En ole ollut kuin kaksi päivää oman ohjaajani kanssa, joten muut ovat kyllä noteeranneet sen, että lähden kesken päivän pois. Olen siis tietenkin aamulla kertonut, että minulla on oma meno, jonka koulu ja oma ohjaajani tietävät. Silti tiedän, että herätän huomiota. En tiedä kuinka paljon muut ihmiset ylipäätään katsovat kenenkin ihon kuntoa, mutta minä ainakin kiinnitän ihoon huomiota. Näen ihmisten arvet ja tatuoinnit ja mietin niiden syntymistapaa. Minullakin useat arvet näkyvät työvaatteiden alta.

Vaikka harjoittelu on lähtenyt kivasti käyntiin, niin silti taustalla on unettomuutta. En saa iltaisin tarpeeksi ajoissa unta, jonka vuoksi olen tietysti tavallista väsyneempi. Yritän, ettei se töissä näkyisi, mutta vapaa-ajalla minusta kuulemma huomaa kärttyisyyden. Ehkä myös vapaalla en jaksa pitää niin voimakkaasti kulisseja pystyssä. Onnekseni Taika-koirani on ollut tiistaista asti hoidossa, joten olen saanut hiukan enemmän levättyä kotona. Tosin juuri en ole kotona ehtinyt olla muiden menojen vuoksi.

Onneksi jäljellä on enää kaksi viikkoa, joten uskoisin jaksavani tämän harjoittelun ihan ok. Tietenkin odotan niitä päiviä, kun minulla ei ole mitään ohjelmaa. Siis jos sellaisia päiviä vielä joskus tulee. Edellisen harjoittelun jälkeen ehdin olla kolme viikkoa vapaalla ja koko se väli oli täynnä kaikkea tekemistä ja tapahtumaa. Ehkä tämän harjoittelun jälkeen alkaa taas olla aikaa vain olla.

Sydämen lisälyönnit

Varmasti jokainen on joskus kokenut sydämen lisälyöntejä. Minä ainakin jo ennen aivovammaa. Kuitenkin silloin tahti oli kerran vuodessa. Jos siis silloinkaan. Hyvälaatuinen sydämen lisälyönti tuntuu muljahduksena rinnassa tai joskus tunne on sellainen, kun sydän jättäisi yhden lyönnin väleistä. Toisinaan näitä lisälyöntejä ei edes huomaa itse ollenkaan, vaikka ne Holter-seurannassa näkyykin.

Aivovamman saamisen jälkeen lisälyöntejä jotenkin vain alkoi tulla, koko ajan määrien lisääntyessä. Tänä kesänä niitä alkoi olla jo lähes päivittäin, kunnes niitä tulikin jo päivittäin. Huippu on ollut seitsemän yhden päivän aikana. Nyt jo jokunen muljahdus on tuntunut kipeältäkin. Ei ihan ole normaalia, että 24-vuotiaalla on lisälyöntejä useita päivän aikana.

Minulla lisälyöntejä ei aiheuta kola- tai energiajuomat, kahvi, tupakointi tai alkoholi. Kahta jälkimmäistä en edes käytä ja kolmea ensimmäistäkin vähän. Kahvia noista kolmesta eniten, mutta sitäkään en juo kahta kuppia enempää. Väsymys nyt minulla on jokapäiväistä, mutta olen ennenkin ollut väsynyt. Vaikka saisin nukkua niin paljon kuin haluan, tulee lisälyöntejä silti. Mitään selkeää ulkoista syytä lisälyönneille ei ole. Olen ennen aivovammaakin elänyt menevää elämää, on ollut stressiä ja kahviakin olen juonut enemmän kuin nyt, enkä silti saanut lisälyöntejä.

Varasin sähköisen ajanvarauksen kautta aikaa terveysasemalle. Seuraavana arkipäivänä jo sairaanhoitaja soitti ja kyseli tarkemmin oireita. Hän lupasi palata asiaan ja soittikin jo uudestaan 5 minuutin kuluttua. Sairaanhoitaja oli konsultoinut lääkäriä ja sain lähetteen laboratorioon ja EKG-tutkimukseen. Labraan oli hankala saada sopivaa aikaa, enkä minä vahingossakaan herää yhtään aiemmin kuin on tarpeen. Senpä vuoksi labrakokeista jäi ottamatta kilpirauhaskokeet, sillä en saanut aikaa ennen kymmentä, eikä labrahoitaja maininnut asiasta.

Kun menin lääkärin vastaanotolle, hän kertoi puuttuvista labrakokeista. En silloin tajunnut -ammatistani huolimatta - että kilpirauhaskokeet pitää ottaa ennen kymmentä, joten menin varaamaan samalle päivälle uudestaan ajan, enkä edelleenkään saanut kokeita otettua. Kilpirauhasen liikatoiminta saattaa aiheuttaa lisälyöntejä, mutta kilpirauhasta tunnustellessa mitään poikkeavaa lääkäri ei löytänyt. Myös sydänäänet olivat normaalit. Lääkäri kertoi, että sydänfilmissä on lyhyt johtumisaika, mutta riittävän pitkä ollakseen normaan rajoissa. Lääkäri kysyi, että harrastanko urheilua, koska sykkeeni oli tavallista matalampi, joten minulla oli tietokoneen mukaan bradykardia eli sydämen harvalyöntisyyttä. Urheilevilla ihmisillä kyseessä on kuitenkin ihan normaali reaktio, eikä se ole vaarallista.

Onnekseni lääkäri oli perehtynyt papereihini ja tiesi aivovammasta. Hän oli jo itse sitä mieltä, että kardiologin (sydänsairauksiin erikoistunut lääkäri) konsultaatio oli tarpeen, mutta koska kysyin aivovamman vaikutusta lisälyönteihin, lupasi hän konsultoida myös neurologia.

Lääkäri suunnitteli jo lisälyöntien hoitoon beetasalpaaja-lääkitystä. Beetasalpaajat kuitenkin hidastavat pulssia entisestään, mikä taas on haaste urheilulle. Lääke estää sykkeen nousun, minkä takia liikkuminen vaikeutuu, sillä keho ei saa tarvitsemaansa verta hitaan sykkeen vuoksi. Onnekseni hän perui idean, sillä hän joka tapauksessa aikoi konsultoida kardiologia, joten hän voi samalla kysyä lääkityksestä.

Nyt vaan jään odottamaan uutta laboratorioaikaa ja lääkärin yhteydenottoa. En erityisesti nauti lisälyönneistä ja koska tilanne on näiden 2,5 vuoden aikana muuttunut nopeasti, en haluaisi jäädä vain odottelemaan kunnon rytmihäiriöitä.

Kela, Kela, Kela

Monta kertaa on tehnyt mieli hankkia joku ihminen, joka hoitaisi kaikki asiat puolestani. Joku, jolla olisi valtuudet kaikkeen ja minä saisin vaan olla huolehtimatta asioista. Tiedän kyllä, että joillakin aivovammaisilla onkin näin. Heillä on joku, joka heidän asioitaan hoitaa. Voi olla, että kyseessä on puoliso tai vanhemmat tai vaikka ihan ulkopuolinen henkilö, jolle tuo tehtävä on määrätty. Minulla valitettavasti tuollaista ihmistä ei ole. Kateellisena luin erään aivovammaisen somepäivitystä siitä, kuinka hänellä on äitinä oikea leijonaemo, joka hänen asioistaan huolehtii.

Itse olen muutosta johtuen joutunut entistä enemmän vierailemaan Kelan sivuilla ja itse konttorissa. Muuton lisäksi näin syyskuuta kohden mentäessä tulee taas ajankohtaiseksi päivittää psykoterapiahakemus. Se myönnetään aina vuodeksi kerrallaan ja kun olen syyskuussa sen aloittanut, oli vuotuisen hakemuksen aika. Kävin kesäkuussa hakemassa tarvittavaa lausuntoa psykiatrilta. Kun kävin Kelassa asumistukiasioissa, paljastui samalla, ettei tuo lääkärinlausunto ole päätynyt koskaan Kelaan asti. Jätin psykiatrille kolme soittopyyntöä jo ensin muutaman virheen korjaamiseksi, mutta myös sitä varten, että lausunto tarvitsee lähettää Kelaan. Olin itse saanut kotiini lausunnon ja saatekirjeessä luki, että se on samalla toimitettu Kelaan.

Eläkkeensaajan asumistukihakemusta varten Kela pyysi ison kasan liitteitä, enkä näillä aivoillani ymmärtänyt mitä he haluavat. Jouduin menemään Kelaan yhdessä arjen tukihenkilöni kanssa ja ilman häntä en olisi varmaan saanut tapaamisesta mitään irti. Aluksi Kelan työntekijä vaikutti varsin töykeältä ja minulle tuli olo, etten ole tervetullut. Hän vain pamautti listan asioista, mitä Kela haluaa ja onneksi edes arjen tukihenkil kirjoitti asiat ylös. Itse en edes tähän pystynyt.

Kun näitä liitteitä lähettelin, en edes ensimmäisellä kerralla saanut kaikkia toimitettua, vaan he halusivat lisätietoa pankkitilieni koroista. Tästä sitten jouduin olemaan pankkiin yhteydessä ja jouduin maksamaan jonkun asiakirjamaksun. Se onneksi kelpasi Kelalle.

Lopulta sain hyväksytyt päätökset molemmista, vaikka ihan hirvittävän verran työtä näiden päätösten saaminen vei. Koska en itse saa edes näin tärkeitä asioita hoidettua, oli arjen tukihenkilö aivan korvaamaton apu. Kuitenkaan hänen käyntinsä eivät vain riitä kaikkeen. Silloin kun kävimme läpi Kelan asioita, ei aikaa jäänyt mihinkään muuhun.

Jokaisella on kotona aina jotain projektia. Voisi siivota, pestä ikkunoita, korjata rikkinäisiä vaatteita, käydä kaappeja läpi, hoitaa pihaa ja puutarhaa, harrastaa käsitöitä. Minähän en pysty mihinkään yksin. Sen vuoksi kaiken ylimääräisen ulkoistaminen olisi erittäin hyvä idea. Saisi keskittyä oikeasti siihen, mistä saa jaksamista.

Päätös

Saipahan tässä hetken aikaa miettiä mitä koulun suhteen tekisi. Ei ollut helppo päätös, mutta eipä kauheasti jätetty minulle paljoa valinnanvaraa. Kun minulla oli tapaaminen koulun edustajan kanssa, hän sanoi suoraan, ettei tällä hetkellä kannata yrittää jatkaa opintoja terveydenhoitajaksi. Koska aivovamma ei parane, enkä huomaa kaikkia oireita, ei harjoittelujen läpäiseminen ole tällä hetkellä mahdollista.

Palaveriin tuli mukaan sairaalasta kuntoutusohjaaja, joka nyt ei valitettavasti sanonut asiaan juurikaan mitään. Opettaja oli sitä mieltä, ettei koululla ole loputtomasti resursseja päästää minua harjoitteluihin, joista en edes pääse läpi. Koulu maksaa jokaisesta harjoittelupäivästä, enkä voi tietenkään itsekään niitä maksuja maksaa.

Vaihtoehtona olisi opintojen lykkäys, sillä minullahan sinänsä ei ole kiire opintojen kanssa. Minulla on neljä vuotta aikaa opiskella tutkinto ja sen jälkeen saan vielä vuoden lisäaikaa ilman perusteluja. Jotain hyötyä siis siitä, että hain koulupaikkaa yhteishaussa. Nyt olen käyttänyt opiskeluihin kaksi vuotta, joten kiirettä ei tulisi. Minua vaan ei huvita pitää välivuotta, koska en usko, että haluaisin enää palata opintojen pariin vuoden lomailun jälkeen.

Ei minusta siis terveydenhoitajaa tule. Siinä mielessä hyvä, koska en niin  pitänyt työterveydestä ja neuvola oli liian stressaavaa ja sekavaa. En löytänyt itseäni terveydenhoitajana, enhän edes hankkinut terveydenhoitajaopiskelijan nimineulaa. Liityin kylläkin terveydenhoitajaliittoon, josta nyt voikin taas erota.

Sain onnekseni luvan käydä vielä erikoistumisharjoittelun, jonka teen naistentautien poliklinikalla. Sitä olen halunnut jo useamman vuoden ja onneksi sen saan vielä kokeilla. Vaikka en pääsisi läpi, niin se ei minua haittaa. Saan tutkinnon siitä huolimatta. sillä opintopisteitä on jo riittävästi sairaanhoitajan tutkintoon. Saisin lisäksi hyväksiluettua kesän 2017 kesätyön tutkintoon, kun olin töissä sairaanhoitajavastaanotossa.

Huomaan kyllä, kuinka terveydenhoitajan harjoittelussa kaipasin työvaatteita ja enemmän toimintaa. On helpompaa opiskella, kun saa oikeasti tehdä jotain, eikä vain istua hiljaa vieressä ja kuunnella. Kaipaan tekemistä ja sitä taitaa sairaanhoitajat enemmän tehdä.

Sisarussuhteet

Olen nuorin viidestä lapsesta, tosin osa sisaruksista on eri äidin lapsia. Silti aina sanon, että minulla on neljä sisarusta. Välillä olen miettinyt miksi niin sanon. Yhdenkään kanssa en ole juuri missään  väleissä. Emme koskaan ole viettäneet joulua yhdessä, enkä saanut kuin yhdeltä tänä vuonna syntymäpäiväonnittelut.

Kun tutustun uuteen ihmiseen ja kerron aivovammasta, alkaa usein kysely siitä, kuka minua tukee. Valitettavasti tällä paikkakunnalla ei juurikaan kavereitani asu, sisaruksiin ei ole välejä ja vanhemmat eivät auta päivittäisissä asioissa. Äiti onneksi sentään tekee minulle ruokaa, koska en jaksa tehdä itse. Olen tosi usein yksin. Selaan kateellisena somessa kuvia ihmisistä sisaruksineen. Lainaillaan siskon vaatteita ja veli karkottaa ylimääräiset miespuoleiset ympäriltä. Ei minulla. Yksi sisarukseni kiusasi minua siinä missä monet muutkin. Loput eivät olleet elämässäni edes läsnä.

Kun minua puukotettiin, yksi sisarukseni kävi katsomassa minua ja auttoi käytännön asioissa. Sekin apu loppui jossain vaiheessa. Toinen jopa soitti minulle, vai soitinko minä. En muista enää. Kaksi sisarustani ei ottanut minuun mitään yhteyttä. No, ei ihme kun niitä välejä juurikaan ei ole. Silti he ovat minulle isosisaruksia, joita olisin kaivannut elämääni jo aiemmin.

Nyt kun mietin omien valmistujaisten pitoa, mietin, ketä kutsun. Kutsunko sisaruksiani, joita olen nähnyt viimeksi yli vuosi sitten ja joihin en pidä yhteyttä? Olen monen serkkunikin kanssa läheisemmissä väleissä kuin sisarusteni kanssa. Ei sillä että kaikki serkkuni olisivat koskaan vierailleet omassa kodissani, mutta kun vain puolet sisaruksistani on vieraillut jossain asunnossani.

Olen saanut nähdä lähipiirissäni läheisiä sisarussuhteita ja olen kateellinen. Kateellinen siitä, etten saa jakaa elämääni sisarusteni kanssa, en ole osa heidän elämää. Sisarusteni lapsia seuraan jopa sosiaalisessa mediassa, yhden kanssa tapaan muuallakin kuin juhlissa. Olen täti, mutta en sellainen kuin haluaisin. Minulla on kaksi ihanaa tätiä ja haluaisin olla sellainen kuin he ovat olleet minulle.

Koska aivovamma eristää yhä enemissä määrin muista ihmisistä, niin toivoisin, että edes sukulaisista pitäisi kiinni. Mutta kun minä en jaksa. Pelkään, että jossain vaiheessa jään kokonaan yksin, eikä minulle jää ketään. Ihan kuin minulla ei olisi sisaruksia, niin vähän heidän elämästään tiedän.

Kummat paperit olisi fiksumpi nyt, terkka vai saikkari?

Koulun puolesta tuotiin esille ajatus siitä, että onko nyt järkeä jatkaa opiskelua terveydenhoitajaksi. Välillä olen miettinyt sitä aivan samaa itsekin, mutta vielä en ole luovuttanut. Kummassakin asiassa on kuitenkin hyödyt ja haitat.

Nyt sairaanhoitajaksi
+Saisin keskittyä kohta alkavaan kuntoutukseen. Kun elämässä on liikaa, ei kuntoutuksesta saa niin paljon hyötyä, kuin olisi mahdollista.
+On epätodennäköistä, että pystyisin juuri nyt työskentelemään terveydenhoitajana, joten tupla-ammatista ei välttämättä olisi tässä hetkessä hyötyä.
+Saisin sairaanhoitajan tutkinnon tekemättä enää yhtään mitään.

-Olen tehnyt niin paljon ylimääräistä kaksoistutkinnon eteen, että kyllähän se vituttaisi jättää tähän.
-Katuisinko myöhemmin kesken jättämistä?
-Jos joskus haluaisin jatkaa opintojani, joutuisin hakemaan uudestaan, eikä opiskelupaikan saaminen ole itsestäänselvyys.

Nyt terveydenhoitajaksi
+Kaksoistutkinnon suorittamisesta ei ole koskaan haittaa, päinvastoin.
+Terveydenhoitaja voin olla muuallakin töissä kuin vain neuvolassa/koulussa/työterveydessä. Minulla on mahdollisuus olla erilaisissa yhdistyksissä tai muualla kolmannen sektorin työpaikassa terveydenhoitajana.
-Tulevaisuuden työkykyä ei voida ennustaa.

-Pitäisi jaksaa tehdä opinnot loppuun asti.
-Loppujen harjoittelujen läpäiseminen ei ole varmaa.

Tuntuu, että koulun puolesta en ole pahemmin saanut ymmärrystä tai edes mitään mahdollisuutta tehdä harjoitteluita helponnetusti tekemällä pelkästään esimerkiksi 4 tunnin päiviä. Ei ihmekään, jos olen väsynyt harjoittelussa, kun en selkeästi pysty tekemään täyttä työpäivää.

Työelämässäkin on mahdollisuus olla osa-aikaeläkkeellä tai tehdä omasta halusta 80 prosenttista työaikaa. Miksi siis minä en koulun puolesta ole tätä saanut? Oma moraali ei anna periksi luovuttaa. Kuitenkin olen saanut kyselyitä siitä, että onko tämä vain oire aivovammasta ja kyvyttömyydestä huomata oman jaksamisen rajoja. Olen aina tehnyt paljon ja saanut paljon aikaan. Totta kai mietin sitä, että onko tämä jääräpäisyys opiskelujen loppuun saattamisesta vain aivovamman kieltämistä.

Sen tiedän, että jos nyt otan vain sairaanhoitajan tutkinnon, niin takaisin kouluun en palaa. Kyseinen opinahjo ei millään tavalla kiinnosta, varsinkin kun näitä haasteita on ollut jo aivan riittämiin. Lisäksi tuntuu, että opetussuunnitelma muuttuu koko ajan, eikä välttämättä ole mahdollista saada yhdistettyä näitä nykyisiä ja sitten joskus tulevaisuudessa tulevia opintoja yhteen. Jo nyt menen opinnoissani kahden opetussuunnitelman väliä ja se itsessään tuo jo haasteita. Jos taas vaihtaisin koulua, olisi vaikeaa todentaa mitä opintoja olen tehnyt ja mitä en.

Se siitä harkasta

Viime keväänä kun neuvolaharjoittelu keskeytettiin, nousi rima lähteä seuraavaan harjoitteluun. Tietenkin. Ihme olisi, jos ei vaikuttaisi. Kuitenkin syyt, joilla neuvolaharjoittelu keskeytettiin, johtuivat suoraan aivovammasta, jolle en voi mitään. Vuorovaikutuksen haasteet ja väsyminen nyt valitettavasti eivät ole itsestään paranevia asioita, ainakaan ilman kuntoutusta.

Viimeiset kolme viikkoa olin kaikesta huolimatta työharjoittelussa, tällä kertaa työterveshuollossa. Voisin sanoa tämän olleen kaikista vaikein harjoittelu, jossa olen ollut. Teoriaopinnot suoritettiin pelkästään verkossa, enkä koe niistä aivan hirveästi hyötyneeni. Varsinkin tässä kyseisessä työterveyshuollon yksikössä asiakasyrityksillä on paljon erilaisia kemikaaleja ja liuottimia käytössä, joista minulla tietämystä on todella vähän jo ilman opintoja. En koe, että olisin saanut koulusta riittävästi tietoa, mutta "kyllä työ opettaa". Ei ainakaan kolmessa viikossa.

Työ itsessään sisälsi paljon sairaanhoitoa eli sairaslomien kirjoittamista ja hoidon tarpeen arviointia. Sain ottaa verinäytteitä, sydänfilmejä ja nielunäytteitä. Parit tikit ja yhdet hakaset tuli poistettua ja yhden asiakkaan haavaa tuli pariinkin kertaan hoidettua. Varsinaista terveydenhoitajan työtä oli yllättävän vähän. Se, mistä olisin oppinut, olisivat olleet terveystarkastukset, joita sattui äärimmäisen vähän tälle jaksolle. Tosin sille on opiskelijana aivan mahdotonta tehdä mitään.

Kolmen viikon aikana useampaan kertaan keskustelin ohjaajani kanssa omasta työkyvystäni. Hän oli samaa mieltä kanssani siitä, että juuri tällä hetkellä en pystyisi yksin hoitamaan hänen työtään. Ottaen huomioon, että olen edelleen sairauslomalla ja neuropsykoginen kuntoutus on aloittamatta, niin en ihmettele yhtään, miksi en työhön pystyisi. On taas aivan eri asia pohtia, millaista työtä pystyn tekemään tulevaisuudessa. Tällä hetkellä voimavaroja vie kolme kertaa viikossa oleva psykoterapia ja kaikki muut ohella pyörivät säännölliset tapaamiset.

Torstaina oli harjoittelun loppuarviointi. Kevään yllättävän harjoittelun keskeyttämisen jälkeen en itsekään ollut varma siitä, mikä on arvioinnin lopputulos. Tietenkin toivon hyväksyttyä ja pelkäsin hylättyä.

Aluksi tietysti kerrottiin niitä positiivisia asioita eli kädentaitoja. Osaan kuulemma myös kirjata hyvin. Mutta siihen se sitten jääkin. Ne positiiviset asiat siis. Minua ei uskalleta jättää asiakkaan kanssa yksin, jotten tahatta häntä loukkaisi, sillä en tunnista toisen ihmisen tunnetiloja. En huomaa, jos ihminen ei halua keskustella jostain asiasta.

Ihmisten lukutaito on terveydenhoitajan työssä tärkein taito, joka minulta aivovamman takia puuttuu. Opettaja vaikutti siltä, että hän aikoo hylätä harjoittelun, mutta hän päättikin jättää asian pöydälle. Ensi viikolla minulla on tapaaminen koulun kanssa opinnoista muutenkin, joten silloin asiaan palataan uudestaan.

Opettaja alkoi puhua aiheesta, jota olen itsekin päässäni pyöritellyt. Ei minusta tule terveydenhoitajaa neuvolaan tai työterveyteen ja tuskin kouluunkaan. Eli ei mihinkään perinteisen terveydenhoitajan työhön. Onko kuitenkaan järkeä yrittää väkisin saada terveydenhoitajan tutkintoa, kun en edes harjoitteluista pääse läpi?

Neuron puoli etenee

Pääsin vihdoin uudestaan neuropsykogisiin tutkimuksiin, joiden piti alunperin olla jo kauan sitten. Puukotuksen seurauksena tulleet psyykkiset sairaudet ovat kuitenkin estäneet tutkimusten tekemisen ja toipumisen oltua varsin hidasta psyykkiseltä puolelta, ei niitä ole voitu tehdä. Keväällä kuitenkin sanoin, että haluan ne nyt tehtäväksi, kun oma olotila oli selkeästi parempi. Mietin kyllä vaikuttaako avoero psyykkiseen olotilaan, mutta onneksi en ole mitenkään erityisesti huomannut olotilan menneen huonompaan suuntaan.

Kun sain postissa kutsun tutkimuksiin, mietin kuinka huonoa tuuria oli se, että tutkimukset osuivat harjoitteluni ensimmäiselle viikolle. Stressasin tuntien kertymistä, mutta pakkohan tutkimuksiin oli mennä. Tuntien kannalta tuo yksi päivä oli kuitenkin mahdollista kuroa kiinni, joten sen puolesta ei ollut väliä, vaikka tutkimukset olivatkin harjoittelun aikana.

Kun tutkimukset alkoivat, neuropsykologi kysyi mitä muistan edellisistä tutkimuksista. Ainoastaan yksi tehtävä oli jäänyt mieleen, eikä vastaavaa tehtävää ollutkaan. Aluksi juttelimme varmaan tunnin ajan ja olin jo jotenkin ihmeissäni ettemmekö koskaan aloita testejä. Jo keskustelun aikana huomasin kuinka en olisi millään jaksanut keskittyä. Oli pakko nousta ottamaan vettä, vaikka ei varsinaisesti jano ollutkaan.

Neuropsykologiset testit ovat varsinaista tykitystä. Heti tehtävän jälkeen tulee uusi. Jotkut tehtävät tehdään kelloa vasten, pitää opetella sanalistoja ulkoa ja tehdä palikoista kuvan mukaisia kuvioita. Jotkut kysymykset olivat yleistietoa, kuten milloin Suomi itsenäistyi ja mitä tehdään längillä. Pahimmat tehtävät olivat niitä, kun piti tehdä kahta asiaa samaan aikaan, mikä ei minulta enää mitenkään onnistunut. Jouduin luottelemaan numeroita takaperin ja samalla ympyröimään pisteryhmiä. En kyennyt.

Olisin saanut pitää tauon halutessani, mutta kun olin jo vihdoin päättänyt pyytää taukoa, olikin jäljellä enää kaksi tehtävää. Neuropsykologi kertoi huomanneensa kuinka aloin testien puolivälissä haukottelemaan ja selkeästi väsyin. Tiedostin aivan saman. Kaiken kaikkiaan olin poliklinikalla reilut kolme tuntia ja sen jälkeen olo oli sellainen, etten uskaltanut ajaa autolla. Viime aikoina olen alkanut tunnistamaan sen hetken, kun aivot alkavat olla tiltissä. Silloin vaan tarvitsee sen, kun saa hetken pitää silmiä kiinni ja olla muutenkin mahdollisimman virikkeettömässä ympäristössä. Se fiilis tuli testien jälkeen.

Neurologin soittoaika olikin sitten perjantaina. Hän totesi, että vammasta on niin paljon aikaa, että ne aivovamman oireet, jotka olisivat olleet mahdollisia parantua itsestään, ovat jo parantuneet. Edelleen tarkkaavaisuus ja työmuisti ovat selkeästi huonompia ja sopivat aivovamman oirekuvaan. Ihan kuin aivovamma tuosta noin olisikaan itsestään parantunut.

Neurologi olikin sitä mieltä, että nyt olisi hyvä aika aloittaa neuropsykologinen kuntoutus. Ilman traumaa se olisi aloitettu jo yli kaksi vuotta sitten. Sitä en tiedä miten paljon syksyn aikana kuntoutusta ehtii saamaan, sillä jaksaminen ja aika menee pitkälti koulun parissa. Puhuimme myös matkapahoinvoinnista, joka on alkanut vasta aivovamman jälkeen. Sain siihen reseptin laastariin, jonka vaikutus on 72 tuntia. Laastarin ei kuulemma pitäisi väsyttää niin paljon kuin tablettien, mutta saa nähdä koska pääsen kokeilemaan ensimmäistä kertaa laastaria.

Kolmas asia oli lääkärinlausunto. Tässä alkaa jo myöntää itselleen, että on asioita, joihin ei enää pysty. Olen ollut kolme kertaa ulkomailla aivovamman saamisen jälkeen ja siellä varsinkin huomaa, kuinka paljon aivovamma vaikuttaa. En pysty muistamaan ja kääntämään samaan aikaan englantia, en löydä hotellia, en pysty valitsemaan ravintolaa, enkä ylipäätään tekemään järkevää suunnitelmaa reissulle. Vapaa-ajan reissaamista varten tarvitsen henkilökohtaista avustajaa. Toki myös kaikki tekeminen yksin on lähes mahdotonta. Henkilökohtaisen avustajan saaminen ei ole itsestäänselvyys, mutta ainakin asia on vireillä.

Kypros

Niin nopeasti meni reissu, etten edes ehtinyt sieltä mitään kirjoitella. Tosin takaisin tultiin jo sunnuntaina, mutta olen oikeasti ollut niin kiireinen, etten ole ehtinyt blogin pariin. Monet muutkin asiat ovat jääneet, mutta niistä myöhemmin. Nyt Kyproksen tunnelmiin!

Varattiin siis äkkilähtö pari viikkoa ennen reissua. Kyseessä oli Aurinkomatkojen paketti, joka sisälsi lennot, hotellin ja otettiin siihen päälle aamupala ja lentokenttäkuljetus. Lento lähti Helsingistä Pafokselle, josta minibussilla mentiin Limassolin kaupunkiin. Hotellina oli Hotel Kapitanios Odysseia, joka sijaitsi reilun parin kilometrin päässä keskustasta. Meren rantaan oli sellainen 150 metriä. Yllätyin kuinka rauhallinen hotelli oli, enkä heräillyt yöllä meteliin. Sen sijaan pimennysverhot olisi olleet kova sana. Hotellilla oli oma uima-allas ja erikseen vielä lastenallas, spa ja kuntosali, joista kaksi viimeistä jäi kyllä kokeilematta.

Limassol kaupunkina on varsin pieni, asukkaita siellä on noin 100 000. Nähtävyyksiä on vanha satama, pari kirkkoa, katedraali ja linna. Linna oli niin pieni ja huomaamaton, että pari kertaa kävelimme sen ympäri sitä löytämättä. Kirkot eivät tällaista ateistia kiinnosta, joten nekin tuli vain ulkopuolelta nähtyä. Limassolissa on oma eläintarha, jonne sisäänpääsy maksoi muistaakseni 5 euroa. Erikoisimmat eläimet olivat virtahepo, flamingo ja pari erilaista apinaa. Alueena eläintarha oli pieni ja selkeä ja eläimet näki hyvin. Mitään ihmeitä ei kuitenkaan kannata odottaa, jos tähän kaupunkiin tulee nähtävyyksiä katsomaan.

Shoppailun kannalta kaupunki oli kiva. Kahdelle kadulle keskittyi paljon liikkeitä ja lisäksi oli kaksi ostoskeskusta. Kauempi ostoskeskus My Mall oli meidän hotellilta yli 7 kilometrin päässä, mutta sinne pääsi bussilla todella kätevästi. Bussilippu maksoi suuntaansa 1,5 euroa, joten sen puolesta oli kiva käydä ostoskeskuksessa. My Mallin alakerrassa oli luistelurata ja pelihalli ja yläkerrasta löytyi erilaisia ravintoloita, ihan Mäkkäristä ja Subwaysta alkaen hienompiinkin paikkoihin.

Hintatasoltaan Kypros oli joissain asioissa halvempi kuin Suomi. Ravintolasta riippuen ruokaa sai aika samaan hintaan kuin kotimaasta, mutta pikaruokapaikoista sai pitagyrosta jo kolmella eurolla. Suklaa oli kalliimpaa siellä, mutta taas kaikki juomat halvempia. Vaate- ja kenkäkaupoissa oli lähes kaikissa alennusmyynti, joten ne sai hyvin hintaan. Kallein vaateostos, jonka tein, oli mekko 13,90 hintaan.

Reissun kuumin päivä vietettiin Pafoksen kaupungissa. Aamulla mentiin ensin bussilla hiukan lähemmäs bussipysäkkiä, josta Pafoksen bussi lähti. Seuralaiseni oli jo katsonut aiemmin, että tuo meitä lähin pysäkki on väliaikaisesti toisaalla. Siinä vaiheessa kun yritimme etsiä oikeaa pysäkkiä, alkoi minulla käydä ylikierroksilla. En pystynyt miettimään sitä, missä meidän pitäisi olla ja kuinka kauan meillä on aikaa etsiä pysäkkiä. Jos olisin ollut yksin matkalla, niin en olisi mitenkään siinä tilanteessa pärjännyt. Lopulta pysäkki löytyi ja päästiin matkaan.

Pafoksella suuntasimme ensimmäisenä Kuninkaiden haudoille, joka sijaitsi läntisellä puolella ihan lähellä merenrantaa. Haudat paljastuivat aika pieniksi monumenteiksi. Hautojen lisäksi alueella oli paljon päällekäin pinottuja kiviä ja yksinkertaisuudessaan se oli jopa näyttävämpää kuin haudat. Emme kiertäneet kaikkia hautoja, koska siellä oli yksinkertaisuudessaan niin kuuma, että voin jo pahoin sen vuoksi. Mittaria ei ollut, mutta lämpötila oli varmasti sen 40 astetta. Kuninkaiden haudoilta lähdimme kävelemään kohti ala-Pafosta, jossa olisi ollut arkeologinen puisto ja mosaiikit, mutta siinä helteessä ei pystynyt kävelemään niin pitkälle. Päädyimme Kings Avenue Mall -nimiseen ostoskeskukseen ja sieltä taas kävelimme bussiasemalle.

Matkasta sinänsä olisi ehkä odottanut enemmän. Tokikaan mitään kovin suuria suunnitelmia ei ollut ja koska aivovammasta ei saa lomaa, niin ei voi liian täyteen edes suunnitella aikatauluja. Yhtenä iltana en saanutkaan unta, mikä taas heijastui seuraavaan päivään negatiivisesti. Tämän matkan jälkeen voinkin jo suoraan todeta, etten pystyisi yksin matkaamaan. Mutta ainakin jollain tasolla matka oli ainakin rentouttava, sillä ehdin viikossa lukemaan 2,5 kirjaa, mikä on enemmän kuin edellisen kuukauden aikana.

Loma lähenee loppuaan

Viimeisestä postauksessa tuntuu olevan ihan ikuisuus aikaa! En käsitä miten en vain ehdi kirjoittamaan mitään, vaikka sanottavaa olisikin. Aivovamma tässäkin kyllä selkeästi haittaa, koska aina en vain jaksa. Olisi hienoa jakaa päivien pieniä hauskoja yksityiskohtia, mutta irrallaan ne eivät välttämättä olekaan niin hauskoja ja toisaalta kerro kuitenkaan tarpeeksi.

Olen kuitenkin ollut jo hetken aikaa lomalla ja sen on kyllä huomannut. Kun ei ole tarvetta tehdä asioita niin paljoa, niin en tee. Omalla tavallaan kaikki normaalit menot rytmittävät arkea paremmin ja nyt kun rytmiä ei ole, en saa paljoakaan tehdyksi. Aamulla heräämiseen, syömiseen, pukeutumiseen ja koiran ulos viemiseen saattaa kulua kaksi tuntia.

Tämä on kuitenkin viimeinen kesälomaviikkoni, jonka vietänkin äkkilähdön merkeissä Kyproksella. Voin sanoa ihan suoraan, että pelkään millainen on paluu arkeen ja harjoitteluun. Onneksi ensimmäinen harjoittelu on vain kolme viikkoa pitkä ja sen ajan seisoo vaikka päällään. Paitsi minä, kun en ole sitä koskaan uskaltanut kokeilla.

Haikeaa ajatella kuinka nopeasti tämä kesä on mennyt. En juurikaan ehdi enää elokuusta nauttia, kun aika menee harjoittelussa. Toisaalta odotan sitä, että saan opiskelut suoritettua ja sitä kautta vähentyy stressi ja huoli. On helpompaa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, kun ei tarvitse miettiä opiskeluja.

Tänä kesänä olen toisaalta saanut nukkua niin paljon kun olen halunnut ja sitä kautta olen jopa jaksanut tehdä asioita. Olen ehkä antanut erilaisen kuvan aivovammasta ja elämästä sen kanssa, kun olen saanut vain olla.

Olen huomannut loman aikana taas uusia aivovamman oireita, kuten tasapainon haasteet. Kun äkkiä katson ylöspäin tai käännän nopeasti päätä, niin tasapaino horjuu. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun minusta on otettu kiinni, etten kaatuisi. Sen lisäksi täällä Kyproksella tuntuu, että koko ajan kävelen jotain tai jotakuta päin. Täällä ihmiset eivät väistä niin tehokkaasti, kuten Suomessa, joten monesti jähmetyn paikalleni, kun en tiedä kummalta puolelta ihmistä minun pitäisi kävellä ohi. Tuntuu myös haastavalta käyttää niin paljon englantia, sillä en muista mitä minulle puhutaan. Samaan aikaan joudun kääntämään päässäni puhetta suomeksi ja muistamaan mitä minulle puhutaan, joten usein joudun kysymään mitä minulle on sanottu.

Monet tilanteet saavat oloni tuntumaan tyhmältä. Aivovamma ei kuitenkaan ole älyvamma, vaikka aina välillä se siltä itsestä tuntuu. Jään usein miettimään sitä, miten ihmiset kokevat tilanteet kanssani ja millainen kuva minusta jää. En jaksa täällä selittää aivovammaa, joten voin olla vain tyhmä turisti.

Taas sossulla

Parin viikon sisällä kävin sekä palaverissa kotikuntoutuksesta että aikuissosiaalityöntekijällä. Alun perin oli tarkoitus yhdistää sosiaalityöntekijän tapaaminen ensin mainittuun palaveriin, mutta se jäi sopimatta, kun kotikuntoutus jäi omalle kesälomalleen.

Tähän mennessä kotikuntoutus on ollut minulla kerran viikossa, mutta olen jo pitkään tiennyt ettei se riitä minulle. Sen lisäksi jo aiemmin ilmennyt avoero verottaa, kun nyt minun pitääkin hoitaa omaa taloutta yksin. Vaikka pidän siisteydestä, en jaksa aivovamman takia aina ylläpitää haluamaani siisteyden tasoa. Siinä suhteessa avopuoliso on ollut varsin hyödyllinen, kun on ollut toinen jakamassa kotitöitä.

Olikin selkeää sekä tälle arjen tukihenkilölle, että sosiaalityöntekijälle, että tuen tarpeeni kasvaa. Tästä lähin kotikuntoutus onkin kaksi kertaa viikossa, mikäli siis omat voimavarat riittävät siihen. Ei ole itsestäänselvyys, että jaksan harjoittelupäivän jälkeen vielä tehdä jotain kotona, joten voin aina perua arjen tukihenkilön tulon.

Aikuissosiaalityöntekijälle sovittiin tapaaminen samasta syystä, eli tuen tarpeen kasvamisesta. Vaihtoehtoja oli varsin vähän, mitä minä voisin saada. Ainoa mitä voisin mahdollisesti saada aivovamman takia on henkilökohtainen avustaja, jonka pitäisi korvata kotikuntoutus. Henkilökohtainen avustaja olisi kuitenkin pysyvämpi ratkaisu, eikä sitä tarvitsisi hakea puolen välein lisää, kuten kotikuntoutusta. Tykkään kuitenkin arjen tukihenkilöstäni, enkä hänestä haluaisi luopua.

Henkilökohtaisen avustajan hakeminen olisi lisäksi haastavampi prosessi, enkä sitä välttämättä saisi juuri kotikuntoutuksen takia. En jaksa lähteä välttämättä tästäkin asiasta tappelemaan. On turhaa käyttää energiaa asiaan, jonka saaminen on niin epävarmaa.

Periaatteessa minun olisi mahdollista saada korvausta matkustamiseen tai ainakin jotain taksilippuja, mutta pystyn kyllä halutessani käyttämään julkista liikennettä. Ongelma on se, että en vieraassa paikassa välttämättä löydä pysäkkiä tai vaikka nopeasti katsottuna oikeaa junalaituria. Jos minulla on riittävästi aikaa, eikä ole kiirettä niin varmaan jossain vaiheessa pääsyn oikeaan paikkaan. Joten en usko olevani tarpeeksi vammainen saadakseni tätä palvelua.

Yllätyin kuinka vähän palveluita minun on mahdollista saada kaupungin puolelta. Tokihan henkilökohtaisen avustajan kanssa voi tehdä todella paljon asioita, mutta jotenkin tuntuu hassulta. Enhän tiedä millaisia palveluja tarvitsen sitten kun pääsen työelämään. Jos pääsen koskaan työelämään, sitäkään ei koskaan tiedä.

Kuulumisia

Mua aina inhottaa muiden blogeissa miljoonat pahoittelut postaustauoista. Usein varsinkin kesällä ihmiset on lomalla ja muutenkin koneella ollaan vähemmän. Tällöin myös sometaukoa tulee. Kuten näköjään minullekin. Vaikka yritän itse lukea blogeja, en kuitenkaan muista itse aina kirjoittaa. Nyt kun taas pitkästä aikaa avasin luonnokset, aloin miettimään mistä tällä kertaa haluan kirjoittaa. Harvemmin sitä kerron mitään hömppää, vaan yleensä asiat liittyy tarkemmin aivovammaan tai elämään aivovamman kanssa. Nyt ehkä voisi olla jotain kuulumisten tapaista vuorossa.

Olen viettänyt paljon aikaa Helsingissä Taika-koirani kanssa. Välillä tietysti on ollut pakko käydä kotona kääntymässä kukkia kastelemassa ja varsinkin nyt, kun kotikuntoutus jatkuu työntekijän loman jälkeen. Muuten olenkin ollut pääkaupungin ihmeitä katselemassa enemmänkin.

Taikalla on täällä osan ajasta seurana kaksi rescue-koiraa, joiden kanssa Taika tulee ihanasti toimeen. On ollut kivaa seurata leikkejä ja toisaalta huomata kuinka erilaisia toiset koirat ovat. Taika ei pahemmin sylissä viihdy, kun taas nämä toiset koirat siitä tykkäävät. Haaveissa minulla onkin toinen koira tai edes kissa ja olen todennut että kyllä varmaan kahden koiran kanssa selviää, kun selviän välillä kolmenkin kanssa! Minua muuten kannattaa seurata Instagramissa, josta löydyn nimimerkillä @nenne.k ⬅️ Sinne tulee lisäiltyä videoita storien puolelle ja näkee asioita, joita en blogiin välttämättä lisää.

Helsingissä on tullut pyorittyä ja nähtyä erilaisia paikkoja. Jossain aiemmassa postauksessa varmaan mainitsin jo Linnanmäen, mutta sen lisäksi on tullut käytyä Hernesaaren rannassa kuuntelemassa Happoradiota, Kauppatorilla uudestaan syömässä kreppejä, käytyä monella eri uimarannalla (okei, ollaan oltu myös Vantaan ja Nurmijärven puolella uimassa) ja tietenkin käveltyä koiran kanssa lähialueilla. Eräänä iltana sain päähäni kävellä varmaan 12 kilometrin lenkin. Silloin tosin ei ollut näin kuumia kelejä. Pyörähdettiin isommalla porukalla Särkänniemessä, katseltiin kun Trumpin lentokone saapui ja on muutenkin nähty ihmisiä.

Helsingissä ollessa on kyllä mennyt rytmit aivan sekaisin. Tosin nukun kyllä paljon vähemmillä lääkkeillä kuin pitkään aikaan, mutta kyllä sen huomaa etten todellakaan jaksa nousta ilman syytä ennen kuin kello lähentelee yhtä tai kahta. On ollut ihanaa nukahtaa, kun ei tarvitse stressata aamulla heräämisestä. Myös syömisestä ovat menneet vähän niin ja näin. Ihan liikaa on tullut syötyä ulkona ja liian vähän kasviksia. Myös varsinkin irttarit ja jäätelö ovat menneet tehokkaasti alas.

Huomasin heti mitä tapahtuu herkkuhimolle kun alkaa liikkua taas. Pari viimeistä päivää ovat menneet ilman pahaa mieltä jäätelöaltaan ohittamisesta. Liikunta ja terveelliset ruokailitoruokailut usein menee käsi kädessä ja huomaan sen pätevän itseenikin. Yksi päivä ajattelin katsella syksylle taas jotain jumppaa, mutta enpäs ole muistanut koko asiaa taaskaan. Ehkä pitäisi muistaa edes katsella tarjontaa. Ainakin parhaat ajankohdat jumpille ovat minulla alkuillasta, joten valinnanvaraa ei liikaa ole. Toisaalta käyn myös pelaamassa jalkapalloa ja salibandyä ja näin kesällä on ollut myös lentopalloa, joka saattaa myös saada jatkoa talvikaudelle. Kovin täydeksi ei kalenteria voi laittaa, mutta onhan se liikunta hyväksi.

Huonoja päiviä tähän kesään on mahtunut, mutta onneksi määrä ei ole suuri. Usein huonot päivät ovat liittyneet joko huonosti nukuttuun yöhön tai sitten on tapahtunut ihan jotain, joka mielialan on vienyt alas. Yllättävän hyvin olen kuitenkin selvinnyt siitä, kun psykoterapia on ollut kesätauolla, eikä ole ollut säännöllistä kontaktia mihinkään hoitotahoon.

Kovin nopeasti tämä kesä on tuntunut menevän. Elokuussa minulla jatkuu harjoittelut, joten loma käy jo vähiin. Onneksi tuli varattua äkkilähtö Kyprokselle, joten pääsee vielä kunnon lomafiilikseen ennen opiskelujen jatkoa.

Kun lääkäri ei soitakaan

Samana päivänä, kun oli neurologin soittoaika, olisi pitänyt olla myös plastiikkakirurgin soittoaika. Ei kuulunut soittoa koko päivän aikana. Koska luen omia potilaskertomuksia omakannasta, huomasin ettei sille päivälle ole kirjoitettu mitään plastiikkakirurgian puolelta. Tiedän kyllä, että plastiikkakirurgian puolella ei ole riittävästi lääkäreitä ja tälläkin lääkärillä on ollut täysi päivä jo valmiiksi, mutta olisin silti halunnut kuulla edes jotain.

Eihän sen soittajan olisi tarvinnut olla sen lääkärin. Olisin ollut iloinen jo sairaanhoitajan ilmoituksesta, ettei lääkäri ehtinyt soittaa ja tieto siitä, milloin lääkäri seuraavan kerran on paikalla. Vihaan odottamista ja tällainen koko kesän odottaminen syö sisältä. Jo kerran posti on hukannut kirjeen, jossa oli toimintaterapian aika, joten en voi luottaa kirjeen saapumiseen. Aina kirjeet eivät edes tule kovin pitkällä aikavälillä. Kerran sain perjantaina kirjeen ja aika oli muistaakseni tiistaina. Siinä ei välttämättä ehdi perua sovittuja menoja.

Syy siihen miksi olisin aikaa halunnut kirurgian poliklinikalle on se, että jo aiemmin hoidetut arvet ovat alkaneet uudestaan keloidisoitua, eli arpikudos on alkanut taas kasvamaan puukotushaavoissa. Olenkin joutunut ottamaan käyttöön silikoniteipin, Mepitacin.

Teippi sinänsä hoitaa arpea, mutta yleensä teipin poistamisen jälkeen arpi hetken päästä alkaa kovettua ja alkaa taas kasvaa. Kortisonipistokset hoitavat arpia tehokkaammin, mutta toisinaan liiankin hyvin. Liiallinen kortisoni surkastuttaa myös tervettä kudosta ympärillä, minkä takia sitä ei haluta liikaa käyttää. Minullakin näitä on ja tuossa ylemmässä kuvassa näkyykin miten iho on surkastunut alemman teipin vierestä.

Huvittavaa koko tilanteessa on se, että odotan myös lääkärin soittoaikaa myös psykiatrian puolelta. Kävin tapaamassa uutta psykiatria ja kun sain lausunnon kotiin, huomasin siinä virheitä. Minulle on myönnetty psykoterapiaa 120 kertaa vuodessa 60 minuutin ajan. Sen sijaan lausunnossa luki 80 kertaa ja 45 minuuttia. Pieniä asioita, mutta aika oleellisia terapian kannalta. Olen jo kerran soittanut psykiatrian poliklinikan toimistoon ja kertonut virheestä. Ei kuulunut soittoa.

Tänään juttelin puhelimessa tästäkin aiheesta psykiatrian toimintaterapeutin kanssa ja hän lupasi laittaa asiasta uudestaan viestiä lääkärille. Monesti tuntuu siltä, etten vain jaksaisi hoitaa näitä asioita yksin. Tosin parempi sekin, kuin jättää hoitamatta.