Kuka minä olen?

Istun tyhjän koirapuiston penkillä. Tähänkö sitä on tultu? Määrittelen itseni koirani Mamiksi. Siinä se. Identiteetti aivan hukassa. En ole mitään muuta. Oma työ-minä, opiskelu-minä, harrastus-minä ovat kadonneet. Ennen näin paljon enemmän ihmisiä. Nyt on vain koira, mikä minua määrittelee joksikin.

Olen joutunut luopumaan monista asioista, muistakin kuin vain terveydestä. Olen menettänyt mahdollisuuden toteuttaa haaveitani, jopa ystäviä ja osia itsestäni. En mitenkään katsottuna ole enää se sama ihminen, kuin vaikkapa kaksi vuotta sitten olin. Minulla on identiteettikriisi.

Haaveilin joskus ulkomailla työskentelemisestä. Hyvä kun minä nyt pystyn edes työskentelemään, saati sitten muulla kuin äidinkielelläni. En pystyisi mitenkään enää tätä haavetta saavuttamaan. Haluan lapsia, mutta en pystyisi huolehtimaan lapsesta. Ei kuulosta hyvältä idealta yhdistää aivovammainen äiti ja koliikkivauva, joka ei nuku öitään. Tarvitsen paljon lepoa päivässä, joten ei, ei tämäkään haave ole kovin järkevää toteuttaa. Entäs sitten se omakotitalo, joka on ollut ehkä ensimmäinen haaveeni? Lainan maksaminen näillä tuilla ei ole kovinkaan helppoa. En suostu elämään puolisoni rahoilla, mutta kuka haluaa yksin maksaa lainan? Nämä ennen niin yksinkertaiset ja mahdolliset haaveet taitavat olla kuoppaamista vaille valmiita.

Minun ei ole enää mahdollista itse saavuttaa asioita, jotka ennen olivat itsestään selviä. Luopumisen tuska on valtava. Miksi minun pitäisi sopeutua tähän tilanteeseen? No ihan vain siksi, ettei ole mitään muuta mahdollisuutta. Silti on helpompaa hymyillä, kuin antaa ihmisten nähdä kuinka rikki todella olen.

Onhan kuitenkin vielä asioita, jotka määrittelevät minua. Olen avopuoliso, ystävä, tytär, lapsenlapsi, sisko, täti, kummitäti, serkku. Sukulaisuussuhteet ovat jääneet, ei minun sukuni ole minua hylännyt. Äitini puolen suku on aina ollut omalla tavallaan paljon läheisempi. Isän puolen suku on jäänyt vieraaksi. Kun ei ole enää mitään muuta, minkä avulla itseäni määrittelisin, olen jäänyt kaipaamaan isäni puolen sukua ja juuria, joiden avulla itseäni määrittelisin. Isovanhempani kuolivat ennen kuin edes synnyin, joten jo sekin on jättänyt kaipauksen, johonkin jota ei koskaan ollut.

Voisinhan minä yrittää luoda uutta identiteettiä, mutta sekään ei ole aina niin helppoa. Mitä uutta päiviini toisin, kun en oikein jaksa nykyisiäkään asioita. Exäni väkivaltaisuus ei vienyt vain terveyttä, mutta myös sen, kuka minä olin. Enkä ihan vieläkään tiedä kuka minä nyt olen.

Oikeudessa tavataan

Palataanpas pitkästä aikaa näihin postauksiin, joiden avulla kuvaan matkaani tähän päivään. Tämä postaus piti alun perin toteuttaa eri tavalla, joten se on roikkunut jo kuukauden ajan luonnoksissa. No, tehdään tämä nyt tavalliseen tapaan ja siirrytään spesiaalimpien postausten pariin hieman myöhemmin. Ja hei, postaustoiveita saa aina esittää!

Ensimmäinen oikeudenkäynti oli kesäkuun puolessa välissä. Tätä ennen olin tavannut Rikosuhripäivystyksen työntekijän kanssa muutamia kertoja ja hankkinut hänen kauttaan asianajajan. Rikosuhripäivystyksen tehtävänä on siis auttaa rikoksen uhreja tai sellaisia ihmisiä, joiden läheisille yms on tapahtunut rikos. RIKUn työntekijä toimi myös tukihenkilönäni oikeudenkäynnissä ja hän kertoi oikeusistunnon käytännön asioista.

Asianajajan hankkiminen oli käytännössä minulle pakollista, sillä en ole aikaisemmin ollut mitenkään kiinnostunut aiheesta, enkä tunne ketään, joka olisi ollut oikeudessä joko syytettynä, asianomaisena tai todistajana. Tietenkin oli myös hyötyä siitä, että asianajaja osasi kertoa, mitä kannattaa sanoa ja mitä ei.

Olin juuri täyttänyt 22 vuotta ja odotin kuin kuuta nousevaa tätä oikeudenkäyntiä. Usein sen ikäisenä tärkein odottamisen asia ei ole ihan näin ikävä. Monta päivää mietin omaa tarinaani ja miten sen kertoisin. Jännitti tietenkin. Tiesin, ettei oikeudenkäynti tule olemaan samanlaista kuin Matlockissa, mutta sen tarkemmin en tiennyt. Ja ei, kenelläkään ei ollut peruukkia eikä kukaan huutanut vastalausetta.

Mukaan oikeudenkäyntiin tuli sisko, äiti ja pari ystävääni. Asianajajani odotti aulassa ja johdatti meidät oikeusistuntosalin lähettyville. Näin exäni vanhemmat jo odottamassa siellä. Olin ottanut mukaani erään exälleni kuuluvan tavaran, jonka aioin palauttaa hänen perheelleen. En pystynyt viemään sitä itse. Laitoin asianajajani tekemään tämän, onneksi hän ei kyseenalaistanut toivettani.

Istunto alkoi aamuyhdeksältä. Olin esittänyt toiveen sermistä, sillä en halunnut nähdä exääni. Menin istumaan omalle puolelleni sermit ja sen jälkeen vanginvartija toi exäni paikalle.

Ensimmäisenä käytiin läpi tapahtumia yleisellä tasolla, kuunneltiin hätäkeskusnauhotteet ja kuunneltiin todistajia. Tässä tapauksessa todistajana toimi ensiavussa työskennellyt lääkäri. Hän sanoi suoraan, että on oikea ihme, että olen elossa. Esittelin arpiani valamiehistölle ja tuomarille osana todisteita. Myös kuvia rikospaikalta katsottiin, eivätkä ne olleet mitään kauniita.

Välissä pidettiin ruokatauko ja sen jälkeen oli meidän puheenvuorot. Kertoessani omaa versiotani tapahtumista kadotin ajantajuni. Puhuin keskeytyksettä lähemmäs tunnin. Viimeisenä oli pahin vaihe, eli jouduin kuuntelemaan exäni version tapahtuneesta. Jo hänen äänensä kuunteleminen teki pahaa. Lopulta meidät kaikki pistettiin ulos istuntosalista ja jäimme odottamaan tuomiota.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen pääsimme sisään kuulemaan tuomiota. Hänet määrättiin mielentilatutkimukseen, eikä tuloksia ennen anneta tuomiota.

Useamman kuukauden odottelu ei tuonut edelleenkään mitään vastausta. Oloni oli turhautunut. Piti taas odottaa seuraavaa asiaa, eikä odottaminen ole minun vahvuuksiani.

Black Friday

Olin jo etukäteen hieman katsellut mahdollisia tarjouksia Black Fridaysta, mutta en varsinaisesti ajatellut mennä shoppailemaan. Perjantaina oli tarkoitus lähteä tapaamaan kummityttöäni, mutta heillä oli vatsatautia perheessä, joten piti keksiä uusi ohjelma päivälle. Puolisoni oli koko päivän omissa menoissaan, enkä jotenkin halunnut olla koko päivää yksin kotona. Viime vuonna Black Fridayna kävin katselemassa tarjontaa, mutta en muistaakseni ostanut mitään, vaikka hyviä tarjouksia olikin.

Ehdotin parille kaverilleni kiertelyä kaupoissa ja heidän vastauksiaan odotellessa nettishoppailin. Keskiviikkona tai torstaina, en kuollaksenikaan muista kumpana päivänä, yhdet lempifarkuistani hajosivat, joten oikeasti oli tarvetta uusille housuille. Olin eräässä sisustus- ja lemmikkikaupassa ihastunut koiranruuan säilytysastiaan, joten sitäkin piti etsiä.

Toisen kaverini kanssa päädyimme siis suunnittelemaan shoppailukierrosta ja sain mahtavan idean. Lähdetään Ideaparkiin! Käytiin koiran kanssa ulkona, söin ja lähdin hakemaan kaveriani töistä ja lähdimme ajamaan kohti tuota shoppailumestaa.

Emme selvästikään olleet ainoat, ketkä olivat innostuneet shoppailusta, sillä väkeä oli vaikka kuinka paljon liikkeessä. Tein kyllä onnekseni hyviä löytöjä ja ihan tarpeellisia juttuja lähti mukaan. Löysin kahdet farkut, neuleen ja treenitrikoot sekä Finlaysonilta keltaiset Coronna pannulaput. Olin ostanut jo aiemmin samanlaiset keittiöpyyhkeet, joten en kauaa niiden ostamista miettinyt. Nyt ehkä mietityttää Coronnan pöytäliina, mutta sitä ei äkkiseltään tullut netissä vastaan. Ehkä se löytyy joskus kirpparilta?

Käytiin syömässä buffetissa kiinalaisessa. Olen ehkä viimeksi kiinalaista syönyt yli vuosi sitten, joten oli jo aikakin. Muistan joskus teininä ollessani siskontytön kanssa liikenteessä ja hän olisi halunnut kiinalaiseen mennä, mutta en suostunut. Minkä virheen tein silloin! Shoppailun loppupuolella yritettiin etsiä jotain kahvilaa, josta olisi raakakakkuja saanut, mutta siinä vaiheessa oli jo aika väsynyt, joten haettiin ihan vain raakasuklaata kaupasta ennen kotimatkaa.

Useamman tunnin shoppailu kyllä näkyi. Oli sellainen olo, ettei enää vain näe mitään. Kirppareilla käynnit ovat pahempia, sillä jokaisen pöydällä on eri tavarat, eikä ole mitään samanlaisia tuotteita. Kirpparikierrokset ovat kivoja, mutta niiiiiiiin kuormittavia. Sen takia montaa kirppistä ei voikaan kiertää putkeen.

Tänään vielä lähdettiin tuon paremman puoliskon kanssa paikalliseen ostoskeskukseen katselemaan, mitä tarjouksia on vielä jäljellä. Itse en enää mitään löytänyt, mikä nyt ei eilisen jälkeen edes harmittanut. Olipahan päivät. Ehkä huomisen sitten jaksaisi lepäillä harkasta toipuen.

Otettiin Taika mukaan shoppailemaan ja aika monta ihmistä tehtiin iloiseksi tuon meidän pikkuisen palleron avulla. Perustelen koiran mukana raahaamista ihan koulutusmielessä ja kerran kun tuohon ostoskeskukseen koiran saa mukaan ottaa. Taika ei ensimmäisellä kerralla edes suostunut menemään sisälle koko taloon saati sitten kävelemään siellä. Vieläkin Taika hakeutuu kävelemään seinän viereen, mutta sentään kävelee itse. Liukuportaisiin en koiraa saanut menemään, mutta ehkä onkin parempi, ettei sen karvat jää mihinkään kiinni.

Vihdoin saan nukkua

Harkka alkaa olla jo taputeltu ja taas alkaa "normaali" arki. Puolisoni oli tässä hetki sitten viikon sairaslomalla ja tuntui että hän hyppii seinille viikon kotona olon myötä. Itse olisin hänelle vielä sairaslomaa antanut muutaman päivän, mutta ei. Pakko oli päästä töihin. Siinä missä puolisoni arki on sitä tavallista töissäkäyntiä, itseni kohdalla asia on päinvastoin. Minä en jaksaisi olla töissä. Vieläkään en ole kokenut tylsistymistä oman sairaslomani kohdalla.

Omalla sairaalla tavallani nautin, kun minun ei tarvitse tehdä mitään. Tavallisetkin arjen askareet vievät ihan hirveästi voimia. En minä esim ikinä vie roskia meidän taloudessa. Olen ehkä kerran imuroinut tässä puolen vuoden sisällä. Toisaalta minä teen meillä huomattavasti enemmän ruokaa, pesen pyykkiä ja vastaan kauppalistasta. Noh, ilman kauppalistaa en pystyisi käymään kaupassa...

Pitkä sairaslomaa on kyllä ollut minun kohdallani pakollista. Aluksi sairasloma oli jo ajatuksena vastenmielinen, mutta ehkä kaikkeen vain sopeutuu. Nyt kun huomaan paremmin aivovamman oireet, tiedostan tarvitsevani enemmän unta. En pärjää mitenkään normaalilla 8 tunnilla yöunta. Toisinaan meinaan nukahtaa pystyyn jo 10 tunnilla yöunta. Viime yönä nukuin 14,5 tuntia ja olisin voinut aivan hyvin vielä jatkaa unia. Repikää siitä nyt sitten huumoria. Olen niin onnellinen siitä, että joulukuu on edessä ja silloin ei ole montaakaan sovittua tapaamista.

En muista viime kesästä juuri mitään väsymyksen takia. Tiedän kyllä, että suurimman osan ajasta olin töissä, mutta mitään arjen yksityiskohtia en muista. Aika myös menee paljon nopeammin kuin ennen vammautumista. Olenhan aina vähemmän aikaa hereillä, minkä vuoksi päivät kuluvat nopeammin. Tuntuu, että päivät vaan kiitävät ohitseni, enkä pysy itse perässä. Viimeiset 1,5 vuotta ovat kuluneet yhdessä silmänräpäyksessä, enkä oikein tiedä miten siihen suhtautua.

Jonkinlainen katkeruus on jäänyt asumaan mieleeni. Toisen ihmisen vihansieto-ongelman vuoksi elämäni on lopullisesti erilaista, eikä helpotusta ole tiedossa. Tiedän, sopeutuminen vie aikaa. Ehkä jo arpiini olen tottunut, mutta toisaalta ne eivät vaikeuta elämääni kovinkaan paljon. Korkeintaan herättää ihmetystä niissä ihmisissä, jotka eivät tiedä tarinaani. Aivovamma ja masennus näkyvät eri tavalla, mutta joka päivä.

Taikasta avustajakoira?

Ei varmaan yllätä, että yksin oleminen pelottaa minua? Raaka väkivalta jättää omat jälkensä ja ahdistusta on helpottanut minun kohdallani ainakin jonkun toisen läsnäolo. Pelkoa esiintyy niin kotona kuin ulkona ollessa. Saatoin tarkistaa kotiin tullessani kaikki mahdolliset paikat, ettei missään vain olisi ketään. Mikäli joku oli kanssani kotona, ei pelkoa ollut. Pelkoa kuitenkin esiintyy ulkona ollessa yhä. Joudunhan käymään kotini ulkopuolella useita kertoja viikossa. On psykoterapiaa, toimintaterapiaa, lääkärikäyntejä, kavereiden tapaamista, harrastuksia, hierontaa, kauppareissuja, koulua. Ihan tavallisia asioita ja sitten niitä minun juttujani.

Meidän kotona oli lähes aina koira. Saattoi olla hetkiä, ettei koiraa ollut, mutta aina uusi tuli tilalle. Olin aina tottunut koiran läsnäoloon ja kun perheemme viimeisin koira kuoli, tuntui, että jää ihan yksin. Isä ei vieläkään ole sopeutunut koiran poissaoloon. Toki meillä on aina ollut myös kissoja, mutta onhan kissa ja koira aivan erilaisia keskenään. Kissasta ei ole samalla tavalla seuraa.

Koiramme kuoleman jälkeen aloin haaveilla omasta koirasta. Vanhempieni luona oli koirakirja, jota selailin. Törmäsin japaninpystykorvaan, jota äitini ehdotti. Lähdin selvittämään kuinka paljon sitä rotua löytyy Suomesta. Jotenkin sain silmiini mittelspitzin, joka siis suomeksi tarkoittaa keskikokoista saksanpystykorvaa. Mittelspitz vain kolahti ja kasvattajia oli lähellä. Japaninpystykorvan pentuja ei edes muistaakseni siinä vaiheessa ollut edes tarjolla.

Meni kuitenkin aikaa, että sain oman koiran hankittua. Ensin piti muuttaa sellaiseen asuntoon, johon koiran saa ottaa. Samalla sitten muutimme puolisoni kanssa yhteen, vaikka käytännössä hänen asunnossaaan olin oleillut. Helmikuussa kävimme katsomassa pentuja ja maaliskuussa Taika muutti meille, muuttoa seuraavana päivänä. Kyllä, purin hyvin tehokkaasti muuttolaatikoita edellisenä päivänä :D

Niin sitten meille tuli tuo nokipallero. Tokihan rakkaalla lapsella on monta nimeä. Vanhemmilleni Taika on muun muassa "Pyörremyrsky". Taika on minun rakas lapseni, ikuinen vauvani. Taikasta kuitenkin kasvoi erittäin kiltti koira, joka oppii mielestäni varsin helposti uusia juttuja.

Ensin ilmoitin koiran Karva-Kaverit testiin, joka meitä odottaa helmikuussa. Karva-Kaverit käyvät erilaisissa tapahtumissa, vanhainkodeissa ja kouluissa vapaaehtoistoiminnassa. Halusin Taikan testiin, jotta voisin mahdollisesti ottaa Taikaa mukaan omiin työpaikkoihini. Kuitenkin tuntui, ettei se ole ainoa, mitä koirastani haluaisin.

Palataanpa alussa puhuttuun pelkoon. Pelkoani on helpottanut ihan hirveästi koiran hankkimisen jälkeen. Edelleen tietenkin yksin liikkuminen ulkona on inhottavaa ja sellaisessa tilanteessa, kun joku ohittaa minut takaapäin, pelästyn. Entä jos minun ei enää ikinä tarvitsisi kävellä yksin?

On eri asia puhua opaskoirasta, avustajakoirasta tai palveluskoirasta. En tarvitse opaskoiraa, minä näen ja osaan liikkua ulkona. Avustajakoiran tarkoitus on taasen auttaa ja tukea omistajaansa kaikissa ympäristöissä. Näin ollen avustajakoira pääsee kaikkialle mukaan omistajansa kanssa, jopa lentokoneeseen. Tähän ehkä haluaisin Taikan kouluttaa. Mutta onko hyöty sen arvoinen?

Avustajakoirien pitää läpäistä luonnetesti, käyttöönottokoe, terveystarkastukset ja osaamisarvio. Koira pitää kastroida tai steriloida, kuvauttaa lonkat ja kyynärpäät ja läpäistä terveystutkimus. Osaanko kouluttaa koirani, jotta se pääsisi  testeistä läpi? Mittelspitzeillä on muutenkin hyvä kuvauttaa nuo samat paikat, joten siitä ei mitään ylimääräisiä kustannuksia tule. Entä jos en jaksa suorittaa koulutusta loppuun asti? Eikö koiran pitänyt olla iloinen asia, eikä stressin tuoja? Entä jos pääsen pelostani eroon, onko kaikki nuo testit ja todistukset sitten ihan turhia? Sopiiko mittelspitz ylipäätään avustajakoiraksi?

Vaikeita asioita. Näitä jään pohtimaan. Onneksi tätäkään ei tarvitse päättää tänään, eikä onneksi vielä huomennakaan.

Musertava väsymys

"Kaikkiahan joskus väsyttää, eihän se nyt ole sen ihmeellisempää"
"Otat pikku päikkärit, niin se helpottaa"
"Ethän sä nyt oikeesti voi nukkua noin paljoa?"
"Laitat herätyskellon soimaan ja heräät"
"Miten sua voi muka väsyttää, ethän sä ole tehnyt mitään?"

Selkein ja eniten ulkopuolisille näkyvä oire aivovammasta on poikkeava väsyneisyys. Tokihan väsyneisyyden huomaamiseksi täytyy kanssani olla mieluiten enemmän kuin muutaman tunnin. Ihmiset usein unohtavat, että minäkin osaan tsempata ja yritän käyttäytyä normaalisti. Vaikka olisin nukahtamispisteessä, saatan silti pystyä seisomaan ja näyttämään siltä, että kuuntelen. Pahoitteluni, en aina kuuntele. En aina ole kärryillä siitä, mitä minulle puhutaan.

Väsymys estää kuitenkin monta normaalia asiaa. En mielelläni mene minnekään yöksi, jotta saisin nukkua kotona. Avopuolisoni yleensä muistaa olla hiljaa silloin, kun nukun, mutta aina välillä hän herättää minut normaaleilla elämisen äänillä. Nukkuminen ei kuitenkaan aina onnistu vieraissa paikoissa, joten saatan herätessä olla varsin väsynyt ja äreä.

Ihanteellinen määrä unta on arviolta 12-13 tuntia, mutta saatan pärjätä vähemmälläkin. Tai paremminkin "saatan", eli hankalaa on. Silloin kun olin kesällä töissä, menin nukkumaan siinä kahdeksan aikoihin ja heräsin puoli seitsemältä. Siinäkin oli muutama tunti liian vähän unta, mutta kun pitäisi ehtiä elämäänkin välillä. Joskus täytyy käydä kaupassa, tehdä ruokaa, siivota ja käydä koiran kanssa ulkona. Pelkästään noiden asioiden tekeminen on minulle varsin rasittavaa, mutta siihen vielä työpäivä alle. Loppu kesästä jaksaminen oli täysin nollassa. En pystynyt tekemään mitään ylimääräistä.

Fyysisesti olen hyvässä kunnossa ja jaksan fyysisesti tehdä asioita, mutta psyykkinen väsymys on eri asia. Väsymyksen takia on vaikea aloittaa asioita ja jätän helposti kesken kaiken, minkä voin. Psyykkinen kuormitus, kuten vaikka lukeminen, väsyttää yllättävän paljon. Eikä nukkuminen helpota.

Olen luonnostaan iltavirkku, joten nukkumaan meno tuntuu aina venähtävän. Ilman unilääkkeitä en varmaan edes nukahtaisi, vaan unirytmi kääntyisi jossain vaiheessa ympäri. Pelkään nukkumista, sillä silloin en voi tietää mitä tapahtuu. Pelkään, etten enää herää. Pelkään, että kokemani väkivalta toistuu minulle uudestaan. Järjetön pelko, eikö vain? Onhan exäni yhä vankilassa. Ainakin viimeisimmän tietoni mukaan.

Tämä kesken oleva harjoittelu tuntuu vievän kaikki mehut. Tänään meinasin nukahtaa pystyyn. Onneksi ja toisaalta harmiksi tämä harjoittelu on jo ensi viikolla valmis.

Droppia naamaan ja hyvä tulee

Ensimmäisellä psykiatrin tapaamisella hän suositteli minulle psyykelääkitystä. En osannut sanoa siihen mitään. Eihän siitä haittaakaan voi olla? Tässä sitten on niitä syöty jo hetken aikaa. Vuosi sitten syksyllä annos nostettiin nykyiseen, eli maksimiannokseen. Siinä vaiheessa vasta koin saavani psyykelääkkeestä apua.

Masennus ja aivovamma kuitenkin oireilevat monin samoin oirein. Väsymys, uupuminen helposti, keskittymisen ja päätöksenteon vaikeus, unihäiriö sekä ajattelun hidastuminen ovat kaikki minun oireitani. Varsinainen paha olo on käytännössä jo poistunut kokonaan. Kuitenkin sain juuri BDI-kyselystä 16 pistettä, mikä on lievän masennuksen ylin pistearvo. Kyseinen testihän ei ikinä ole yhtä kuin diagnoosi, mutta se antaa osviittaa tilanteesta. Olenko siis yhä masentunut? Viime kerralla psykiatri ei sitä lisännyt diagnoosilistaani.

Hain tuossa juuri kolmen kuukauden lääkkeeni. Unihäiriöön on siis kaksi eri lääkettä käytössä. Pitkäaikainen unettomuus on sinänsä ikävää, sillä sen lääkitseminen ei ole niin helppoa. Ketiapiini on minulla siis käytössä ja se toimii paremmin kuin muut kokeillut lääkkeet. Pidemmän päälle olisi ihanaa päästä lääkkeistä kokonaan eroon, mutta pelkään, ettei se ole koskaan mahdollista.

Se onni tässä lääkkeiden syömisessä on se, että syy lääkkeiden käyttöön on selvää. Puukotuksen vuoksihan tässä tilanteessa ollaan. Sen vuoksi saan lääke- ja sairaanhoitokustannukset takautuvasti oikeudesta itselleni. Eipä silti, kyllä se useamman tuhat euroa täytyi ensin itse maksaa, jotta niitä voi hakea takaisin. Myös käymäni psykoterapia lasketaan näihin kuluihin. Se on kallista ja usein psykoterapiassä käyvä ihminen on sairaslomalla.

Itselläni ei ainakaan talous antaisi periksi näitä itse maksaa ilman säästöjä ja vahingonkorvauksia. En ikinä kehtaisi pyytää puolisoltani rahaa näiden laskujen maksamiseen tai ylipäätään minun elättämiseen. Hän kuitenkin työssäkäyvänä tienaa varmaan kolminkertaisesti minun tukiini nähden. Minä en ole vielä päässyt taistelemaan korvauksista vakuutusyhtiön kanssa ja toivon, etten ikinä joudu siihen. Tähän kohtaan riittää Kela ja Valtionkonttori.

Isänpäivä

Käytiin eilen puolisoni kanssa isovanhempieni ja vanhempieni luona kylässä, juhlistamassa isänpäivää. En ole ikinä ollut isän tai äidin tyttö, olen aina ollut ja tulen aina olemaan vaarin tyttö. Vaikka isovanhempani ovat hyvässä kunnossa, heillä on kuitenkin jo paljon ikää. Sen vuoksi yritän käydä heitä tapaamassa mahdollisimman usein. Tietenkin juhlapyhät ovat sellaisia, että luonnostaan tulee käytyä. Silti nykyinen tahti, noin kerran kuussa, tuntuu liian vähäiseltä.

Vaari on aina ollut ihanteellinen miehen malli. Oma isä oli lapsuudessani ja nuoruudessani paljon poissa kotoa, joten ehkä senkin vuoksi olen ollut niin läheinen vaarin kanssa. Isän kanssa olen liian samanlainen, jotta tulisimme kovinkaan hyvin toimeen. Isovanhemmilleni on siis vanhempieni luota alle kilometri matkaa, joten siellä on tullut vietettyä paljon aikaa. Enkä voisi parempia isovanhempia toivoakaan.

Isovanhempani ovat aina olleet läsnä elämässäni. He hoitivat minua pienenä, olen asunut heidän luonaan muutamaan kertaan, he auttavat minua aina tarvittaessa, saan heiltä itse kasvatettua ruokaa ja mitä ikinä tarvitsenkaan, he pyrkivät sen toteuttamaan. Toki myös itse yritän parhaani mukaan heitä auttaa, jos on jotain, mitä pystyn tekemään.

Toisinaan jään miettimään sitä, mitä joskus tulen menettämään. Koska meille ei ole tässä suunnitteilla perheenlisäystä, ei ole kovinkaan todennäköistä, että mahdolliset tulevat lapseni saisivat isovanhempiini tutustua. Ehkä minusta tulee samanlainen sitten itse vanhempana ja isovanhempana kuin äitini ja isovanhempani ovat olleet, sillä meillä puhutaan suvusta paljon. Tiedän paljon asioita isoisovanhemmistani, vaikken ole heitä koskaan tavannut. Isäni vanhemmat ovat kuolleet ennen syntymääni, enkä heistä juuri mitään tiedä. Eri suku ja eri tapa puhua vaikuttaa kovasti.

Tänään vietämme aikaa puolisoni suvun kanssa. On ihanaa, että molemmat olemme samalta paikkakunnalta, joten matka on lyhyt kummankin suvun luokse. Monen tunnin matkat, saati toiselle puolelle Suomea matkaaminen ei tässä elämäntilanteessa - jos missään - olisi mukavaa.

Huonoja muistoja

Pääsin mukaan Naisten linjan ja Tyttöjen talon yhdessä järjestämään verkkovertaistukiryhmään. Tietenkään kenenkään muiden tarinoita en ala jakamaan, mutta oman huonon muistoni heille jaion. Vaikka puukotuksesta on yli 1,5 vuotta, niin silti jotkin hetket ovat jääneet hyvin kirkkaina mieleen.

Exääni ei voi kuvailla erityisen helpoksi ihmiseksi - vaikka tämähän on vain minun mielipiteeni. Hän varmaan ajattelee minusta edelleen samoin. Hänen mielipiteensä oli aina muka oikeita ja hän muka teki aina kompromisseja, riidat olivat mahdottomia selvittää. Eron jälkeen eräänä iltana hän olisi halunnut katsoa jonkun leffan telkkarista kanssani, vaikka olin sanonut ettei se minua kiinnosta. Hän oli kuulemma koko suhteemme ajan odottanut tuon leffan katsomista. Minä halusin omaa rauhaa ja lähdin kävelylle.

Hän olisi tunkenut mukaani, mutta tahdoin mennä yksin. En tiedä miten hän päästikään minut yksin. Olin jopa suunnitellut reitin ja kerroin sen hänelle. En mennyt edes niin pitkää matkaa kuin olin suunnitellut ja kotimatkalla exäni alkoi jo soitella perääni ja kyseli missä menen. Leffan alkuun oli vielä tunti, mutta hänen piti saada päättää minun menemisistä. Kun saavuin kotiin, alkoi riita. Hän haukkui minut pystyyn ja sanoi etten pidä erossa sovituista säännöistä kiinni. Olin hänen mukaansa sopinut, että vietän hänen kanssaan aikaa ja "autan" hänet yli erosta. Kun en näihin hänen vaatimuksiinsa suostunut, hän vain huusi ja hakemalla haki riitaa.

Totesin hänelle, että haluan olla yksin ja sulkeuduin makkariin. Hän jäi olkkarin puolelle, mutta vähintään vartin välein hän tuli huutamaan minulle. Selailin puhelintani ja lähetin alla olevan kuvan kavereilleni. Aloin viestittelemään eräälle miespuoliselle tutulle tilanteesta, jolle olin aikaisemminkin purkanut oloani. Jossain vaiheessa exä alkoi kysellä kenen kanssa viestittelen. Eihän se hänelle kuulunut enkä kertonut mitään. Ilman että kerroin hänelle ihmisestä, hän yhtäkkiä tiesi hänestä yksityiskohtia, kuten että hänellä on viikset. Tietokoneeni oli olohuoneessa ja exäni oli sen kimpussa. Hän tiesi salasanan, joten hän oli päättänyt kirjautua minun Facebookiin ja luki samaan aikaan kirjoittamiani viestejä.

Siinä vaiheessa minulle riitti. Hain reppuni ja otin tietokoneeni, tabletin ja keräsin vaatteita yms tavaroita, jotta voisin lähteä yöksi pois. Exäni yritti repiä tavaroitani minulta pois. Kun laitoin kengän jalkaan, hän vei toisen parin. En tiedä miten sain haluamani tavarat itselleni. Lopulta hän jäi seisomaan ulko-oven eteen ja roikkui minussa, etten saisi lähdettyä. Jotenkin sain itseni repäistyä irti. Näin, että naapuri oli avannut oman ovensa ja kuunteli meidän riitaa. Minähän siis huusin suoraa huutoa mm että exäni päästäisi minut menemään. Lopulta pääsin irti hänen otteistaan ja lähdin tuttavalleni yöksi. Naapuri ei puuttunut tilanteeseen sen enempää.

Kahden päivän päästä exäni puukotti minua.

Niin. Miksi menin edes siksi väliksi kotiin? Olin jo sopinut erään sukulaiseni kanssa, että voisin asua hänen kanssaan yksiössä sen aikaa. Eikä vanhemmiltanikaan olisi ollut niin pitkä matka. Jotenkin sitä vain uskoi niin hyvää toisesta. Yksi sana varmaan kuvaa kaikkea: kaduttaa.

Ajatuksia harkan puolivälissä

Mitä tähänkin nyt sanoisi. Väsyttää. Oli eräs mielenkiintoinen keskustelu menossa koululaisten nukkumisesta ja ilmaisin nukkumaanmenoajan olevan minulla siinä kahdeksan aikaan arkena. Herätys on seitsemältä. Kyseisen henkilön ilme oli huvittava. Kuka nyt oikeesti nukkuu 23-vuotiaana 11 tuntia joka yö?

Eikä tuo määrä itse asiassa edes riitä. Kyllä huomaan, että minun on vaikea keskittyä siihen mitä puhutaan. Kouluterveydenhoitaja joutuu osallistumaan yllättävän moniin palavereihin, joiden aihekin saattaa olla minulle hieman vieras. Siinä sitten paikalla on opettajaa, rehtoria, kuraattoria, erityisopettajaa, nuorisotyöntekijää, yms. Tässäkin koulussa, jossa olen harjoittelussa, on yli 30 opettajaa, enkä tiedä heistä yhtäkään nimeltä. On todellakin vaikea pysyä mukana keskustelussa. Varsinkin kun minun roolini on aina seurata sivusta, eikä itse varsinaisesti osallistua. Kokeilkaa joskus. En haluaisi olla ainoa, joka ei jaksa keskittyä.

Pääosin nuorten kanssa on ihan mukavaa työskennellä, mutta usein yläkoulussa ollaan aika vaikeassa elämänvaiheessa. Ei tietenkään voi aina yleistää, mutta usein murrosikä on hankalaa. Omalla tavallaan nuorten kokema paha olo on varsin lähellä omaa nykyistä tilannetta. Tietenkin myös itse koin murrosiässä ikäviä asioita, joten senkin vuoksi on toisinaan vaikeaa pysyä tilanteen yläpuolella.

Tokihan minun kohdalla asiaa vaikeuttaa oikean roolin oppiminen. Olen kuitenkin suurimman osan ajasta opiskellut sairaanhoitajaksi, enkä terveydenhoitajaksi. Ajattelumallin ja erilaisen näkökulman oppiminen on vielä kesken. Eikä saa unohtaa omaa persoonaa. Olen aina ollut hieman omanlaiseni ja tulen helposti väärinymmärretyksi. Aivovamma vaikeuttaa kommunikointia, joten jo sen vaikutus on ollut ilmeistä. En myöskään nauti arvioinnin alla olemisesta.

Mutta mitä se itse työ kouluterkkarina on? Yllättävän paljon siis niitä palavereja. Kontrolleja painosta ja ryhdistä, normaaleja yläkoulun terveystarkastuksia ja keskusteluja nuorten kanssa erilaisissa ongelmatilanteissa. Mittauksia ja tutkimuksia. Keskusteluja elämäntavoista. Välillä tulee pienissä tapaturmissa olleita, joille annetaan ensiapua. Toisinaan jollakin särkee päätä ja annetaan särkylääkettä. Yksikäään päivä ei ole samanlainen.

Huolissani en ole harkan lävitse pääsemisestä, vaikka tilanne nyt on mitä on omien sairauksien kanssa. Ehkä sen huomaa, ettei tämä ikäluokka ehkä ole sitä, minkä kanssa itse jaksaisin. On vaikea motivoida masentunutta nuorta, kun ei aina itsekään usko omiin sanoihinsa. Enhän minäkään usko, että normaalia elämää on enää mahdollista saavuttaa.

Opiskelu aivovamman kanssa

Heti ensimmäiseksi pahoittelut hiljaisuudesta. Aloitin maanantaina harjoittelussa ja se on vienyt kaikki mehut ihan lopullisesti. Ehkä jossain välissä tulee päivitettyä lisää kuulumisia. Mutta nyt asiaan.

Kävin tässä taannoin keskustelemassa tutor-opettajani kanssa opinnoista ja niiden jatkumisesta. Oikeastaan heti sairaalasta päästyäni hain yhteishaun kautta opiskelemaan terveydenhoitajaksi ja kätilöksi. Kätilöksi asti en päässyt, mikä on toisaalta ollut hyvä asia. Ensinnäkin kätilökoulutus ei olisi asuinpaikkakunnallani, vaan sinne olisi vähintään tunnin matka. Nykyiselle kampukselleni on noin kilometri. Lisäksi kätilön työ on pääsääntöisesti kolmivuorotyötä, mihin minulla ei ole enää mitään mahdollisuuksia univaikeuksien takia.

Terveydenhoitajan työaika on säännöllinen ja on viikonloput vapaata, eli suuren osan ihannetyöaika. Ainakin tällä hetkellä avopuolisoni työaika on säännöllistä aamuvuoroa, joten olisimme samaan aikaan kotona. Sairaanhoitajana työ olisi myös usein kolmivuoroa, joten harrastaminen ja yhteinen aika ei olisi niin itsestään selvää.

Koska olin lapsiin ja nuoriin erikoistunut sairaanhoitaja, oli itsestään selvää jatkaa opiskelua lapsien ja nuorten kanssa työskentelyyn mahdollistavalla alalla. Tokihan voisin erikoistua työterveyshuoltoon, mutta en koe sitä niin omakseni. Voisin sanoa olevani varsin onnekas, kun sain haluamani opiskelupaikan.

Olin opinnoissani hyvin pitkällä ja valmistumiseni sairaanhoitajaksi jäi vain kahdesta harjoittelusta puutteelliseksi. Koska jatkoin samassa ammattikorkeakoulussa, pääsin paljon helpommalla. Sairaanhoitajat ja terveydenhoitajat käyvät meillä samat kurssit, joten aikaisempien opintojeni hyväksilukeminen kävi helposti.

Itse opiskelu sitten. Koulupäiviä varten on vaikea herätä, en muista mitään oppitunneista ja koulupäivän jälkeen olen todella poikki. Kursseihin liittyy useita isoja tehtäviä, joita en jaksa tehdä. Siinähän ne sitten odottavat. Nyt vasta olen menossa ensimmäiseen harjoitteluuni, sillä viime vuoden keväänä en tehnyt käytännössä opintoja ollenkaan.

Sairauslomalla opiskelu on hidasta, sillä saadakseni sairastamiseen vaadittuja tukia, opintoja voi tehdä vain 40 prosenttia suunnitellusta. Näin ollen näitä reilua 40 opintopistettä en voi saada täyteen tämän lukuvuoden aikana. Tämähän on jo opintojeni viides vuosi, joten mitään nopeaa valmistumista ei ole enää mahdollista saada.

Lisäksi aina on huomioitava se, etten aina jaksa opiskella näitä 40 prosenttia. Näin ollen on mahdollista, että suoritan näistäkin suunnitelluista opinnoista vain osan tämän vuoden aikana. Onneksi koululla ollaan oltu hirveän joustavia minun suhteeni ja olen uskaltanut jatkaa opintojani. Tietenkin olisi ihanaa saada opinnot valmiiksi ja miettiä sitten mahdollisuutta palata edes osa-aikaisesti työelämään. Tällä hetkellä mennään kuitenkin opiskelija-tittelin kanssa. Ja tietysti myös sairaslomalainen.

Miten sitä muuten aina uusille ihmisille mainitsee helpommin olevansa opiskelija eikä sairaslomalainen? Häpeänkö vieläkin omaa tilannettani? Enkö halua selittää, koska pelkään etten tule ymmärretyksi? Pahinta on nimittäin se, kun ihmiset eivät ymmärrä sairauksiani ja sitä, miten ne vaikuttavat jokapäiväiseen elämään.