Viimeinen tapaaminen kolmannen psykiatrin kanssa

Eilen oli uusi aika psykiatrille. Siis sille, kenestä tein valituksen. Silloin kolme viikkoa sitten puhelimessa sain tietää tämän päivämäärän, mutta koskaan en saanut kuulla lääkäriltä mihin aikaan tapaaminen on. Onneksi ajan sain kuntoutusohjaajalta, kenen kanssa tein hakemusta sopeutumisvalmennuskurssille.

Tälle tapaamiselle mukaan tuli myös toimintaterapeutti, joka on ollut mukana hoidossani jo noin vuoden verran. Yksin en olisi suostunut lääkäriä edes tapaamaan. Onneksi tämä toimintaterapeutti on mukava ja ymmärtää paremmin kokonaistilannetta kuin tuo kyseinen lääkäri.

Tapaaminen alkoi ensin pitkällä keskustelulla lääkkeistä. Olin jättänyt soittopyyntöä lääkkeestä, jonka vaikutusmekanismi oli vaihdettu lyhytvaikutteisesta pitkävaikutteiseen. Lääkäri ei siis koskaan soittanut. Kysyin syytä tälle ja vastaus oli kiireet ja päälle kommentti että sellaista se elämä vain joskus on. Jos lääkärillä todella ei ole aikaa vastata soittopyyntöön, ajattelen, että jossain on virhe. On se sitten työn organisointi tai sitten ihmisen oma ajankäyttö, mutta oikeasti kahdessa viikossa ehtii vaikka naputtaa tekstiviestin ja sanoa että palataan uudestaan asiaan, kun on varsinaisen tapaamisen aika.

Sen jälkeen keskusteltiin siitä, että määrääkö lääkäri tätä lyhytvaikutteista vai ei. Intin aikani asiasta, ja lääkäri lopulta yritti vedota siihen, että käydään ensin läpi toimintaterapiaan liittyvä asia. Jopa toimintaterapeutti yritti saada lääkäriä kuuntelemaan minua, mutta eipä lääkäri tahtonut muuttaa mieltään.

Toimintaterapeutti oli samaa mieltä psykoterapeuttini kanssa siitä, että tällä hetkellä toimintaterapia ei ole järkevää liiallisen kuormituksen takia. Silloin lääkäri sentään vihdoin tajusi, että kyseessä ei ole minua hyödyttävä asia, vaan se kuormittaisi liikaa.

Lopulta palattiin taas lääkeasiaan ja lääkäri lupasi kirjoittaa lyhytvaikutteista Medikinetiä. Ohjeeksi sanoi, että yksi tabletti aamulla ja toinen lounaalla. Noh, minä tunnetusti en syö koskaan aamupalaa siihen aikaan kun normaalit ihmiset sen syövät, joten annostusajat eivät varmasti tule kanssani toteutumaan. Siitä en kyllä ajatellut tuon lääkärin kanssa enää keskustella, eikä onneksi edes tarvitse.

Loppujen lopuksi käynnillä ei ollut mitään uutta annettavaa. En halunnut enää palata mihinkään itsetuhoisiin ajatuksiin tai mihinkään muuhunkaan tuon lääkärin kanssa. Kukaan ei tiedä kuka on seuraava psykiatrini, mutta seuraavan lausunnon psykoterapiaa varten tarvitsen syksyllä. Kyseinen lausunto ei siis voi olla 3 tai 4 kuukautta vanhempi, joten uusi aika pitää olla kesällä. Jos rehellisiä ollaan niin tuskin tästä lääkäristä voi ainakaan lääkäri huonontua. Ei vaan voi.

Aivovammaisen haaveet

Aivovamma toi mukanaan vanhojen haaveiden murskaantumisen. Täytyy hyväksyä se, että samat vanhat asiat eivät olekaan enää mahdollisia ja joitakin haaveita pitää muokata voimakkaasti, jotta unelmat ja haaveet voisi toteutua. Olen ihmisenä haaveilija. En osaa elää van päivä kerrallaan vaan suunnittelen asioita. Parhaimmillaan minulla on yli vuoden päähän lyötyjä päivämääriä tiettyihin asioihin varattuna.

Ensimmäinen asia, joka mieleen tulee, on väsymys. Päivä ilman väsymystä olisi hulppea kokemus. Kun vajaaseen kolmeen vuoteen saisi yhden päivän, kun ei väsyttäisi, niin sen hyödyntäminen olisi mahtavaa. Ihmiset eivät tunnu ymmärtävän väsymystä ja sen vaikutusta elämään. Tämä väsymys ei lopu nukkumalla tai lepäämällä. Väsymys vaikuttaa kaikkeen tekemiseeni. Toki uppoutuminen johonkin mukavaan tekemiseen saattaa saada väsymyksen tunteen unohtumiseen. Kun keskittyminen herpaantuu, huomaa väsymyksen palanneen ja yleensä myös pahentuneen.

Vaikka halusin todella kovasti saada sairaanhoitajatutkinnon valmiiksi, olen alkanut kallistua sille linjalle, ettei työnteko tule olemaan niin helppoa. Olen tällä hetkellä kuntoutustuella, eli vanhalla nimellä määräaikaisella eläkkeellä. Olisi helpottavaa saada lopullinen eläke tai edes osa-aikainen eläke. On turhauttavaa elää yhden B-lausunnon verran eteenpäin. Tykkäisin kyllä tehdä töitä, mutta jo se, kuinka haastava arki on, kertoo siitä ettei työnteolle ole riittävästi jaksamista. Lisäksi pelkillä Kelan tuilla eläminen ilman ansionmenetyskorvauksia ei ole paras mahdollinen elämäntilanne.

Henkilökohtaisesta avustajasta toivon, että hän olisi mukava ihminen, kuka todella ymmärtäisi vammaa. Ihminen, joka mahdollistaisi sen, että saisin palata tekemään asioita, joita ennen rakastin tehdä ja joihin oli inspiraatiota. Haluaisin löytää intoa enemmän valokuvaamiseen ja muutenkin toteuttaa itseäni luovalla tavalla. Ja mahdollisesti jopa kirjoittaa enemmän tätä blogia.

Hyvät yöunet ovat asia, josta ei enää ole ikinä varma, kun menee nukkumaan. Välillä jo heti aamusta herätessä olo on kuin junan alle jääneenä. Vihaan sitä, kun heräilen joka yö ja joskus yksikin häiriötekijä estää nukkumisen. Huonosti nukutun yön jäljiltä olo on koko päivän ajan kuin zombilla ja niitä öitähän riittää.

Suunnitelmallisuus on tuonut mukanaan to do -listan, joka ei tunnu ikinä tyhjentyvän. Tietenkin uudet asiat, kuten muutto, tuo hirvittävästi lisää tehtävää listaukseen, mutta muutenkin tehtävälista tuntuu välillä ylitsepääsemättömän isolta. Toki jo monia asioita on saatu tehtyä, mutta joskus olisi kiva saada koko lista tyhjäksi.

Terveys on asia, joka on tullut kolmen vuoden aikana erityisen isoksi asiaksi elämässä. Reväytin taas lievästi viime viikolla uudestaan selkäni ja jo taas vanha tuttu kipu hiipii mieleen. Selkäni reväytyksen lisäksi syksyllä meni peukalo sijoiltaan ja solisluu murtui. Tuntuu, että nyt kaikki mahdolliset terveysongelmat ovat läsnä. Helmikuussa iski vielä kunnon kahden viikon flunssa. Onneksi olen välttänyt oksennustaudit, mutta kyllä sitä haaveilee siitä, että olisi aivovamman lisäksi muuten terve. Aivovammasta kun en enää eroon pääse.

Entäs sitten ne tavalliset haaveet? Mistä siis haaveilisin ilman aivovammaa. Omakotitalo, perhe, kiva työpaikka. Matkustelu, oma studio kotiin, jossa voisin puuhastella luovien asioiden parissa. Toinen koira Taikalle kaveriksi. Monet näistä on saanut jo unohtaa.

Mistä syyllisyys syntyy?

Aamulla olin psykoterapiassa, jossa pohdin paljon syyllisyyden tunnetta. Se on siis ollut minulla jo ennen puukotusta. Olen perheeni kuopus ja oma kokemukseni on, että olen joutunut kilpailemaan huomiosta. Aihe nousi viime yön unesta, jossa olin äitini kanssa keskellä ei mitään ja ohitse ajoi linja-auto, joka ei pysähtynytkään ottamaan meitä kyytiin. Unessa koin hirveää syyllisyyttä, enkä oikein tiedä miksi.

Kuopuksena olen aina joutunut jakamaan vanhempieni huomion sisarukseni kanssa. Puhumattakaan isän puolen puolikkaista sisaruksista, jotka eivät juurikaan ole olleet elämässä läsnä. Sen sijaan kaksi vuotta vanhempi sisarukseni on ollut jatkuvasti esillä. Olen pohtinut sisarukseni ja oman temperamentin eroja. Siinä missä sisarukseni on rauhallisempi ja tyytyväisempi lapsi ollut, olen minä ollut se, joka koettelee rajoja. Silloinkin kun vanhempani eivät sitä tahtoisi.

Eipä sillä, ei kukaan halua vaikeaa lasta. Minä edelleen aina sanon sisarustani helpoksi lapseksi ja itseäni sanon vaikeaksi. Edelleen, vaikka psykoterapeutti yrittää joka kerta korvata sanaa jollain toisella tavalla. Olisiko vanhemmilleni ollut helpompaa, jos olisimme syntyneet eri päin? Olisi ollut kokemus siitä, että yhden lapsen kanssa pärjää ja perään saanut helpon lapsen. Ehkä minun kohdallani ei ole osattu tehdä asioita toisin, kun helpon isomman sisaruksen kanssa. Hän kyllä tyytyi kaikkeen, minä kapinoin.

Syyllisyys ja syyttäminen. Koen, että niillä on yhteys. Muistan kyllä, että minua herkästi syytettiin asioista, joita en ole tehnyt. Ei lapsi jo pienestä pitäen synny ajattelemaan, että kaikki on omaa syytä.

Syyllisyys johti siihen, että elämässä oli pakko pärjätä mahdollisimman hyvin. Oli pakko olla hyvä koulussa, että voisin näyttää, että minustakin voisi olla ylpeä. Olin kieltämättä hyvä, mutta en mitenkään paras. Lukiossa sen kyllä huomasi. Toki lukioon yleensä pyrkivät ne, jotka ovat muutenkin hyviä koulussa. Toki jotkut senkin takia, ettei tiedä mitä haluaisi tehdä isona. Lukiosta sain perheeni parhaat arvosanat. Sekään ei riittänyt.

Olin helppo uhri exälleni. Sille, joka minua puukotti. Jo lapsuudesta asti juontuneet ajattelumallit syyllisyydestä oli helppo saada puhkeamaan kukkaan. Tietenkin minä olin se, joka teki meidän parisuhteesta vaikean. Minähän ansaitsin sen kaiken fyysisen ja henkisen väkivallan. Vie hirvittävän kauan aikaa korjata yksikin väärä ajattelumalli. 2,5 vuotta psykoterapiaa ei riitä siihen, ei ainakaan minun kohdallani.

Monesti palaan psykoterapiassa siihen, että miksi näin on käynyt. Miksi olen ajautunut sellaiseen parisuhteeseen? Ei kukaan ehjä ihminen jää parisuhteeseen, jossa on henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Ihmisen rikkominen voi alkaa jo lapsuuden perheessä. Minua rikkoi paljon myös koulukiusaaminen. Miksi minulla ei ole kavereita? Olenko jotenkin viallinen?

Potilasasiamiestä ja eläinlääkäriä

Tänään on taas niitä päiviä, kun saa juosta paikasta toiseen. Aamuisen psykoterapian jälkeen menin hakemaan ystävääni mukaan tapaamaan potilasasiamiestä. Hän oli hoitanut ajan potilasasiamiehelle heti kun oli kuullut miten psykiatrini kohteli minua viimeksi. Oli helpompaa mennä tapaamiseen, kun tiesi toisen ihmisen olevan tukena.

Sairaalalla ensin haimme oikeaa paikkaa ja ovea, josta pääsisi sisään. Ehdimme juuri ja juuri istua aloilleen, kun meitä jo pyydettiin sisään vartti etuajassa. Kävimme läpi puhelua psykiatrin kanssa ja myös hieman sitä, miten aiemmin asiakkuus on toiminut. Jo puolen tunnin kohdalla aloin väsyä. Asian läpikäyminen ja se, miten minua kohdeltiin todella töykeästi nosti tunteita pintaan ja se on tietysti todella kuormittavaa.

Jo se kuinka aivovammaisia vähätellään yleisesti suututtaa, mutta toivoisin, että edes ammattihenkilöt osaisivat suhtautua vammaan järkevästi ja ihmisarvoa kunnioittaen. En koe saaneeni laadukasta hoitoa. Viikko sitten lääkitykseen liittyvään soittopyyntöön ei ole vieläkään vastattu. Potilasasiamieskin sanoi, ettei ihme, jos luotto lääkäriin on mennyt. Haluan vammasta huolimatta olla ihminen, johon suhtaudutaan asiallisesti, mutta samalla vamma huomioiden.

Lähes kaksi tuntia vietimme keskustellen tilanteesta. Potilasasiamies vie tiedon tapahtuneesta kyseiselle lääkärille, mutta myös jollekin ylemmälle taholle esiin ja minä tulen saamaan kirjallisen vastauksen molemmilta tahoilta. Jännityksellä odotan, millainen vastaus tulee olemaan, mutta vastauksen pitää tulla kuukauden sisällä.

Potilasasiamiehen tapaamisen jälkeen oli koiran eläinlääkärin aika. Taikalla on aina välillä ollut ripulia, mutta viime viikonloppuna se paheni ja muuttui veriripuliksi. Varasin ajan Omaeläinklinikalle, jossa koira oli syksyllä hammaskiven poistossa. Koirasta otettiin verikoe, jonka perusteella eläinlääkäri epäili ripulin johtuvan ruuasta. Nyt sen ruoka on rajoitettu kanaan ja sikaan ja näillä mennään hetki. Jos apua ei ole, otetaan laajempia verikokeita. Lisäksi mukaan tulee maitohappobakteeri koiralle.

Kolarin jälkeen ollut stressi oli myös puheena. Koira saa nyt lääkityksen, jolla on ollut erittäin positiivisia vaikutuksia eroahdistukseen ja yleiseen ahdistukseen. Näin ollen joudun varmaan ostamaan koiralle myös oman dosetin, jotta muistan meidän molempien lääkkeet 😂 Huomenna on koiralle varatun hierojan aika, josta toivon myös apua stressiin. Hieroja on myös Omaeläinklinikalla. Eläinlääkäristä sain suoraan vakuutuksen korvaamaan osan käynnistä, mikä helpotti kummasti taloudellista puolta. Toivottavasti koiran olo helpottuu näillä jutuilla.

Onko muuten teidän koirat olleet hieronnassa? Onko niistä ollut selkeitä hyötyjä?

Toiset Jumalat

Eilen oli kauan odottamani Apulannan keikka Hartwall-areenalla. Olin ostanut liput heti, kun ne myyntiin tulivat vajaa 1,5 vuotta sitten. Oli helppo unohtaa keikka, kun välissä oli kuitenkin vuosi lippujen ostosta. En silloin edes ajatellut, kenen kanssa keikalle lähden, ostin silti kaksi lippua. Muutama viikko sitten havahduin todella siihen tosiasiaan, että keikka on pian ja minulla ei ole kaveria mukaan. Onneksi ihana pikkuserkkuni päätti lähteä mukaan.

Mentiin keikalle junalla ja onneksi saattajan avulla päädyin oikeaan junaan, jossa pikkuserkkuni jo odotti. Pasilan asemalla hetken aikaa mietin että mihin suuntaan sitä pitäisi lähteä ja ääneen kysymyksen esitettyäni, vierestä ohi kävelevä mies sanoi, että sama suunta kuin kaikilla muillakin. Muutaman metrin päässä olikin kyltti, jonka mukaan lähdimme suunnistamaan areenalle. Aivovamman kanssa ei tosiaan aina leikkaa, kun miettii mikä suunta on oikea.

Ovilla vastassa oli turvatarkastus ja sisällä olimme jo reilua tuntia ennen keikan alkua. Katsomoon pääsi tunti ennen ohjelman alkua ja melkein heti pääsimme katsomoon. Huvitti, kuinka tyhjä areena oli vielä 20 minuuttia ennen keikan alkua. Hetkessä kuitenkin ihmiset pakkautuivat sisään ja keikka alkoi.

Sain kuunnella monia suosikkikappaleita ja viimeisten joukossa oli Pahempi toistaan, joka aloitti Apulannan fanituksen. Yllätyin, kuinka paljon oli valittu vanhoja biisejä ja niitä, jotka eivät olleet edes radiosoitossa. Vaikka tunnistin kaikki biisit, en saanut kaikkien kappaleiden nimiä mieleen, lyriikat sen sijaan yllättävän helposti. Päivää keikan jälkeen, joudun todella miettimään, että mitä kappaleita siellä edes soitettiin. En vain saa niitä mieleeni.

Istuin konsertissa 2,5 tuntia ja jälkikäteen ajateltuna muistan vain murto-osan asioista. Tuntuu todella pahalta, kun unohtaa kaikki asiat niin helposti. Kyse nyt ei ole pelkästään konserteista, myös ihan kaikki muukin unohtuu. Oli kyseessä sitten jääkiekossa tehty maali, tai kauppalista. Tuntuu loputtomalta suolta yrittää yhä uudestaan ja uudestaan vakuuttaa ihmisille, kuinka muisti ei toimi. Saan aina kuulla sen saman asian: "ei mullakaan muisti aina toimi, vähän väliä unohdan jotain". Joo, minäkin terveenä unohdin jotain, mutta tämä on erilaista. Pahempaa ja menee jo epänormaalin puolelle.

Toinen asia, josta aivovamman huomaa, on se, että suunnistaminen on mahdotonta. Sain kyydin kotiin, ja minulle annettiin ohje kävellä kohti Pasilan tv-tornia. Eksyin. Onneksi kyyti löysi minut paikannuksen avulla, koska itse olin jo siinä kohtaa niin lukossa, etten pystynyt enää tekemään mitään. Tuo lukkotila on minullekin taas uusi asia, jota en ole kovin kauaa edes tiedostanut. Näistä huolimatta, sen mukaan mitä edes muistan, niin oli kiva konsertti. Kuitenkin sen jälkeinen väsymys oli ihan riittävää hetkeksi. Plus koska en tietenkään muistanut korvatulppia, niin korvatkin kertoivat, että on ihan hyvä idea levätä taas.

Hyviä uutisia

Olin tänään tapaamassa kuntoutusohjaajaa. Hänet minulle ohjattiin, jotta saisin täytettyä hakemuksen sopeutumisvalmennuskurssille. Erityisesti minulle suositeltiin väsyvyyskurssia, joka toteutuu syys-lokakuun vaihteessa. Kurssi on tarkoitettu siis aivovamman saaneille itselleen mutta myös läheiselle. En itse vielä tiedä, tuleeko mukaani joku, esimerkiksi seurustelukumppani tai joku muu läheinen. En nyt osaa enää ajatella 25-vuotiaana ottavani äitiäni mukaan (sori äitee, tiedän että luet tämän kuitenkin) vaikka toisaalta kaikista eniten ymmärrystä aivovammaani kohtaan tarvitsisi veljeni, joka ei vieläkään ymmärrä.

Samalla kun täyttelin kaavaketta, tuli puheeksi kuntoutusohjaajan kanssa haastava psykiatrini. Hän kertoi ihanan ilouutisen, eli tuo lääkäri lopettaa työnsä sairaalassa helmikuun lopussa. Sain kyllä kyseiselle lääkärille vielä uuden ajan tämän kuun loppuun, mutta ajattelin kestää sen. Varsinkin kun olen tekemässä tästä lääkäristä valituksen. Olen saanut kuulla, että lääkärillä on jo valmiiksi hankalan ihmisen maine ja olen sen verran itsekin osannut nimen googlettaa, että kyseisen ihmisen työtapoja on jo ennenkin kritisoitu ihan uutisissa asti. Olen niin helpottunut, että enää minun ei tarvitse tavata tuota lääkäriä. Sen sijaan todennäköisesti kuvioihin astuu jossain vaiheessa psykiatri nro 4.

Eilen taas oli uusintapalaveri vammaispalvelun työntekijän kanssa. Mukana oli kotikuntoutusta tekevä arjen tukihenkilö. Siinä reilun tunnin aikana tuli keskustelua edelleen kaikista arjen haasteista ja siitä, kuinka vaikeaa arkeni on, vaikka saan apua kotiin kaksi kertaa viikossa. Viimeksi kuulemma avustajan saaminen tyssäsi siihen, että minulla piti alkaa neuropsykologinen kuntoutus (nepsystä yleisesti puhuttu) ja uusi ihminen arkeni lisäksi olisi ollut liikaa. Nepsy ei kuitenkaan koskaan alkanut.

Vihdoin vammaispalvelu oli sitä mieltä, että on aika kokeilla henkilökohtaista apua. Saan siis oman avustajan! Aluksi sopimus tehdään määräaikaisena ja jos homma tuntuu hyvältä, avustaja vakinaistetaan. Tunneiksi sovittiin 30-50 kuukaudessa, koska pitää selvittää mikä on oikeasti tarve. Tällä hetkellä kotikuntoutus käy 8 tuntia kuukaudessa ja se on aivan liian vähän. Avustaja pyritään saamaan mahdollisimman pian, mahdollisesti jo maaliskuusta.

Se huono puoli tässä avustajassa on, ettei sen kanssa ole mahdollista saada kotikuntoutusta. Olen tykännyt kovasti tämän hetkisestä arjen tukihenkilöstä ja meidän henkilökemiat toimii hyvin yhteen. Toivonkin, että tuleva avustaja olisi sellainen, kenen kanssa tulee hyvin toimeen. Toki uuteen ihmiseen tutustuminen on aina oma asiansa, mutta toivotaan parasta. Tietenkin mietin, että millainen ihminen avustaja on ja ymmärtääkö hän todella aivovamman oireet. Esimerkiksi juuri monet sukulaiset eivät tajua asiaa, koska he eivät näe vammaani päivittäin. On helppo kuvitella, että olen ihan terve, kun en näytä sairaalta.

Tietenkin tästäkin asiasta saa stressattua vaikka kuinka paljon. Täytyykin toivoa, että avustaja on mukava ihminen ja ymmärtää aivovammaa. Tästäkin asiasta puhuimme vammaispalvelun työntekijän kanssa ja hän kertoikin, että on kahdenlaisia avustajia. On niin sanottuja hoidollisia avustajia ja tavallisia. Jälkimmäisillä ei välttämättä tarvitse olla alan koulutusta. Minähän periaatteessa hoidan itse kaikki lääkinnälliset asiat, kuten jaan omat lääkkeeni dosettiin, eli periaatteessa sellaiseen asiaan en avustajaa tarvitse. Hoidollinen avustaja taas toisaalta voisi osata paremmin huomioida aivovamman vaikutuksen arkeen.

Nyt voikin ilolla toivottaa hyvää ystävänpäivää! Onko teillä avustajia? Miten heidän kanssaan on sujunut?

Päivitystä mielenterveyden tilanteeseen

Huomaan, että käsittelen asioita viiveellä. Rankan syksyn jälkeen meni pitkään ihan hyvin, mutta vuoden vaiheessa alkoi tulla taas paheneva masennus. Mielialaseulojen perusteella kyseessä oli jo vakava masennus entisen keskivaikean sijaan. Psykiatrin aika oli joulukuun lopulla ja silloin sain uudeksi lääkkeeksi Medikinet-valmisteen, jonka tarkoitus on piristää ja lisätä aikaansaamista. Seuraava kontrolliaika sovittiin helmikuun alkuun, jotta voidaan nähdä miten uusi lääkitys vaikuttaa.

Toi kontrolliaika nyt ei mennyt kovin hyvin. Ensinnäkin olin kipeä, joten jouduin vaihtamaan ajan puhelinajaksi, jotta saisimme puhuttua lääkityksestä, jonka en ole huomannut vaikuttavan lainkaan. Psykiatri soitti ensinnäkin ennen sovittua aikaa ja olin siinä vaiheessa koiran kanssa ulkona. Sanoinkin sen ääneen, mutta lupasin pystyä puhumaan. Ensimmäiset muutamat lauseet vaihdettiin ihan tavanomaisesti, mutta se muuttui.

Lopussa kuulen lääkärin jo lähes huutavan minulle. En kuulemma sitoudu hoitooni, en voi olla kipeä, koska vein koirani ulos (mitä yksin asuva koiranomistaja voi muuta tehdä kuin viedä koiransa kipeänä ulos?), minun ammattitaidolla ei tee mitään tässä kohtaa ja vänkään vain vastaan. Yritin pitää puoliani ja sanoa vastaan, mutta en pystynyt, koska en saanut edes kunnolla suunvuoroa. Vihaan sitä, kun joku puhuu päälle yrittäessäni keskustella ja en haluaisi tehdä sitä itse. Lopulta puhelu päättyy siihen, kun lääkäri ilmoittaa uuden ajan ja lähes lyö luurin korvaan.

Pahentuva masennus on tuonut tullessaan toiveet omasta kuolemastani. En suunnittele mitenkään itsemurhaa, yms, enkä edes vahingoita itseäni, vaikka sitä olen joskus aiemmin kyllä tehnyt. Yritin näistä itsetuhoisuuden muodoista kertoa lääkärille. Hänen vastaus sanatarkasti oli: "mitä sä näistä mulle puhut?" Öö, siksi, koska olet minua hoitava psykiatri. Keskussairaalan slogan on "Sinua kuunnellen" ja tässä keskustelussa se ei todellakaan toteutunut.

Purskahdin itkuun. Itkeminen ei ole minulle mitenkään kaikista tyypillisin keino purkaa tunteita, mutta nyt ei muuta ollut. Olisi ihanaa osata purkaa omia tunteitaan paremmin, sillä huomaan, etten vieläkään osaa tehdä sitä. En edes osannut pitää puoliani minua kohtaan töykeästi käyttäytyvää ihmistä vastaan. Annan edelleen ihmisten kävellä ylitseni, aivan kuten annoin exäni kohdella minua huonosti. Seuraukset tiedättekin. Aivovamma ja sitä rataa.

Aloitin syksyllä toimintaterapiaryhmässä, jossa käytettiin voimauttavan valokuvan keinoja itsensä ja tunteiden käsittelyyn. En tiedä onnistuinko siinäkään. Jo silloin joulukuun lääkärin tapaamisella kerroin, etten meinaa jaksaa kaikkea tätä kuntoutusta, joka minulla on tällä hetkellä menossa. Lääkäri kutsui tätä aivokuntoutukseksi, joka treenaa aivojani. Muuten ihan hyvä, mutta tällä hetkellä en selviä edes tavallisesta arjestani, niin miten minun pitäisi jaksaa vielä toista kuntoutusta kerrallaan? Psykoterapeuttinikin koko ajan sanoo, että minun pitäisi vähentää asioita elämässäni. Yritän tietenkin, mutta on hankalaa sanoa ei, kun on tottunut terveenä erilaiseen elämään.

Minulla aloitettiin joulukuussa Medikinet-lääke pienimmällä annoksella ja sen tarkoituksena oli olla piristävä ja tarkkaavuutta parantava aine. Söin sitä kaksi kuukautta huomaamatta mitään eroa entiseen. Tuossa puhelussa psykiatrin kanssa hän tuplasi annoksen ja sain uuden reseptin. Tänään pakettia katsellessani huomasin, että lääke oli vaihdettu pitkävaikutteiseen versioon. Lyhytvaikutteisen version vaikutus loppuu tunneissa, pitkävaikutteisen kanssa puhutaan päivistä. Näin ollen lääkeaine jää elimistöön ja toimii piristävänä vielä silloin, kun minun pitäisi jo mennä nukkumaan. Kovin fiksua, eikö? Muutenkin nukun niin huonosti.

Epäonnistunut aloitus vuodelle

Jotenkin kaikki tuntuvat hehkuttavan uutta vuotta ja uutta minää. Sitä, kuinka tästä vuodesta tulee parempi kuin edellinen, kuinka tämän vuoden aikana unelmat toteutuvat ja kaikki sujuu hienosti. Itse en osaa olla yhtään niin positiivinen tämän vuoden suhteen.

Ensinnäkin solisluun murtuma on parantunut huonosti. Tosin tämän selvittämiseen jouduin ensin olemaan kolarissa. Sen seurauksena autoni virui erään korjaamon pihassa ja odotti vakuutusyhtiön edustajan vierailua. Sen verran sain korjaamolta kuulla, että kaiken järjen mukaan autoni menee lunastukseen. Koska elämä on autoon tottuneena hieman haastavaa ilman sitä, oli pakko hankkia uusi auto.

Uusi auto, kolari, aivovamma ja todella huonoja kelejä on tuonut mukanaan pahentuneen ahdistuneisuushäiriön. Ennen auto toi vapauden tunteen, joka on nyt vaihtunut pelkoon. Kun yhtenä päivänä ajoin yksin ei niin tutulla paikkakunnalla, olin ajamisen jälkeen siinä tilassa, että jalat tärisi. Jo kymmenen minuutin ajon jälkeen on sellainen tunne, että kaipaisin taukoa.

Entäs sitten solisluu? Siinä se mukana roikkuu. Toisinaan sen kanssa pystyy tekemään jo hyvin kaikkea ja yhtenä hetkenä kipu säteilee pitkälle lapaluuhun ja kyynärpäähän. Kolarin jälkeen ambulanssissa minut todettiin muutoin aivan ehjäksi, mutta lääkärin tarkastusta suositeltiin. Löin siis takaraivoni niskatukeen, mutta muuten en vahingoittunut kolarissa. Lääkäriaikoja yksityiselle ei ollut tietenkään enää viikonloppuna iltapäivän ollessa pitkällä, joten päädyin taas ensiapuun. Ensiavussa olkapää kuvattiin, mutta muutoin mitään ei tehty. Koska solisluun murtuma ei ollut luutunut juuri yhtään, jouduin ottamaan kantositeen uudestaan käyttöön.

Näin ollen liikuntakielto jatkui entisestään. Koska ainoa liikunta, jota pystyin harrastaa, oli kävely, on sitäkin tullut tehtyä. Ongelma on se, että pitkään kävely aiheutti kipua solisluussa. Elämä kivun kanssa oli pitkästä aikaa lähes shokki. Aiemmin kärsimäni hermokipu oli ehtinyt unohtua. Hyvänä uutisena oli se, että vakuutusyhtiö vihdoin hyväksyi fysioterapian maksusitoumuksen ja olen päässyt sinne jo kerran.

Kun solisluun tilanne alkoi olla jo hyvä, sainkin mojovan flunssan niskaani. Yksin asuvalle koiranomistajalle mikään sairaus ei ole riittävän suuri syy jäädä sisälle, vaan koira oli vietävä ulos. Flunssan seurauksena nukkuminen on mennyt vielä tavallista vaikeammaksi. Jo ennen flunssaa olin jostain syystä hyvin väsynyt, ilmeisesti keho reagoi jo tulevaan sairauden puhkeamiseen.