Päivitystä mielenterveyden tilanteeseen

Huomaan, että käsittelen asioita viiveellä. Rankan syksyn jälkeen meni pitkään ihan hyvin, mutta vuoden vaiheessa alkoi tulla taas paheneva masennus. Mielialaseulojen perusteella kyseessä oli jo vakava masennus entisen keskivaikean sijaan. Psykiatrin aika oli joulukuun lopulla ja silloin sain uudeksi lääkkeeksi Medikinet-valmisteen, jonka tarkoitus on piristää ja lisätä aikaansaamista. Seuraava kontrolliaika sovittiin helmikuun alkuun, jotta voidaan nähdä miten uusi lääkitys vaikuttaa.

Toi kontrolliaika nyt ei mennyt kovin hyvin. Ensinnäkin olin kipeä, joten jouduin vaihtamaan ajan puhelinajaksi, jotta saisimme puhuttua lääkityksestä, jonka en ole huomannut vaikuttavan lainkaan. Psykiatri soitti ensinnäkin ennen sovittua aikaa ja olin siinä vaiheessa koiran kanssa ulkona. Sanoinkin sen ääneen, mutta lupasin pystyä puhumaan. Ensimmäiset muutamat lauseet vaihdettiin ihan tavanomaisesti, mutta se muuttui.

Lopussa kuulen lääkärin jo lähes huutavan minulle. En kuulemma sitoudu hoitooni, en voi olla kipeä, koska vein koirani ulos (mitä yksin asuva koiranomistaja voi muuta tehdä kuin viedä koiransa kipeänä ulos?), minun ammattitaidolla ei tee mitään tässä kohtaa ja vänkään vain vastaan. Yritin pitää puoliani ja sanoa vastaan, mutta en pystynyt, koska en saanut edes kunnolla suunvuoroa. Vihaan sitä, kun joku puhuu päälle yrittäessäni keskustella ja en haluaisi tehdä sitä itse. Lopulta puhelu päättyy siihen, kun lääkäri ilmoittaa uuden ajan ja lähes lyö luurin korvaan.

Pahentuva masennus on tuonut tullessaan toiveet omasta kuolemastani. En suunnittele mitenkään itsemurhaa, yms, enkä edes vahingoita itseäni, vaikka sitä olen joskus aiemmin kyllä tehnyt. Yritin näistä itsetuhoisuuden muodoista kertoa lääkärille. Hänen vastaus sanatarkasti oli: "mitä sä näistä mulle puhut?" Öö, siksi, koska olet minua hoitava psykiatri. Keskussairaalan slogan on "Sinua kuunnellen" ja tässä keskustelussa se ei todellakaan toteutunut.

Purskahdin itkuun. Itkeminen ei ole minulle mitenkään kaikista tyypillisin keino purkaa tunteita, mutta nyt ei muuta ollut. Olisi ihanaa osata purkaa omia tunteitaan paremmin, sillä huomaan, etten vieläkään osaa tehdä sitä. En edes osannut pitää puoliani minua kohtaan töykeästi käyttäytyvää ihmistä vastaan. Annan edelleen ihmisten kävellä ylitseni, aivan kuten annoin exäni kohdella minua huonosti. Seuraukset tiedättekin. Aivovamma ja sitä rataa.

Aloitin syksyllä toimintaterapiaryhmässä, jossa käytettiin voimauttavan valokuvan keinoja itsensä ja tunteiden käsittelyyn. En tiedä onnistuinko siinäkään. Jo silloin joulukuun lääkärin tapaamisella kerroin, etten meinaa jaksaa kaikkea tätä kuntoutusta, joka minulla on tällä hetkellä menossa. Lääkäri kutsui tätä aivokuntoutukseksi, joka treenaa aivojani. Muuten ihan hyvä, mutta tällä hetkellä en selviä edes tavallisesta arjestani, niin miten minun pitäisi jaksaa vielä toista kuntoutusta kerrallaan? Psykoterapeuttinikin koko ajan sanoo, että minun pitäisi vähentää asioita elämässäni. Yritän tietenkin, mutta on hankalaa sanoa ei, kun on tottunut terveenä erilaiseen elämään.

Minulla aloitettiin joulukuussa Medikinet-lääke pienimmällä annoksella ja sen tarkoituksena oli olla piristävä ja tarkkaavuutta parantava aine. Söin sitä kaksi kuukautta huomaamatta mitään eroa entiseen. Tuossa puhelussa psykiatrin kanssa hän tuplasi annoksen ja sain uuden reseptin. Tänään pakettia katsellessani huomasin, että lääke oli vaihdettu pitkävaikutteiseen versioon. Lyhytvaikutteisen version vaikutus loppuu tunneissa, pitkävaikutteisen kanssa puhutaan päivistä. Näin ollen lääkeaine jää elimistöön ja toimii piristävänä vielä silloin, kun minun pitäisi jo mennä nukkumaan. Kovin fiksua, eikö? Muutenkin nukun niin huonosti.