perjantai 17. tammikuuta 2020

Bruksismi ja 1,5 tuntia lääkärin vastaanotolla

Kotikuntouksessa työntekijä kysyi minulta, milloin olen viimeksi tavannut psykiatriani. Syyskuussa oli edellinen kerta, jossa aika loppui kesken ennen kuin kaikki asiat oli saatu puhuttua läpi. Sen jälkeen tosiaan mielialalääke piti vaihtaa, mutta se jäi. Niin jäi lääkkeetkin. Kuten sanottu, olo alkoi sitten huononemaan pikkuhiljaa. Tämän vuoksi kotikuntouksessa päätettiin pyytää uutta aikaa ja se oli tänään.

Lääkityksen suhteen päädyttiin aloittamaan Venlafaxin, joka on SNRI-lääke, eli se kuuluu serotoniinin ja noradrenaliinin takaisinoton estäjiin. Toisin sanoen toimii aivojen välittäjäaineiden kautta. Haittavaikutuksena saattaa vaan olla ahdistuneisuuden paheneminen, bruksismin pahentuminen ja lisälyöntien lisääntyminen. Niin, se bruksismi. 

Bruksismi on tahatonta hampaiden puremista yhteen ja/tai hampaiden narskuttelua. Minulla tuo hampaiden yhteen pureminen on oire, johon olen havahtunut tässä viimeisen 1,5 kuukauden aikana. Sehän pahenee stressin myötä ja käyttämäni lääke Medikinet saattaa aiheuttaa sitä. Osittain siitä syystä päänsärkyä on ollut lisääntyneessä määrin. Osittain päänsärky johtuu myös kuormituksesta. Päänsärky yrittää viestittää siitä, että pitäisi levätä, mutta enhän minä sitä taitoa hallitse.

Todettiin myös lääkärin kanssa, ettei minulta ole otettu verikokeita sairaalassa olon jälkeen, eli melkein neljään vuoteen. Tiedetään, että on asioita, jotka vaikuttavat väsymykseen, kuten kilpirauhasen sairaudet, vitamiinipuutokset ja raudanpuute. Kaikki väsymys ei välttämättä johdu aivovammasta, mutta eipä niitä ole testattu. Nyt pitäisi jaksaa raahautua labraan tarpeeksi ajoissa. Aamuherätykset ja ennen 10 otettavat kokeet eivät houkuta. 


Yhtenä asiana oli avustajapalvelun toiminta. Edelleenkään en saa kaikkia tunteja, jotka minulle olisi mahdollista, joten jotain apua vaaditaan. Sain suosituksen siivouspalvelusta, jotta aina avustajan kanssa ei tarvitsisi olla huolehtimassa kodin hoitamisesta. Saa nähdä saadaanko tämä toimimaan ja jos saadaan, niin millä aikataululla. Ajatuksena siivouspalvelu on kiva, mutta samalla mietityttää. Vieraan ihmisen päästäminen omaan kotiin tuntuu hieman kiusalliselta, varsinkin kun harvoin sitä kotiaan siivoaa siivoojaa varten. Mutta olisihan se helpottavaa. 

1,5 tunnin aikana ehdittiin myös miettiä sitä paljon pyöriteltyä ajatusta nepsykuntoutuksesta. Se, että miten mahdollisesti kesällä tuleva kuntoutus toteutetaan ja missä se olisi. Tästä ollaan yhteydessä neurologian puolelle ja taas odotellaan vastausta. 

Vaikka moneen kysymykseen sai vastauksen, tuli varmaan yhtä monta mieleen. Taloudelliseen tilanteeseen ei vieläkään tule radikaalia muutosta. Jos nepsykuntoutus toteutuu Kelan harkinnanvaraisena kuntoutuksena, tarkoittaa se varsin suuria laskuja. Jos taas se menee vaativana lääkinnällisenä kuntoutuksena, kuten psykoterapia, en saa omavastuuosuuksia ollenkaan. Tiedän kyllä, että saan kaikki maksut takaisin Valtionkonttorista, mutta siinä menee noin 1,5 vuotta. Jos kuntoutus tulee sairaalan toteuttamana, käyntimaksut ovat taas jotain. Oletettavasti ei ilmaista, mutta huomattavasti halvemmat kuin yksityisellä. 

keskiviikko 15. tammikuuta 2020

Kuulumiset (ja kuinka ihana arki onkaan)

Skippasin koko joulukuun blogin kanssa. Minä, joka intohimoisesti luen muiden blogeja, jätin välistä aika monet joulukalenteripostaukset. Ei vaan kiinnostanut millaisilla joulukoristeilla joku kuusensa koristelee. Eikä oikeastaan kiinnostanut mikään muukaan.

Syyskuussa sattuneen polven tapaturman jälkeen liikunta jäi käytännössä kokonaan. Yhdistetään tähän vielä se, että mielialalääkitykseni loppui seinään, koska en saanut lääkäriä kiinni uuden lääkityksen kokeilun vuoksi. Joten en saanut uutta lääkitystä ja lähes lääkkeen veroisena ollut liikunta loppui myös seinään. Syöminen kuitenkin jatkui. Siinä kohtaa kun rakas läheinen ihminen sanoo suoraan, että olet lihonut, loppui sekin motivaatio pitää huolta itsestään. Pelihän oli jo menetetty

Masennus ja väsymys painoivat päälle. Marraskuun lopussa myös avustajani vaihtoi työpaikkaa ja olin koko joulukuun ilman avustajaa. Takana oli kuitenkin muutto uuteen kotiin, jossa paikat olivat hyvin levällään. Kotona oleminenkin ahdisti. En löytänyt mitään, enkä jaksanut yrittää laittaa tavaroita paikoilleen. Edelleen asunnosta puuttuu ne listat, jonka vuoksi olohuoneen nurkassa nököttää kasa pahvilaatikoita, joita ei kannata purkaa, ennenkuin listat ovat paikallaan ja painavia huonekaluja ei tarvitse siirtää.

Tuli taas ajatukset kuolemasta ja siitä, kuinka helppo ratkaisu se minulle olisi. On edelleen vaikeaa hyväksyä elämää vammaisena ja sairaana. En minä tätä elämää halunnut tai valinnut. Ahdistus, paha olo ja oma peilikuva muuttuneena olivat psyykkeelle paljon. Toivoin usein, että pääsisin jo pois. Makasin sängyssä, enkä poistunut kotoa, vaikka kuinka sitä houkuteltiin.


Lopulta alkoi taas arki. Tuo kamala asia, koska olisin halunnut rentouttavan loman. Sitä se ei kylläkään ollut. Tuli uusi avustaja, jonka kanssa jo muutaman kerran jälkeen löysi liikunnasta iloa. Psykoterapia, jonka hyödyllisyyttä en aina ymmärtänyt, jatkui. Taas oli joku sanomassa, että on ihan ok tuntea niitä tunteita, jotka minulla olivat joulun ajan käyneet mielessä. Kamala ja raskas terapia, jossa revitään auki haavoja, jotka haluaisi jo unohtaa. Mutta eihän se niin mene. Mitä enemmän hautaan ajatuksia, sitä voimakkaammin ne iskevät takaisin.

En edelleenkään ole parantunut masennuksesta tai ahdistuneisuushäiriöstä aivovammasta puhumattakaan. Toisinaan vaan löytyy toivon pilkahduksia. Vihaamani talvi on jo puolivälissä, jos laskee ajan kalenterikuukausista. Pidän enemmän tuosta vesisateesta, kuin 10 sentin lumesta ja pakkasesta. Asuntokaan ei ole tässä mihinkään valmistunut, eikä sirkkeli eteisessä edelleenkään miellytä silmää.

Perjantaina on aika psykiatrille, jossa toivottavasti saan lääkityksen kuntoon. Samalla pitäisi saada lausuntoa hoitotukea varten. En muistanut, että se on vuosittain uusittava homma. Samalla on täytetty matkakorvaushakemuksia ja lähetetty vähintään sata liitettä Kelaan. Eikä ollut yllätys, että psykiatrin kirjoittama hakemus pysyvästä eläkkeestä hylättiin. Syynä oli kuntoutuksen (eli psykoterapian) jatkuminen. Välillä tuntuu, ettei näitä traumoja saa koko ihmisiän aikana käsiteltyä, joten luultavasti eläkettäkin saa odottaa hetken.

Vaikka uusi avustaja on mukava ja sopivan määrätietoinen, ei avustajatunnit kuitenkaan toteudu vaaditulla tavalla. Joulukuussa olin palaverissa vammaispalvelun kanssa ja pyysin uutta firmaa, josta avustajapalvelu on ostettu. Pyyntöäni ei toteutettu, koska kyseinen yritys on voittanut kilpailutuksen. Sain sentään jatkoa kuljetuspalvelulle, jonka käyttöaste on ollut surullisen matala. Olematon itse asiassa, koska mielestäni sen omavastuuosuus on turhan korkea suhteessa matkan pituuteen.

torstai 28. marraskuuta 2019

Marraskuu (lopu jo, kiitos)

Marraskuu alkoi positiivisissa merkeissä, sillä kirjoitin nimeni pankin lappusiin ja sain tilalle asunto-osakkeen. Välittäjän kahvien jälkeen innoissani menin asunnolle, irroitin yhden seinällä olleen kiinteän hyllykokonaisuuden ja sen alta paljastui kolo. Asunnossa oli maalatut lasikuitutapetit, mutta sen ruokailuhuoneen seinällä olleen hyllyn takaa paljastui alempi tapettikerros. Koska lasikuitutapetti lähti kivasti irti, revin sitä.

Kun tapetti lähti yhdeltä seinältä, olihan se pakko jatkaa muuallekin. Myös eteisessä, makuuhuoneessa ja olohuoneessa oli tuo sama tapetti ja kaikki lähti. Osittain lähti kaikki muutkin kerrokset, mitä vain seinään oli laitettu. Pohjalta paljastui kiviseinä (ei tosin tullut kovin yllätyksenä, jos yhtään muisti koputella seiniä) ja kyseinen materiaali oli aika kuoppaista ja monien naulojen ja proppujen alta paljastui vielä isompia kuoppia. Lyhyesti sanottuna hommaa oli yhdelle aivovammaiselle liikaa. Kun kaikki seinäpinnan päältä lähtevä materiaali oli poistettu, alkoi hionta. Sitten onneksi tulikin jo remonttimiehet paikalle tasoittamaan seiniä.

Samalla minä lähdin Aivovammaliiton sopeutumisvalmennuskurssille. Kaiken remontin ja pakkaamisen keskellä ajattelin sen olevan vähän loman kaltainen kokemus. Ei ollut. Lomaa toi se, että ruoka ilmestyi valmiina linjastolle ja sitä sai ihan itse ottaa niin paljon tai vähän kuin halusi. Koirakaan ei ollut mukana, joten ei ollut mahdollista huolehtia kenestäkään muusta kuin itsestään. Viikko sisälsi paljon vertaistukea, kolme pipoa ja yhdet lapaset, enemmän liikuntaa kuin moneen viikkoon ja jopa jotain hyödyllistäkin uutta tietoa. Toki vähemmän kuin oletin, sillä luulin olevani ennemminkin kuntoutuksessa, mutta sopeutumisvalmennuskurssi olikin enemmän vain sitä vertaistukea. Kurssilla tuli myös koettua yksi ahdistuskohtaus, sillä yksi ihminen puhui samaa murretta, kuin minut pahoinpidellyt exäni.

Sain myös nuhteet fysioterapeutilta, sillä olin laiminlyönyt harjoitteitani. Syyskuussa leikattu eturistiside ei ole ollut helpoin kumppani ja olen kaivannut minulle normaalimman liikunnan pariin. Kuitenkin juosta saan todennäköisesti vasta helmikuussa, joten nyt minun pitäisi vaan keskittyä tekemään fysioterapeutin antamia harjoitteita.


Marraskuussa kävin myös kylpylässä sekä yhden opiskelijakaverini tupareissa. Ihastuin heidän omakotitaloon ja jäin miettimään sen hyötyjä ja plussia verrattuna omaan kerrostalokaksiooni. Tässä kuussa olen asioinut harvinaisen monta kertaa Kodin Terrassa ja miettinyt monta kertaa, kuinka en ole ostanut sieltä yhtäkään kasvia vaan sitäkin enemmän remonttitarvikkeita. Toisaalta löysin siroliuska-aralian 1,45 eurolla, joten ehkä kasvihulluus on ollut kohtuullista näin muuttoa ajatellen. Hullutusta oli käydä muuttoviikolla katsomassa Ismo Leikolaa, mutta saipahan pari tuntia aikaa nauramiselle, eikä ollut tilaa murehtia kaikkea.

Tämän kuukauden aikana olen tajunnut myös, etten ole parantunut masennuksesta. Olen pitkään jo kokenut, että olen jäänyt aivovamman suhteen todella vähälle hoidolle ja huomiolle, mutta masennuksen ajattelin helpottaneen. Toisaalta kaikki viikonloput remonttia tehden ja viikot muuten vain ohjelmaa täynnä ovat tuoneet rajat vastaan. Kirjoittaminen tai mikään muukaan ei ole edes käynyt mielessä. Olen vain istunut sohvan nurkassa ja kutonut ties mitä tarkoituksena saada edes jotain tehdyksi.

Aloin itkeä saunassa, kun sain vettä mukista, joka on ollut minulla töissä käytössä. Tajusin, etten tarvitse enää sitä mukia. En tarvitse enää työvaatteita tai ammattikirjallisuuttani. Kunhan lopulta kaikki muuttolaatikot ovat uudessa asunnossa ja alan lajitella tavaroita loogisemmin, laitan kaikki töistä muistuttavat tavarat samaan laatikkoon ja varastoon. Vuosi sitten lokakuussa valmistuin sairaanhoitajaksi ja koko vuoden aikana en ole pystynyt töihin. On ehkä aika sulkea se ovi lopullisesti. En tarvitse niitä tavaroita, mutta vielä en ole valmis niistä luopumaan. En siis tarvitse niitä asuntooni muistuttamaan tästäkin epäonnistumisesta, joten varasto on hyvä paikka.

Jos tästä vielä joskus selviää ja pääsee uuteen asuntoon hengissä, niin tutut voivat pistää mieleen että otan mieluummin tuparilahjaksi suolan sijaan kasveja, leipä käy kuitenkin. Kasvilistalta puuttuu muun muassa anopinhammas. Muut listalla olleet olen jo unohtanut.

maanantai 28. lokakuuta 2019

Kun et kuulu joukkoon

Päädyin viikonloppuna syntymäpäiväjuhliin, joista en tuntenut kuin seuralaiseni. En edes päivänsankaria. Pitää sen verran paljastaa, että kyseessä oli ihan aikuinen ihminen, itse asiassa hän täytti 25. Ei siis mitkään lasten synttärit. Sellaisista tulisi varmasti hyvin erilainen postaus.

Olen tainnut mainita täällä jo aiemmin, etten käytä alkoholia. En ikinä enkä missään muodossa. Kyseessä on siis isäni alkoholismin vastareaktio. Eikä meidän suvussa edes kukaan puhu asiasta ääneen, ehkä nyt sitten ne sukulaiset, jotka lukevat blogiani, saavat ensimmäistä kertaa kuulla asiasta. Isäni alkoholismi on meidän perheessäkin tabu. En vain jaksa ylläpitää tätä puhumattomuuden kulttuuria yllä enää. Ihan sama mitä minusta tai isäni sairaudesta ajatellaan. Mutta takaisin asiaan. Koska en käytä alkoholia, ei minua ole juuri ikinä kutsuttu mihinkään illanistujaisiin tai syntymäpäiville. En koskaan mennyt edes abiristeilylle, koska en olisi jaksanut katsella sitä humalaisten ihmisten määrää.

Kun kyseessä on tavallisten aikuisten ja vieläpä opiskelevien ihmisten juhla, voidaan varmaan jo päätellä, ettei kyseessä ollut vain kakkukahvit ja kolmelta iltapäivällä päättyvä tilaisuus. Tarjolla oli viiniä ja boolia. Minulla oli limpparia, tosin onneksi ihan vain lasissa. En kiinnittänyt lasin kanssa huomiota. Kukaan ei edes tarjoutunut täyttämään lasiani, vaikka polven ortoosin vuoksi olisin voinut jopa saadakin erityistä palvelua. Ihan hyvä, sillä en olisi jaksanut avautua alkoholin käyttämättömyydestä.

Pahempaa kuitenkin oli meteli. Iso määrä ihmisiä kaksiossa ja vielä taustalla soiva musiikki. Jossain kohtaa istuin tuntemattoman viereen ja kävimme alle viiden minuutin keskustelun. En saanut selvää toisen puheesta. Jouduin puolet ajasta arvaamaan hänen sanojaan ja väärinhän se meni. Hävetti edes yrittää puhua. Jatkuva hälinä teki puhumisesta täysin mahdotonta. Suurimman osan ajasta istuimme seuralaiseni kanssa kaksion makuuhuoneessa, jossa samalla oli karaokelaitteet. Oli helpompaa olla siellä, kun kaikki olivat vain hiljaa paitsi laulaja(t).

Jossain vaiheessa seuralaiseni ystävä tuli kysymään, että miksi me vain "angstaamme " makuuhuoneessa emmekä vietä aikaa siellä, missä suurin osa ihmisistä oli. Selitin jotain ääniyliherkkyydestä. En jaksanut pilata kenenkään iltaa alkamalla selittämään mistä aivovammani on tullut ja miten se vaikuttaa. Oli lähes paniikinomainen hetki, kun yritin antaa rehellisen vastauksen kertomatta mitään oleellista ja samalla antaa vastaus, johon ei tule jatkokysymyksiä.



Tuon kommentin jälkeen tajusin sen. Minulla ei ole kivaa. En kuulu joukkoon. Mieluummin olisin ollut kotisohvalla viltin alla ja katsonut jotain hömppäsarjaa kuin esittämässä, että olen samanlainen kuin kaikki muutkin. Ei minua haittaa tavata uusia ihmisiä. Olisin vain tarvinnut sen hyvin erilaiseen ympäristöön. Ympäristöön, jossa tarkkaavaisuuteni ei hajoa kuin raaka kananmuna tippuessaan kaakelilattialle.

Ymmärryksen hetkellä olin lähellä alkaa itkeä. Eihän nyt yleensä juhlat ole syy itkeä, mutta toki minulla on myös riittävästi huonoja muistoja jo omista syntymäpäivistä ja muut juhlapyhät ovat menettäneet kaiken hohtonsa isäni kännäämisen takia. Tajusin myös, etten anna juurikaan seuralaiselleni mahdollisuutta nauttia juhlista. Päässäni pyöri ajatukset siitä, että olenko kohtuuton ja pilaanko toisenkin illan kokonaan. Pystyisinkö ikinä nauttimaan toisten juhlista?

Lähtiessä käytiin isäntäparin kanssa vielä keskustelua, jossa kehotettiin ensi vuonna sitten juhlimaan alkoholin kanssa. En voinut olla hiljaa. Sanoin, etten juo koskaan. Ihan sama vaikka seuralaiseni olisi kuski. Tai vaikka en enää vuoden päästä söisikään lääkkeitä, joiden kanssa alkoholia ei saisi nauttia. Päälle vielä yleiset fraasit, kuten tervetuloa vain meillekin käymään yms. Yleensä en edes usko, että kukaan tulee.

Lopputuloksena oli taas märkä rätti naamaan ja muistutus siitä, että juhliin meneminen ei ole hyvä idea. Tai ainakaan en niissä nauti olostani, vaikka niin kuvittelisin etukäteen. En pidä siitä, etten ole kutsuttu, mutta ehkä jatkossa vaan olen onnellinen, jos minun ei ole pakko mennä mihinkään juhliin. Toki lasten synttärit tai muut juhlat ovat ihan eri asia. Lasten kanssa sentään tulen toimeen ja koen jopa oloni hyväksi. Lasten seurassa koen olevani hyväksytty joukkoon sellaisena kuin olen. En ole se ainoa erilainen vaan ihan sopiva.

lauantai 12. lokakuuta 2019

Ensimmäinen arvonta

Polven leikkauksen takia ja kuntoutuksen ollessa kesken, olen lähinnä vain maannut sohvalla. Koska aivovamma aiheuttaa keskittymiskyvyn vaikeutta, oli pakko kehitellä jotain tekemistä. Ei meinannut tulla edes telkkarin katsomisesta mitään, kun kädet hamuili koko ajan räpläämään puhelinta.

Piti siis miettiä joku toinen vaihtoehto. Yksi tuttu valitti palelevia varpaita ja lupasin kutoa hänelle villasukat. Innoissani ryhdyin suunnittelemaan ja sain jopa sukat valmiiksi nopeasti. Sain kuulla tuttavalle tulevasta vauvasta ja oli pakko päästä kutomaan vauvalle sukkia. Äitini totesi sukat aivan liian pieniksi vastasyntyneelle, joten kudoin toisetkin. Ja kolmannet. Oli pakko tehdä vielä tumput ja pipo vauvalle.

Sitten tein kaverille pipon ja pian jo samanlaiset tumpit perään. Parissa viikossa tuli tehtyä nuo kaikki. Vihoviimeisten lankojen päättelyn jälkeen iski ongelma. Mitä sitten ja kenelle?

Instagramissa olin jakanut jo jotain neuloosin tuotoksia ja iski ajatus. Voisin tehdä jotain jollekin toiselle, ihan ilman lankojen hinnan korvaamista. Joten Instagramissa olevat, kannattaa käydä osallistumassa arvontaan! Mut löytää tosiaan sieltä nimimerkillä nenne.k ja ensimmäisessä kuvassa on ohjeet osallistumiseen.


Tuon kuvan ottamisen jälkeen olen tehnyt yhden pipon ja nyt on tilaustyönä kaverin lapsille tulossa tumppuja ja villasukkia. Kuulemma joululahjaksi saisi myös tehdä yhdelle kaverille jotain käsiä lämmittämään.

Neulominen on onneksi opittu taito jo ennen aivovammaa. Olin jo koulussa ihan hyvä käsitöistä, mutta tietenkin nyt on vaikeampaa saada asioita valmiiksi. Toistaiseksi olen malttanut päätellä kaikki langat ja osa tuotoksista on ollut jo käytössä.

Käytän neulomiseen hyödyksi kotona sohvalla vietetyn ajan lisäksi myös psykoterapiassa istumani tunnit. Puheentuotto ei ole kärsinyt vaikka en terapeuttiani silmiin tuijota koko aikaa. Toki ajatus välillä pätkii, kun joudun miettimään peukalon paikkaa tai laskemaan kerroksien määrää. Toisaalta ajatus pätkii ilman neulomustakin.

perjantai 27. syyskuuta 2019

Polven operaation jälkeen

Totta kai siinä kohtaa kun polvi meni jalkapalloa pelatessa, jalka oli kipeä. Oli jalka kipeä pari viikkoa. Jossain kohtaa alkoi jo kuitenkin helpottaa. Pystyin kävelemään pelkän ortoosin kanssa, ilman keppejä. Totta kai kävely oli hidasta ja varmasti hassun näköistä. Varmaan jollain tasolla myös kivuliasta. Kipulääkkeitä en tarvinnut kuin muutaman hassun kerran.

Sitten tuli polven leikkaus ja kivut alkoivat. Leikkauspäivänä olo oli jollain tasolla ok. Toki otin ne kipulääkkeet, mitkä pitikin ja illalla vahvan lyhytvaikutteisen kipulääkkeen siihen päälle. Yöllä vessassa käynnin yhteydessä otin toisen. Kun taas heräsin vessaan, otin taas lisää. Nukkuminen ei ollutkaan niin helppoa enää. Toki kipuläkkeet auttoivat nukkumisessa, sillä leikkauspäivänä taisin mennä jo kymmeneltä nukkumaan. Kaikki minut tuntevat tietävät, etten todellakaan ole iltauninen. Menin sänkyyn ja kaveri käski menemään jompaankumpaan laitaan. Nukahdin ennen kuin hän lähti viemään koiraa ulos.

Seuraava päivä olikin jo astetta kamalampi. Kipulääkkeet aiheuttivat ihanan sivuoireen, eli tiheävirtsaisuuden. Tietenkin tyhmänä olin juonut aamulla kaksi kuppia kahvia, mikä ei varmaan auttanut asiaan. Puolen tunnin välein sai rampata vessassa, mikä ei nyt varsinaisesti ollut mikään kiva juttu niin kipeän jalan kanssa. Asennon vaihto sai huutamaan kivusta. Polvi oli niin kipeä ja turvotus tuntui tuoneen lisäkiloja jalkaan kymmenen, etten saanut jalkaa edes nostettua pelkillä reisilihaksilla sohvalle.


Kaksi päivää jalassa oli sidokset varpaista lähes nivusiin asti. Olin utelias tietämään, miltä jalka näyttää niiden alla. Odotin kiltisti ne kaksi päivää ja löysin sidosten alta todella turvonneen jalan. Polvesta ei todellakaan erottanut polvilumpiota. Muutaman päivän päästä turvotus oli jo nilkassa asti ja mustelmaa alkoi muodostua sääreen ja polvitaipeeseen. Polvilumpion näkymistä odotellaan edelleen.

Tällä hetkellä jalka taipuu 90 asteen kulmaan, mutta suoraksi se ei mene. Toki vasta kahden viikon kohdalla on tavoitteena suoruus ja 90 asteen kulma. Ensi viikolla on aika fysioterapeutille ja sen jälkeen saa nähdä mitä muuta on tiedossa. Yllättävää kyllä pahin kipu on polvitaipeessa säteillen takareiden puoliväliin. Toki myös muuallakin on kipuja, mutta pahin kipupaikka yllätti.

Jos joku olisi etukäteen kertonut kuinka kivuliasta leikkauksen jälkeen olisi ollut, olisin miettinyt uudelleen haluanko mennä. Toisaalta eturistiside oli aivan palasina ja kävely ei ollut normaalia, joten jossain kohtaa leikkaus olisi kuitenkin ollut edessä. En vain usko, että pelkällä fysioterapialla polvesta olisi tullut riittävän tukeva normaaliin kävelyyn.

keskiviikko 25. syyskuuta 2019

Polven leikkaus

Perinteiseen tapaan olin muutaman minuutin myöhässä sairaalaan saapuessa. Kaverini heitti minut Mehiläiseen ja pyysin hänet mukaan. Hoitaja antoikin hänen tulla mukaan odottamaan toimenpiteen alkamista. Ensin anestesialääkäri kävi läpi tarkistuslistan ja antoi esilääkkeet. Ihmettelin, kun minulle ei edes tarjottu rauhottavia, sillä julkisella puolella ne tuupataan lähes kaikille. Pääsin leikkaukseen noin tunnin myöhässä. Siinä kohtaa kun minä pääsin leikkaussaliin valmistautumaan operaatioon, lähti kaverini omille teilleen.

Olin tosiaan valinnut spinaalipuudutuksen nukutuksen sijaan. Nauroin jo siinä kohtaa, kun anestesialääkäri aikoi laittaa kanyylin vasempaan käteen, sillä siinä kädessä on enemmän arpia suosituimpien kanyylisuonten kohdalla. Samalla hoitaja laittoi verenpaineen mittavaa mansettia oikeaan käteen. Ehdotin heille vaihtoa ja lääkärikin totesi heti perään samaa. Sain kanyylin sitten oikeaan käteen. Seuraavaksi alkoi puudutuksen valmistelu. Selkä pestiin niillä järkyttävän kylmillä liinoilla ja sitten sainkin suoneen kipulääkettä, joka hieman laittoi päätä sekaisin. Samassa sain puudutteen selkään. Makoilin oikealla kyljellä ja tunsin kuinka vasen pakara oli kuin tulessa. Mietin koska puudute leviää oikealle puolelle, koska oikeaa polvea oltiin operoimassa. Lopulta paljastui, että oikea jalka oli puutunut heti, enkä enää tuntenut sitä. Oli kamala tunne, kun minut käännettiin selälleen, enkä enää tuntenut pakaroitani ollenkaan.

Siinä samassa eteeni viritettiin sermi, enkä enää nähnyt jalkojani. En tiennyt missä asennossa oikea jalka on, vasemman jalan asennon sentään vielä tiesin. Kun näin varpaani verhon yli, aloin voimaan pahoin. Oli luonnottoman tuntuista nähdä jalan liikkuvan, kun en tuntenut jalkaa. Ihana anestesialääkäri alkoi silittää poskeani ja kyseli oloani. Sain rauhoittavaa tässä kohtaa, joka helpottikin oloa. Sen jälkeen käänsin pääni pitkäksi aikaa vasemmalle päin. En halunnut nähdä luonnottomalta tuntuvaa jalkaa.


Jossain kohtaa kirurgi saapui paikalle, mutta en nähnyt verhon yli. Heti aluksi olin jo pyytänyt lisää peittoa, sillä leikkaussalissa aina palelen. Sain myös puhalluspeiton, johon siis sisälle puhalletaan lämmintä ilmaa. Sen ja rauhoittavan yhteisvaikutuksesta olin varsin pihalla. Sain katsella polven tähystystä näytön kautta, mutta koko aikaa en jaksanut seurata. Jossain kohtaa sain nähdä millaisen jänteen kirurgi poisti jalasta ja teki siitä uuden eturistisiteen.

Leikkauksen lopussa aloin tärisemään kylmästä. Koska yläruumiilla oli lämpöpeitto, en tuntenut kylmää. Sain tärinään jotain lääkettä, joka samalla myös aiheutti väsymystä. Kun pääsin heräämöön, olin taas nukahtamispisteessä. Sain ajan fysioterapeutille, haavahoitajalle ja kontrolliajan leikkaavalle kirurgille, mitkä yritin saada sovittua pienessä nukahtamispisteessä. Kaveri tuli jossain vaiheessa taas minua katsomaan heräämön puolelle. Tässä kohtaa tunto oli jollain tasolla palautunut vasempaan jalkaan ja odotin jo, että pääsisin ylös.

Sain ruuaksi kanakeittoa ja hoitaja lupasi syömisen jälkeen minun pääsevän vessaan. Syödessä katselin salkkareita ja kun sain viimeisen lusikallisen suuhun, soitin soittokelloa. Oikean jalan tunto oli vielä vaillinaista, mutta sain nousta istumaan. Anestesialääkäri oli myös paikalla ja hän oli huolissaan matalista verenpaineistani. Tietenkin aina välillä olin leikkauksen aikana kääntänyt päätäni, jotta näin monitorit ja kieltämättä verenpaine oli siellä 100/60 tasolla. Minulle tyypillistä, mutta silti hieman matalat paineet. Matala verenpaine siis aiheuttaa minulle huimausta, mikäli nousen liian nopeasti makuulta pystyasentoon. Vessaan asti pääsin sentään omin avuin. Huvittaa vain oli, kun en edelleenkään tuntenut pakaroita kunnolla.

Viiden aikoihin pääsin lähtemään Mehiläisen sairaalasta. Sain mukaani erilaisia kipulääkkeitä ja reseptit lievempiin kipulääkkeisiin. Oikeastaan leikkauspäivänä olo ei ollut niin kovin kipeä, mutta osittain se varmaan johtui vielä vaikuttavasta spinaalipuudutuksesta. Pahin asia puudutuksessa oli se, kun luulin tietävni missä asennossa jalat ovat ja se luulo osoittautuikin vääräksi. Toisaalta edellisten nukutusten jälkeen olo on ollut tokkurainen, jota tällä kertaa ei ollut nukutuksen takia. Väsynyt olo tuli suoneen laitetuista kipulääkkeistä ja rauhoittavista.