torstai 28. marraskuuta 2019

Marraskuu (lopu jo, kiitos)

Marraskuu alkoi positiivisissa merkeissä, sillä kirjoitin nimeni pankin lappusiin ja sain tilalle asunto-osakkeen. Välittäjän kahvien jälkeen innoissani menin asunnolle, irroitin yhden seinällä olleen kiinteän hyllykokonaisuuden ja sen alta paljastui kolo. Asunnossa oli maalatut lasikuitutapetit, mutta sen ruokailuhuoneen seinällä olleen hyllyn takaa paljastui alempi tapettikerros. Koska lasikuitutapetti lähti kivasti irti, revin sitä.

Kun tapetti lähti yhdeltä seinältä, olihan se pakko jatkaa muuallekin. Myös eteisessä, makuuhuoneessa ja olohuoneessa oli tuo sama tapetti ja kaikki lähti. Osittain lähti kaikki muutkin kerrokset, mitä vain seinään oli laitettu. Pohjalta paljastui kiviseinä (ei tosin tullut kovin yllätyksenä, jos yhtään muisti koputella seiniä) ja kyseinen materiaali oli aika kuoppaista ja monien naulojen ja proppujen alta paljastui vielä isompia kuoppia. Lyhyesti sanottuna hommaa oli yhdelle aivovammaiselle liikaa. Kun kaikki seinäpinnan päältä lähtevä materiaali oli poistettu, alkoi hionta. Sitten onneksi tulikin jo remonttimiehet paikalle tasoittamaan seiniä.

Samalla minä lähdin Aivovammaliiton sopeutumisvalmennuskurssille. Kaiken remontin ja pakkaamisen keskellä ajattelin sen olevan vähän loman kaltainen kokemus. Ei ollut. Lomaa toi se, että ruoka ilmestyi valmiina linjastolle ja sitä sai ihan itse ottaa niin paljon tai vähän kuin halusi. Koirakaan ei ollut mukana, joten ei ollut mahdollista huolehtia kenestäkään muusta kuin itsestään. Viikko sisälsi paljon vertaistukea, kolme pipoa ja yhdet lapaset, enemmän liikuntaa kuin moneen viikkoon ja jopa jotain hyödyllistäkin uutta tietoa. Toki vähemmän kuin oletin, sillä luulin olevani ennemminkin kuntoutuksessa, mutta sopeutumisvalmennuskurssi olikin enemmän vain sitä vertaistukea. Kurssilla tuli myös koettua yksi ahdistuskohtaus, sillä yksi ihminen puhui samaa murretta, kuin minut pahoinpidellyt exäni.

Sain myös nuhteet fysioterapeutilta, sillä olin laiminlyönyt harjoitteitani. Syyskuussa leikattu eturistiside ei ole ollut helpoin kumppani ja olen kaivannut minulle normaalimman liikunnan pariin. Kuitenkin juosta saan todennäköisesti vasta helmikuussa, joten nyt minun pitäisi vaan keskittyä tekemään fysioterapeutin antamia harjoitteita.


Marraskuussa kävin myös kylpylässä sekä yhden opiskelijakaverini tupareissa. Ihastuin heidän omakotitaloon ja jäin miettimään sen hyötyjä ja plussia verrattuna omaan kerrostalokaksiooni. Tässä kuussa olen asioinut harvinaisen monta kertaa Kodin Terrassa ja miettinyt monta kertaa, kuinka en ole ostanut sieltä yhtäkään kasvia vaan sitäkin enemmän remonttitarvikkeita. Toisaalta löysin siroliuska-aralian 1,45 eurolla, joten ehkä kasvihulluus on ollut kohtuullista näin muuttoa ajatellen. Hullutusta oli käydä muuttoviikolla katsomassa Ismo Leikolaa, mutta saipahan pari tuntia aikaa nauramiselle, eikä ollut tilaa murehtia kaikkea.

Tämän kuukauden aikana olen tajunnut myös, etten ole parantunut masennuksesta. Olen pitkään jo kokenut, että olen jäänyt aivovamman suhteen todella vähälle hoidolle ja huomiolle, mutta masennuksen ajattelin helpottaneen. Toisaalta kaikki viikonloput remonttia tehden ja viikot muuten vain ohjelmaa täynnä ovat tuoneet rajat vastaan. Kirjoittaminen tai mikään muukaan ei ole edes käynyt mielessä. Olen vain istunut sohvan nurkassa ja kutonut ties mitä tarkoituksena saada edes jotain tehdyksi.

Aloin itkeä saunassa, kun sain vettä mukista, joka on ollut minulla töissä käytössä. Tajusin, etten tarvitse enää sitä mukia. En tarvitse enää työvaatteita tai ammattikirjallisuuttani. Kunhan lopulta kaikki muuttolaatikot ovat uudessa asunnossa ja alan lajitella tavaroita loogisemmin, laitan kaikki töistä muistuttavat tavarat samaan laatikkoon ja varastoon. Vuosi sitten lokakuussa valmistuin sairaanhoitajaksi ja koko vuoden aikana en ole pystynyt töihin. On ehkä aika sulkea se ovi lopullisesti. En tarvitse niitä tavaroita, mutta vielä en ole valmis niistä luopumaan. En siis tarvitse niitä asuntooni muistuttamaan tästäkin epäonnistumisesta, joten varasto on hyvä paikka.

Jos tästä vielä joskus selviää ja pääsee uuteen asuntoon hengissä, niin tutut voivat pistää mieleen että otan mieluummin tuparilahjaksi suolan sijaan kasveja, leipä käy kuitenkin. Kasvilistalta puuttuu muun muassa anopinhammas. Muut listalla olleet olen jo unohtanut.

maanantai 28. lokakuuta 2019

Kun et kuulu joukkoon

Päädyin viikonloppuna syntymäpäiväjuhliin, joista en tuntenut kuin seuralaiseni. En edes päivänsankaria. Pitää sen verran paljastaa, että kyseessä oli ihan aikuinen ihminen, itse asiassa hän täytti 25. Ei siis mitkään lasten synttärit. Sellaisista tulisi varmasti hyvin erilainen postaus.

Olen tainnut mainita täällä jo aiemmin, etten käytä alkoholia. En ikinä enkä missään muodossa. Kyseessä on siis isäni alkoholismin vastareaktio. Eikä meidän suvussa edes kukaan puhu asiasta ääneen, ehkä nyt sitten ne sukulaiset, jotka lukevat blogiani, saavat ensimmäistä kertaa kuulla asiasta. Isäni alkoholismi on meidän perheessäkin tabu. En vain jaksa ylläpitää tätä puhumattomuuden kulttuuria yllä enää. Ihan sama mitä minusta tai isäni sairaudesta ajatellaan. Mutta takaisin asiaan. Koska en käytä alkoholia, ei minua ole juuri ikinä kutsuttu mihinkään illanistujaisiin tai syntymäpäiville. En koskaan mennyt edes abiristeilylle, koska en olisi jaksanut katsella sitä humalaisten ihmisten määrää.

Kun kyseessä on tavallisten aikuisten ja vieläpä opiskelevien ihmisten juhla, voidaan varmaan jo päätellä, ettei kyseessä ollut vain kakkukahvit ja kolmelta iltapäivällä päättyvä tilaisuus. Tarjolla oli viiniä ja boolia. Minulla oli limpparia, tosin onneksi ihan vain lasissa. En kiinnittänyt lasin kanssa huomiota. Kukaan ei edes tarjoutunut täyttämään lasiani, vaikka polven ortoosin vuoksi olisin voinut jopa saadakin erityistä palvelua. Ihan hyvä, sillä en olisi jaksanut avautua alkoholin käyttämättömyydestä.

Pahempaa kuitenkin oli meteli. Iso määrä ihmisiä kaksiossa ja vielä taustalla soiva musiikki. Jossain kohtaa istuin tuntemattoman viereen ja kävimme alle viiden minuutin keskustelun. En saanut selvää toisen puheesta. Jouduin puolet ajasta arvaamaan hänen sanojaan ja väärinhän se meni. Hävetti edes yrittää puhua. Jatkuva hälinä teki puhumisesta täysin mahdotonta. Suurimman osan ajasta istuimme seuralaiseni kanssa kaksion makuuhuoneessa, jossa samalla oli karaokelaitteet. Oli helpompaa olla siellä, kun kaikki olivat vain hiljaa paitsi laulaja(t).

Jossain vaiheessa seuralaiseni ystävä tuli kysymään, että miksi me vain "angstaamme " makuuhuoneessa emmekä vietä aikaa siellä, missä suurin osa ihmisistä oli. Selitin jotain ääniyliherkkyydestä. En jaksanut pilata kenenkään iltaa alkamalla selittämään mistä aivovammani on tullut ja miten se vaikuttaa. Oli lähes paniikinomainen hetki, kun yritin antaa rehellisen vastauksen kertomatta mitään oleellista ja samalla antaa vastaus, johon ei tule jatkokysymyksiä.



Tuon kommentin jälkeen tajusin sen. Minulla ei ole kivaa. En kuulu joukkoon. Mieluummin olisin ollut kotisohvalla viltin alla ja katsonut jotain hömppäsarjaa kuin esittämässä, että olen samanlainen kuin kaikki muutkin. Ei minua haittaa tavata uusia ihmisiä. Olisin vain tarvinnut sen hyvin erilaiseen ympäristöön. Ympäristöön, jossa tarkkaavaisuuteni ei hajoa kuin raaka kananmuna tippuessaan kaakelilattialle.

Ymmärryksen hetkellä olin lähellä alkaa itkeä. Eihän nyt yleensä juhlat ole syy itkeä, mutta toki minulla on myös riittävästi huonoja muistoja jo omista syntymäpäivistä ja muut juhlapyhät ovat menettäneet kaiken hohtonsa isäni kännäämisen takia. Tajusin myös, etten anna juurikaan seuralaiselleni mahdollisuutta nauttia juhlista. Päässäni pyöri ajatukset siitä, että olenko kohtuuton ja pilaanko toisenkin illan kokonaan. Pystyisinkö ikinä nauttimaan toisten juhlista?

Lähtiessä käytiin isäntäparin kanssa vielä keskustelua, jossa kehotettiin ensi vuonna sitten juhlimaan alkoholin kanssa. En voinut olla hiljaa. Sanoin, etten juo koskaan. Ihan sama vaikka seuralaiseni olisi kuski. Tai vaikka en enää vuoden päästä söisikään lääkkeitä, joiden kanssa alkoholia ei saisi nauttia. Päälle vielä yleiset fraasit, kuten tervetuloa vain meillekin käymään yms. Yleensä en edes usko, että kukaan tulee.

Lopputuloksena oli taas märkä rätti naamaan ja muistutus siitä, että juhliin meneminen ei ole hyvä idea. Tai ainakaan en niissä nauti olostani, vaikka niin kuvittelisin etukäteen. En pidä siitä, etten ole kutsuttu, mutta ehkä jatkossa vaan olen onnellinen, jos minun ei ole pakko mennä mihinkään juhliin. Toki lasten synttärit tai muut juhlat ovat ihan eri asia. Lasten kanssa sentään tulen toimeen ja koen jopa oloni hyväksi. Lasten seurassa koen olevani hyväksytty joukkoon sellaisena kuin olen. En ole se ainoa erilainen vaan ihan sopiva.

lauantai 12. lokakuuta 2019

Ensimmäinen arvonta

Polven leikkauksen takia ja kuntoutuksen ollessa kesken, olen lähinnä vain maannut sohvalla. Koska aivovamma aiheuttaa keskittymiskyvyn vaikeutta, oli pakko kehitellä jotain tekemistä. Ei meinannut tulla edes telkkarin katsomisesta mitään, kun kädet hamuili koko ajan räpläämään puhelinta.

Piti siis miettiä joku toinen vaihtoehto. Yksi tuttu valitti palelevia varpaita ja lupasin kutoa hänelle villasukat. Innoissani ryhdyin suunnittelemaan ja sain jopa sukat valmiiksi nopeasti. Sain kuulla tuttavalle tulevasta vauvasta ja oli pakko päästä kutomaan vauvalle sukkia. Äitini totesi sukat aivan liian pieniksi vastasyntyneelle, joten kudoin toisetkin. Ja kolmannet. Oli pakko tehdä vielä tumput ja pipo vauvalle.

Sitten tein kaverille pipon ja pian jo samanlaiset tumpit perään. Parissa viikossa tuli tehtyä nuo kaikki. Vihoviimeisten lankojen päättelyn jälkeen iski ongelma. Mitä sitten ja kenelle?

Instagramissa olin jakanut jo jotain neuloosin tuotoksia ja iski ajatus. Voisin tehdä jotain jollekin toiselle, ihan ilman lankojen hinnan korvaamista. Joten Instagramissa olevat, kannattaa käydä osallistumassa arvontaan! Mut löytää tosiaan sieltä nimimerkillä nenne.k ja ensimmäisessä kuvassa on ohjeet osallistumiseen.


Tuon kuvan ottamisen jälkeen olen tehnyt yhden pipon ja nyt on tilaustyönä kaverin lapsille tulossa tumppuja ja villasukkia. Kuulemma joululahjaksi saisi myös tehdä yhdelle kaverille jotain käsiä lämmittämään.

Neulominen on onneksi opittu taito jo ennen aivovammaa. Olin jo koulussa ihan hyvä käsitöistä, mutta tietenkin nyt on vaikeampaa saada asioita valmiiksi. Toistaiseksi olen malttanut päätellä kaikki langat ja osa tuotoksista on ollut jo käytössä.

Käytän neulomiseen hyödyksi kotona sohvalla vietetyn ajan lisäksi myös psykoterapiassa istumani tunnit. Puheentuotto ei ole kärsinyt vaikka en terapeuttiani silmiin tuijota koko aikaa. Toki ajatus välillä pätkii, kun joudun miettimään peukalon paikkaa tai laskemaan kerroksien määrää. Toisaalta ajatus pätkii ilman neulomustakin.

perjantai 27. syyskuuta 2019

Polven operaation jälkeen

Totta kai siinä kohtaa kun polvi meni jalkapalloa pelatessa, jalka oli kipeä. Oli jalka kipeä pari viikkoa. Jossain kohtaa alkoi jo kuitenkin helpottaa. Pystyin kävelemään pelkän ortoosin kanssa, ilman keppejä. Totta kai kävely oli hidasta ja varmasti hassun näköistä. Varmaan jollain tasolla myös kivuliasta. Kipulääkkeitä en tarvinnut kuin muutaman hassun kerran.

Sitten tuli polven leikkaus ja kivut alkoivat. Leikkauspäivänä olo oli jollain tasolla ok. Toki otin ne kipulääkkeet, mitkä pitikin ja illalla vahvan lyhytvaikutteisen kipulääkkeen siihen päälle. Yöllä vessassa käynnin yhteydessä otin toisen. Kun taas heräsin vessaan, otin taas lisää. Nukkuminen ei ollutkaan niin helppoa enää. Toki kipuläkkeet auttoivat nukkumisessa, sillä leikkauspäivänä taisin mennä jo kymmeneltä nukkumaan. Kaikki minut tuntevat tietävät, etten todellakaan ole iltauninen. Menin sänkyyn ja kaveri käski menemään jompaankumpaan laitaan. Nukahdin ennen kuin hän lähti viemään koiraa ulos.

Seuraava päivä olikin jo astetta kamalampi. Kipulääkkeet aiheuttivat ihanan sivuoireen, eli tiheävirtsaisuuden. Tietenkin tyhmänä olin juonut aamulla kaksi kuppia kahvia, mikä ei varmaan auttanut asiaan. Puolen tunnin välein sai rampata vessassa, mikä ei nyt varsinaisesti ollut mikään kiva juttu niin kipeän jalan kanssa. Asennon vaihto sai huutamaan kivusta. Polvi oli niin kipeä ja turvotus tuntui tuoneen lisäkiloja jalkaan kymmenen, etten saanut jalkaa edes nostettua pelkillä reisilihaksilla sohvalle.


Kaksi päivää jalassa oli sidokset varpaista lähes nivusiin asti. Olin utelias tietämään, miltä jalka näyttää niiden alla. Odotin kiltisti ne kaksi päivää ja löysin sidosten alta todella turvonneen jalan. Polvesta ei todellakaan erottanut polvilumpiota. Muutaman päivän päästä turvotus oli jo nilkassa asti ja mustelmaa alkoi muodostua sääreen ja polvitaipeeseen. Polvilumpion näkymistä odotellaan edelleen.

Tällä hetkellä jalka taipuu 90 asteen kulmaan, mutta suoraksi se ei mene. Toki vasta kahden viikon kohdalla on tavoitteena suoruus ja 90 asteen kulma. Ensi viikolla on aika fysioterapeutille ja sen jälkeen saa nähdä mitä muuta on tiedossa. Yllättävää kyllä pahin kipu on polvitaipeessa säteillen takareiden puoliväliin. Toki myös muuallakin on kipuja, mutta pahin kipupaikka yllätti.

Jos joku olisi etukäteen kertonut kuinka kivuliasta leikkauksen jälkeen olisi ollut, olisin miettinyt uudelleen haluanko mennä. Toisaalta eturistiside oli aivan palasina ja kävely ei ollut normaalia, joten jossain kohtaa leikkaus olisi kuitenkin ollut edessä. En vain usko, että pelkällä fysioterapialla polvesta olisi tullut riittävän tukeva normaaliin kävelyyn.

keskiviikko 25. syyskuuta 2019

Polven leikkaus

Perinteiseen tapaan olin muutaman minuutin myöhässä sairaalaan saapuessa. Kaverini heitti minut Mehiläiseen ja pyysin hänet mukaan. Hoitaja antoikin hänen tulla mukaan odottamaan toimenpiteen alkamista. Ensin anestesialääkäri kävi läpi tarkistuslistan ja antoi esilääkkeet. Ihmettelin, kun minulle ei edes tarjottu rauhottavia, sillä julkisella puolella ne tuupataan lähes kaikille. Pääsin leikkaukseen noin tunnin myöhässä. Siinä kohtaa kun minä pääsin leikkaussaliin valmistautumaan operaatioon, lähti kaverini omille teilleen.

Olin tosiaan valinnut spinaalipuudutuksen nukutuksen sijaan. Nauroin jo siinä kohtaa, kun anestesialääkäri aikoi laittaa kanyylin vasempaan käteen, sillä siinä kädessä on enemmän arpia suosituimpien kanyylisuonten kohdalla. Samalla hoitaja laittoi verenpaineen mittavaa mansettia oikeaan käteen. Ehdotin heille vaihtoa ja lääkärikin totesi heti perään samaa. Sain kanyylin sitten oikeaan käteen. Seuraavaksi alkoi puudutuksen valmistelu. Selkä pestiin niillä järkyttävän kylmillä liinoilla ja sitten sainkin suoneen kipulääkettä, joka hieman laittoi päätä sekaisin. Samassa sain puudutteen selkään. Makoilin oikealla kyljellä ja tunsin kuinka vasen pakara oli kuin tulessa. Mietin koska puudute leviää oikealle puolelle, koska oikeaa polvea oltiin operoimassa. Lopulta paljastui, että oikea jalka oli puutunut heti, enkä enää tuntenut sitä. Oli kamala tunne, kun minut käännettiin selälleen, enkä enää tuntenut pakaroitani ollenkaan.

Siinä samassa eteeni viritettiin sermi, enkä enää nähnyt jalkojani. En tiennyt missä asennossa oikea jalka on, vasemman jalan asennon sentään vielä tiesin. Kun näin varpaani verhon yli, aloin voimaan pahoin. Oli luonnottoman tuntuista nähdä jalan liikkuvan, kun en tuntenut jalkaa. Ihana anestesialääkäri alkoi silittää poskeani ja kyseli oloani. Sain rauhoittavaa tässä kohtaa, joka helpottikin oloa. Sen jälkeen käänsin pääni pitkäksi aikaa vasemmalle päin. En halunnut nähdä luonnottomalta tuntuvaa jalkaa.


Jossain kohtaa kirurgi saapui paikalle, mutta en nähnyt verhon yli. Heti aluksi olin jo pyytänyt lisää peittoa, sillä leikkaussalissa aina palelen. Sain myös puhalluspeiton, johon siis sisälle puhalletaan lämmintä ilmaa. Sen ja rauhoittavan yhteisvaikutuksesta olin varsin pihalla. Sain katsella polven tähystystä näytön kautta, mutta koko aikaa en jaksanut seurata. Jossain kohtaa sain nähdä millaisen jänteen kirurgi poisti jalasta ja teki siitä uuden eturistisiteen.

Leikkauksen lopussa aloin tärisemään kylmästä. Koska yläruumiilla oli lämpöpeitto, en tuntenut kylmää. Sain tärinään jotain lääkettä, joka samalla myös aiheutti väsymystä. Kun pääsin heräämöön, olin taas nukahtamispisteessä. Sain ajan fysioterapeutille, haavahoitajalle ja kontrolliajan leikkaavalle kirurgille, mitkä yritin saada sovittua pienessä nukahtamispisteessä. Kaveri tuli jossain vaiheessa taas minua katsomaan heräämön puolelle. Tässä kohtaa tunto oli jollain tasolla palautunut vasempaan jalkaan ja odotin jo, että pääsisin ylös.

Sain ruuaksi kanakeittoa ja hoitaja lupasi syömisen jälkeen minun pääsevän vessaan. Syödessä katselin salkkareita ja kun sain viimeisen lusikallisen suuhun, soitin soittokelloa. Oikean jalan tunto oli vielä vaillinaista, mutta sain nousta istumaan. Anestesialääkäri oli myös paikalla ja hän oli huolissaan matalista verenpaineistani. Tietenkin aina välillä olin leikkauksen aikana kääntänyt päätäni, jotta näin monitorit ja kieltämättä verenpaine oli siellä 100/60 tasolla. Minulle tyypillistä, mutta silti hieman matalat paineet. Matala verenpaine siis aiheuttaa minulle huimausta, mikäli nousen liian nopeasti makuulta pystyasentoon. Vessaan asti pääsin sentään omin avuin. Huvittaa vain oli, kun en edelleenkään tuntenut pakaroita kunnolla.

Viiden aikoihin pääsin lähtemään Mehiläisen sairaalasta. Sain mukaani erilaisia kipulääkkeitä ja reseptit lievempiin kipulääkkeisiin. Oikeastaan leikkauspäivänä olo ei ollut niin kovin kipeä, mutta osittain se varmaan johtui vielä vaikuttavasta spinaalipuudutuksesta. Pahin asia puudutuksessa oli se, kun luulin tietävni missä asennossa jalat ovat ja se luulo osoittautuikin vääräksi. Toisaalta edellisten nukutusten jälkeen olo on ollut tokkurainen, jota tällä kertaa ei ollut nukutuksen takia. Väsynyt olo tuli suoneen laitetuista kipulääkkeistä ja rauhoittavista.

torstai 19. syyskuuta 2019

Polven kohtalo

Viikko sitten tiistaina sain kuulla magneettikuvauksen tulokset. Jännitin koko asiaa ja pohdin tilannetta heti magneettikuvauksen loppumisen jälkeisen ajan. Matkalla taksilla Mehiläiseen juttelin taksikuskin kanssa ja tämä toivotti pikaista paranemista jäädessäni kyydistä. Kävin ilmoittautumassa luukulla ja siirryin hissillä ylempään kerrokseen. Mietin, että onko aikani taas puoli tuntia myöhässä, mutta pääsinkin lääkärille ajoissa.

Köpöttelin keppien kanssa sisään ja tietenkin kepit kaatuivat kun pääsin istumaan. Lääkärikin nauroi. Näin tietokoneen näytöllä kuvan polvestani ja lääkärikin alkoi sitä käydä heti läpi kanssani. Eri kuvakulmasta otetuista kuvista näkyi eri asioita. Kuulemma polvilumpioni ei ollut käynyt poissa paikaltaan, vaikka jonkinlaisen muljahduksen tunsin. Tässä kohtaa pelkäsin, että olin luulosairas ja polvessa ei ole oikeasti mitään vikaa ja itse vain kuvittelen kaiken. Kierukat oli ehjänä. Seuraava kuvakulma. Lääkäri sanoo, että nyt näkyy vihje siitä, missä on vika. Sekä sääriluussa että reisiluussa näkyi luuruhjeita. Seuraavassa kuvassa keskellä oli harmaata mössöä siinä kohdassa, kun pitäisi olla eturistiside.

Lääkäri kertoi vaihtoehdoista. Olin itsekin jo lukenut aiheesta, sillä avustajani linkkasi eturistisiteen leikkauksista artikkelin. En uskonut hänen olevan oikeassa, uskoin että polvilumpio oli ollut sijoiltaan. Yksi ystäväni myös sanoi minun kävelevän kuin eturistiside olisi hajonnut. Olin yrittänyt lyödä vetoa kyseisen ystävän kanssa siitä, että vaatiiko polvi leikkausta. Hän ei uskonut leikkauksen tarpeellisuuteen.


Hoitolinjoja oli kaksi. Konservatiivinen eli fysioterapia ja muu siihen liittyvä kuntoutus tai operatiivinen eli leikkaus. Lääkäri totesi polven olevan niin muljuva ja koska kävely ilman tukea oli mahdotonta, oli hän leikkauksen kannalla. Leikkausta vastaan sotii kuitenkin keloiditaipumus ja allergiani teipeille. Näistä huolimatta lääkäri kysyi minulta mitä haluan polveni kanssa tehtävän.

Lähes järkytyin siitä, että minun mielipidettä kysyttiin. Totesin etten jaksa katsella toipuuko jalka ennalleen vain fysioterapialla. Liikkuminen keppien ja muljuvan polven kanssa ei ole kovin kivaa. Kämmeniin piirtyy rakkojen alut hetkessä kävelemisen jälkeen.

Polvi siis suunniteltiin leikattavaksi. Alunperin leikkauksen piti olla ensi kuun puolella, mutta sain aiemmaksi ajan. Eli huomiselle. Minulta kysyttiin haluanko nukutuksen vai spinaalipuudutuksen. Taidan valita spinaalin, sillä nukutuksesta herääminen ei ole niin mukavaa. Muutaman kerran olen sitäkin kokeillut. Saa nähdä millaisissa lääkehuuruissa sitä huomenna on leikkauksen jälkeen.

maanantai 9. syyskuuta 2019

Tää on sitä mun tuuria

On ihan normaalia, että kun minä menen kaupan kassalle, korttikone lopettaa toimintansa. Tai kortti ei muuten vaan toimi. Olen tottunut jo siihen, että vaatteet ratkeavat ihan omia aikojaan. Tai että niihin niin kovin rakkaisiin abiverkkareihin tulee aina uusi reikä haaroihin, vaikka niitä kovasti yritän ompelukoneella korjata. Minä olen se, joka kävelee seiniä päin. Taulut tulevat alas ja kehykset hajoavat. Tiskikone alkaa pitää ihan ihme ääniä kesken pesuohjelman. Puhelimeen liikkeessä laitettu näytönsuoja tipahtaa irti pienestä kosketuksesta. Näitä sattuu.

Liikunnan suhteen olen se, jota ensimmäisenä paikataan. Vuoden sisällä peukaloni on mennyt sijoiltaan, solisluu murtunut ja olen saanut kolme noidannuolta. Polvikin sai kerran jo osumaa. Kunnes reilu viikko sitten polvi sai osumaa uudestaan. Tällä kertaa vähän pahemmin.

Kun yritin nousta kentältä ylös, jalka petti alta. Kahden jääpussin jälkeenkin polvi oli kipeä. En pystynyt varaamaan jalalle painoa ollenkaan. Seuraavana päivänä kaveri toi kävelysauvat ja painostuksesta soitin itselleni lääkäriajan. Onneksi olin ottanut viime syksynä tapaturmavakuutuksen, joten pääsin yksityiselle. Sain lähetteen magneettikuvaukseen ja saranatuen. Magneettikuvauksen jälkeen kysyin röntgenhoitajalta hieman, mitä kuvauksessa mahdollisesti näkyi. Eihän hän olisi saanut mitään sanoa, tiesin sen kyllä. Hän sanoi, että pidä tukea ja ole varovainen.


Jouduin nielemään ylpeyteni. Minusta ei ole ajamaan autolla, joten matkat terapiaan ja kuvauksiin olen joutunut menemään Kela-taksilla. Onnekseni jo omavastuuosuus oli täyttynyt, joten matkat ovat minulle ilmaisia. Odotan kuitenkin sitä, että Kela alkaakin kysellä kuittien perään. Minulla on tällä hetkellä 12 matkasta yksi kuitti. Minun tuurillani niitä kuitenkin kysellään, vaikka en ole asiaan mitenkään varautunut.

Jouduin perumaan ajan asianajajalleni, koska en sinne pääse Kelan korvaamalla taksilla. En halunnut mennä omakustanteisesti tavallisella taksilla. Ilmoittauduin SyysFestille, joka on nuorille aivovammaisille tarkoitettu leiri. Tämä leiri painottuu ulkoiluun. Pelolla odotan, että joudunko perumaan menoni, sillä liikkuminen ei tällä hetkellä ole helpoin mahdollinen asia.

Ja mitä siihen tuuriin tulee, niin eikös äitini soittanut ja kertonut vanhemmillani olevan telkkarini näytön pimenneen. En tiedä, onko huono tuuri periytyvää vai ihan sattumaa. Edellisenä yönä koirani Taika oli yöllä ripuloinut kahdelle matolle ja yhden pesukerran jälkeen toinen matto oli edelleen ihastuttavan keltainen, tällä kertaa kahdesta kohtaa alkuperäisen yhden sijaan. Valkoisten mattojen kohtaloa saakin pelätä. Kesällä kasvieni kokema villakilpikirvahyökkäys ei tappanut kuin vain muutamia kasveja. Mullan vaihto ja tuhoilaismyrkyt eivät onneksi ole vielä tappaneet lisää kasveja. Tämän kirjoittamisen jälkeen odotankin nyt jotain valtavaa kasvikatastrofia. Toistaiseksi tässä nykyisessä asunnossa en ole sytyttänyt tulipaloa. Vanhassa asunnossa sain tiskirätin palamaan. En tiedä itsekään miten.

Äiti, sä et tiedä kaikkea, enkä edes kehtaa sanoa, mitä kaikkea tulee tehtyä. Sori.

torstai 29. elokuuta 2019

Päivitystä avustajatilanteeseen

Kuten edellisessä päivityksessä kerroin, on minulla uusi avustaja, jonka kanssa kemiat kohtaa. Kuitenkin työn aikatauluttaminen on ollut haastavaa, eikä ongelmat johdu minusta.

Avustajani on myös ihminen, jolla on oma elämä, minkä ymmärrän. Olenhan minäkin joskus ollut töissä ja minulla on ollut omia menoja. Kun kaksi ihmistä yrittää löytää yhteisiä aikoja, minä joudun tekemään kompromisseja. Silloinkin kun en haluaisi. Koska minä en voi muutakaan. Eihän ne ajat silloin palvele minua parhaalla mahdollisella tavalla. Joskus vain on valittava kahdesta pahasta se pienempi.

Esimerkkinä voin kertoa useasta peräkkäisestä torstaista, jolloin avustajan työvuoro on sovittu alkamaan kymmeneltä. Ne jotka tuntevat minut, tietävät etten ole aamuihminen. Pahin asia on, kun joku ehdottaa tapaamista heti aamuksi, eli vaikka kahdeksaksi. Unta minun pitäisi saada vähintään 12 tuntia, joten voidaan olettaa, että jos aamutoimiin ja siirtymisiin lasketaan aikaa tunti, pitäisi minun olla edeltävänä iltana 19.00 unessa, jos aamun meno on kahdeksalta. Houkutteleeko? Koska tunnit pitää saada johonkin laitettua, ne on pakko olla aamusta alkaen.

Ei minua huvita olla nukkumassa keskiviikkona klo 21.00. Olen iltavirkku ja luontaisesti piristyn lääkkeistä huolimatta iltaa kohden. Näin ollen kun avustaja tulee paikalle 10.00, olen hyvällä tuurilla pukenut vaatteet päälle. Univajeessani jumitan aamukahvin kanssa ja jossain kohtaa pääsemme käyttämään aikaa hyödyksi.


Univaje, jota olen tässä kerännyt pari viikkoa, on alkanut taas aiheuttaa sydämen lisälyöntejä. Eivät ne vaarallisia ole, mutta jo kroppa yrittää kertoa minulle, että nukkuisit enemmän. Mutta kun en saa aikaiseksi mentyä nukkumaan. En voi luontaiselle unirytmilleni mitään.

Entä jos avustaja tulisi myöhemmin? Nyt päästään siihen asiaan, että avustajani on ihminen, jolla on muutakin elämää kuin minä. Kaikki ei onnistu. Olisikin helpompaa, jos minulla olisi kaksi avustajaa, joista toinen voisi tehdä töitä iltaisin ja vaikka myös viikonloppuisin. Kun yritän itse kertoa tätä viestiä avustajan työnantajalle, en saa vastausta. Vammaispalveluun en jaksa enää itse yrittää ottaa yhteyttä, koska sieltäkään minulle ei vastata.

Tein jo kesän alussa valituksen aluehallintovirastoon tästä koko jupakasta. Se ei ole mikään nopein instituutio, joten valituksen tehoamista saa hetken aikaa vielä odottaa. Olen niin väsynyt tähän, kun avustajan kanssa asia ei pyöri parhaalla mahdollisella tavalla. Olen niin väsynyt, etten juurikaan jaksa enää välittää.

maanantai 19. elokuuta 2019

Kuulumiset kesän lopulla

Kesä on jo lähes ohi. Kirjoitin luonnoksen kesäkuun puolivälissä, jossa ajattelin kesää ja mitä siltä odotan. Sitten loppui. Inspiraatio kirjoittamiselle, somelle ja omien asioiden ajattelulle. Juhannuksena psykoterapia jäi tauolle, joten siinä kohtaa taisi jäädä minun kirjoittaminenkin tauolle. Kesä tuli ja melkein menikin. Mitäpä siis olen puuhannut?

Kesällä olen lähinnä ollut kotona. Kävin moikkaamassa Taika-koirani kanssa kaveriani, joka asuu Joensuussa. Siellä tuli mentyä elokuviin Leijonakuningasta katsomaan ja toinen päivä vietettiin Kolilla seikkaillen. Taika jaksoi hyvin, kun sattui viileämmät kelit. Mentiin Joensuuhun junalla ja oltiin muutama päivä reissussa. Koira ei koskaan ollut ollut junassa ennen, joten vähän jännitin koiran suhtautumista. Omalta osaltani mietin monesti olenko oikeassa junassa, eikä vaihdon jälkeen paniikki poistunut ennen kuin kuulutus kertoi, että olen oikeassa junassa. Muuten matka meni sujuvasti uusilla bluethooth-kuulokkeilla, jotka on Beeteekaupasta. Kuulokkeet ovat siis langattomat ja akku kestää kivasti. Matkan ajan kuuntelin Celiasta äänikirjoja tai musiikkia.

Niinä kesän kaikkien kuumimpina päivinä ulkoilu oli lähinnä maksimissaan kilometri ja sen jälkeen sisälle viilentymään. Aivovamman takia lämmönsäätely ei toimi kunnolla, joten olin lähinnä sulaa aurinkotuoliini takapihalla maaten. Ennen rakastin helteitä ja olisin voinut asua järvessä, mutta enää olo ei kestä hellettä. Eikä uimaankaan tule yksin lähdettyä, vaikka lähimmälle uimarannalle on tuskin kilometriä.


Kesällä sain myös uuden avustajan, jonka kanssa on lähtenyt sujumaan kivasti. Meillä kohtaa huumori kivasti, joten hauskaa on. Välillä juomme kahvia hiljaisuudessa (naamat kiinni puhelimessa ja luemme Naistenhuoneen päivityksiä) ja välillä pyörimme kaupungilla.

Kesän alussa kävin myös psykiatrilla ja neurologilla. Tarvitsin lääkärinlausunnot vakuutusyhtiötä varten. Olen joskus aikoinaan ottanut vakavan turman vakuutuksen ja jotta saisin korvauksen, tarvitsee haittaluokkani olla 12. Vastauksena sain haittaluokan 9. Yhtä lääkärinlausuntoa ei oltu huomioitu ollenkaan, eikä yhden lääkärinlausunnon kaikkia kohtia. Myös matematiikka oli ilmeisesti erilainen, koska minä pitkän matikan käyneenä sain yhteenlaskettuna summaksi 11. Asia on ollut selvityksessä. Olen soitellut vakuutusyhtiöön useita kertoja ja jättänyt soittopyyntöjä. Niihin ei ole kuitenkaan vastattu, joten viime perjantaina kävelin sisään yhtiön konttoriin. Kiehuin raivosta, eli tunnelatauksessa vain hikoilin ja kädet tärisi. Onneksi mukava yhtiön edustaja järjesti minulle soittoajan, jota tässä odottelen tälle viikolle.

Psykiatri kirjoitti jatkolausuntoa Kelaan psykoterapiaa varten. Lausunnossa oli virheitä, joten kun psykoterapia jatkui, psykoterapeutti otti hyväksynnälläni yhteyttä lääkäriin, mutta ei hänkään saanut vastausta. Jouduin itse tekemään soittopyynnön lääkärille, jotta asia saatiin eteenpäin. Soittopyynnön olen myös jättänyt asianajajalle, mutta siihen en ole vielä saanut vastausta. Välillä tekisi mieli vain vaihtaa asianajaja. Alkaa mennä hermo jo näihin jatkuviin soittopyyntöihin.

lauantai 17. elokuuta 2019

Mikä on mun markkina-arvo?

Kun tapaan uusia ihmisiä, käydään yleensä läpi sellaiset perinteiset kysymykset. Ikä, ammatti ja työpaikka.

-Hei olen Anne 25-vuotias ja oon sairaanhoitaja
-Ai missä sä oot töissä?
-No siis. En missään.
-Opiskeletko vai?
-En, oon saikulla.
-Ahaa.

Noin se yleensä menee. Joidenkin kanssa päästään siihen pisteeseen asti, että kerron aivovammasta ja sen syntytavasta. Ihmiset järkyttyvät ja suuttuvat. Sitten käydään läpi miten aivovamma vaikuttaa arkeeni. Luettelen kasan oireita ja ihmiset hiljenee. Lopussa mainitsen jopa henkilökohtaisesta avustajasta.

Pam. Se oli viimeinen niitti. Tietääkseni olen ihan kivan näköinen, urheilen ja pidän itsestäni jollain tasolla huolta. Silti aivovamma ja masennus estävät ihmissuhteita ja varsinkin parisuhdetta alkamasta. Elämäni ei mennyt kuten halusin tai toivoin, mutta en ole vastuussa itse omasta vammastani. En minä tätä halunnut. Ei se ole minun syyni.

Silti itsekin Tinderissä swaippaan vasemmalle miehen, joka istuu pyörätuolissa. En minäkään halua ihmistä, jolla on selkeästi rajoitteita.


Kun erosin edellisestä parisuhteestani, äitini pyysi pitämään taukoa miehistä. En ole pyyntöä noudattanut äitini tahdosta, mutta kohdalleni ei ole osunut ihmistä, joka hyväksyisi minut sellaisena kuin olen. Eihän tunteilleen mitään mahda. Ne miehet, joihin olen tässä sinkkuuden aikana ihastunut, eivät ole antaneet vastakaikua. On kyse ollut "erilaisesta elämäntilanteesta" tai "välimatka on liian pitkä". Joskus jopa työtä on pidetty tärkeämpänä.

Minä, hauska ja ihan ulkonäöllisesti ok, jos nyt ei liikaa arpia tuijota, en löydä ihmistä, jolle kelpaan. Tai sitten luulen olevani hauska ja olen sysiruma.

Aivovamman vuoksi en ole enää toivottu saalis. "Miten noin kaunis nainen voi olla sinkku?" -kysymykset vaihtuvat hiljeneviin viesteihin, kunnes lopulta tulee ghoustaus (äite, se tarkoittaa sitä kun ilman selitystä viesteihin ei enää vastata tai Tinderissä match poistetaan sanomatta).

Exäni kyvyttömyys puhua tunteistaan ja mustasukkaisuuden aiheuttama raivokohtaus sai minusta sinkkumarkkinoilla aivan nollan. Yritä tässä sitten sopeutua elämään vammaisena ja yksinäisenä.

Toki ymmärrän, että aivovamman vuoksi en aina käyttäydy rationaalisesti, en jaksa tehdä kaikkia asioita ja väsyneenä saatan sanoa inhottavasti. Eikö minulla kuitenkin ole oikeus parisuhteeseen ja olla onnellinen? En väitä ettenkö ole onnellinen sinkkunakin, mutta kieltämättä olisi kiva jakaa sohva jonkun kanssa ja nahistella siitä, kumman vuoro on tyhjentää tiskikone. Ellei avustajani ehdi tyhjentää tiskikonetta sitä ennen.

torstai 6. kesäkuuta 2019

Kun sanon, ettei avustajan kanssa homma toimi

Nyt pitää heti alkuun korjata mahdollinen virhe. Mun vakituinen avustaja on ihana ihminen, jonka kanssa hommat toimii. Hän on oma-aloitteinen ja aktiivinen, mutta kaikki muu lähestulkoon kusee ympäriltä. Kyse ei ole avustajasta, vaan firmasta, josta henkilökohtaisen avun palvelu ostetaan. Siinä kohtaa, kun avustajapäätös tuli, meni monta viikkoa, ennen kuin minulle tarjottiin tutustumisaikaa avustajalle. Kun tutustumisaika oli ollut, kysyin avustajan lähtiessä, että koska on seuraava aika. Hän ei osannut sanoa. Hänen työvuorot tehdään niin täyteen, ettei hänellä jää minulle aikaa. Työvuorot menevät kolmen viikon jaksoissa, joten tuntuu, ettei minulla ikinä ole avustajaa, kuin kolmen viikon tauon jälkeen.

Myös silloin, kun ilmoitan tarvitsevani avustajaa, en sitä välttämättä saa, eikä minulle ilmoiteta asiasta ollenkaan. Keväällä minun piti olla mukana Tee kypärätemppu -hankkeessa, mutta monien asioiden summasta nuo päivät peruuntuivat, kun minun piti olla mukana. Kukaan ei kertonut minulle, etten saa avustajaa matkalle Keski-Suomeen, jonne todellakin olisin apua tarvinnut.

Viimeisin huippu kaikelle oli eilinen. Olin taas lupautunut yhteen projektiin mukaan ja minun piti matkustaa Helsinkiin. Asiasta oli ilmoitettu avustajan firmaan jo hyvissä ajoin, mutta kukaan ei ottanut asiaa ilmeisesti ylös. En tiennyt vielä maanantaina aamulla tiennyt siitä, että onko minulla keskiviikolle avustajaa. Kun soitin sinne asiasta, sain kuulla, että minulle oli avustaja, joka ei siis ollut tuo minun vakituinen avustajani. Koska uudet ihmiset ovat haastavia, pyysin, että saisin puhua hänen kanssaan vaikka puhelimessa etukäteen. Avustajalle jätettiin soittopyyntö, mutta koskaan en saanut puhelua.


Kerroin samalla maanantaisessa puhelussa, että matkustustapa on muuttunut ja matka Helsinkiin tehdään julkisilla. Tätä asiaa ei kuitenkaan kirjattu ylös. Eilen sitten monta ihmistä soitti minulle, viimeisen kanssa olin puhelimessa vielä siinä kohtaa, kun junaan nousin. Ongelma oli siis se, että avustajan ei kuulu maksaa matkojaan, mutta ei se vammaispalvelun mukaan ole minunkaan tehtävä. Normaalisti henkilökohtaisen avustajan päätöksen omaavalla on Kelan vammaiskortti, jolla avustaja pääsee matkustamaan ilmaiseksi avustettavan kanssa, mutta minun korttini on hukkunut jonnekin Kelan paperipinoihin. Näin ollen matkustamisesta keskusteltiin hetki konnarin kanssa ja matka hoitui.

Rehellisesti sanottuna koen vieraat avustajat enemmän kuormittaviksi kuin oikeasti hyödyllisiksi. Oman avustajan kanssa on helppoa ja tulee tehtyä niitäkin asioita, joita terveenä piti itsestään selvinä, mutta vammaisena asiat vain jäävät. Jo kynsien lakkaus on välillä niin vaikeaa aloittaa, etten saa sitä koskaan aloitettua. Kynsien lakkaaminen kuulostaa ehkä pieneltä asialta, mutta niinhän monet asiat terveenä ovat.

Pahinta tässä on se, että vakituinen avustajani kertoi käyneensä työhaastattelussa. Firman toiminta on raskasta myös työntekijöille, enkä yhtään ihmettele, jos avustajani vaihtaa työpaikkaa. Siinä kohtaa olen taas tyhjän päällä ja alkaa uudestaan tutustuminen seuraavaan mahdolliseen vakituiseen avustajaan. Toisaalta minulla on avustustunteja niin paljon, että olisi hyvä, jos vakituisia avustajia olisi kaksi tai jopa kolme yhden sijaan.

tiistai 4. kesäkuuta 2019

Rehelliset kuulumiset

Pienen hiljaiselon jälkeen täältä hei. Nyt en osaa edes sanoa, miksen ole ollut blogin ääressä. Ei ole vain ollut sellaista tunnetta, että haluaisin kirjoittaa, vaikka aiheita onkin ollut. En ole edes ollut itse koneella ja juuri tuossa olen yrittänyt lukea kuukauden aikana kertyneitä muiden bloggaajien postauksia. Jopa oma somen käyttö on ollut hiljaista. En tiedä sitten onko kyseessä kevätmasennus vai mikä.

Blogeissa on kyllä tullut vastaan nyt haasteita rehellisistä kuulumisista ja ajattelin nyt lainata niitä kysymyksiä, jos vaikka olisi helpompi vastata toisten esittämiin kysymyksiin. Itse bongasin tämän Selinan blogista.

Mitä oikeasti kuuluu?

Fiilis vaihtelee reilusti. On hyviä päiviä ja toisaalta niitä päiviä, kun makaan sohvalla itkien. Toisaalta masennukseen ja aivovammaan kuuluu se, että päivät ja jaksaminen vaihtelevat. Avustajaongelmaan ei ole vieläkään tullut selvyyttä, eikä homma toimi kunnolla edelleenkään. Se syö hirveästi energiaa ja jaksamista.


Mitä tapahtuu työrintamalla?

Töissähän en ole käynyt sitten 2017 syysloman. Harjoittelut loppuivat viime syksynä valmistumiseen, joten kouluakaan ei enää tarvitse ajatella. Sen sijaan olen muutamia kertoja tehnyt kisakampauksia yhden tutun kautta ja myös kevätjuhliin tein hiuksia. Jotain hyötyöä on siis ollut siitä, että olen muutamia kertoja erilaisia lettejä tehnyt. Lisäksi tein tilauksesta yhden kakun ja muutamia kyselyjä olen kakuista saanut. Pääsääntöisesti olen kuitenkin ihan vain kotona tekemättä sen erityisempää.

Parisuhde / perhe / ystävät

Parisuhteesta ei ole mitään sanottavaa. Perhesuhteissa on kitkaa. Ystäviä nyt ei edelleenkään montaa ole ja kauheasti en ketään tunnu näkevän. Monen ihmisen kanssa olen vain luovuttanut. En ole jaksanut pitää yhteyttä yksinäni.

Matkat?

Toukokuussa oli aivovammaristeily Tallinnaan ja se matka oli ihan huippu! Oli kiva tutustua uusiin vertaisiin ja nähdä vanhoja tuttuja. Yksi reissu on ollut pohdinnassa, mutta sen toteutumisesta ei ole vielä mitään varmuutta. Ainahan reissaaminen kiinnostaisi, mutta vaikeaa on seuraa saada. En pysty matkustamaan yksin, joten avustajalle on tarvetta.

Harrastukset / hyvinvointi

Jumppa jäi jo huhtikuussa pois ja mietinnässä on ensi vuodelle lajien katsominen. Hirveästi kiinnostaisi kokeilla jotain akrobatiaa, mutta en tiedä kestääkö aivovamma-aivot sellaista lajia, Sen sijaan säbä, jalkapallo ja lentopallo on yhä mukana kuvioissa.


Syksyllä ja uudestaan keväällä tullut noidannuoli on taas viime aikoina vihoitellut, joten pitäisi taas ottaa käyttöön jumppaliikkeet, mutta miten niiden tekeminen on niin vaikeaa?

Näin kun aloin miettimään, niin nukkumisen suhteen on ollut pitkään hyvin. Ei ehkä unen määrä, mutta nukahtaminen on ollut helppoa. Jossain kohtaa oli paljon painajaisia, mutta nyt on niistäkin taas päästy. Myös heräilyä on ollut vähemmän viime aikoina. Tietenkin kun nyt asiasta mainitsen, niin heti alkaa huonot yöunet.

Inspiroi eniten / vähiten

Eniten nyt inspiroi huonekasvit. Sain pistokkaan tuoksutraakkipuusta, jollainen meillä oli lapsuudessani. Haaveilen nukkatyräkistä, opuntiasta, jukkapalmusta ja aloe verasta. Monta kuukautta sitten istuttamani avokadon siemen on vihdoin alkanut halkeamaan, joten ehkä se kohta myös kasvattaa vartta. Sain myös jouluna lahjaksi saadun orkidean tekemään uusia nuppuja. Kasvit ovat nyt olleet jotenkin enemmän mielessä ja niistä on kiva haaveilla.


Vähiten inspiroi taas oikeastaan mikään muu. On vaikeaa motivoitua tekemään yhtään mitään.

Tällä hetkellä syön / katson / luen ?

Syömisessä eniten tekee mieli halloumia ja kanasalaattia. Yksittäisenä ruoka-aineena maissia tekee mieli lisätä joka paikkaan. Pitkään on ollut vaikeuksia saada alas jogurttia, mutta sekin on nyt ihme kyllä kelvannut. Yleisesti silti on vaikeaa syödä, koska en jaksa nähdä asian eteen vaivaa tai sitten en muista syödä.

Salkkarit on edelleen ainoa sarja, jota jaksan seurata. Tosin näin vilaukselta telkkarista Sykettä, joka jotenkin kiehtoi. Game of Thrones on ollut tauolla ja olen kovasti yrittänyt olla näkemättä spoilereita, sillä en ole nähnyt uusimmasta kaudesta vieläkään yhtään jaksoa. Marvelin elokuvia houkuttaisi katsella, mutta tarvitsen tosiaan seuraa, jotta jaksan keskittyä kokonaiseen elokuvaan.

Sain jonkun inspiraatiohetken ja luin pari viikkoa sitten kaikki Harry Potterit läpi. Nyt on menossa Leena Landerin Tulkoon myrsky. Tykkään siis lukemisesta, mutta välillä en saa sitäkään aloitettua.

Mitä odotan?

En tiedä odotanko oikein mitään. Ehkä ihmeparantumista?

torstai 25. huhtikuuta 2019

Hei, mulla on avustaja

Tai siis, olisi. Meillä oli palaveri avustajasta, jossa mukana oli kotikuntoutuksen työntekijä, vammaispalvelun sosiaalityöntekijä ja palveluntuottaja avustajafirmasta. Sain kertoa toiveitani avustajalle ja puhua siitä, mihin avustajaa tarvitsen. Palveluntuottaja kertoi, että hänellä oli puheideni perusteella mielessä mahdollinen avustaja ja hän lupasi palata asiaan.

Parin viikon päästä soitinkin jo perään, kun mitään ei kuulunut avustajasta. Sain avustajalle tutustumiskäynnin ja hän tulikin. Hän oli muistaakseni kaksi tuntia paikalla ja koko sen ajan yritin käyttää hyödyksi. Kun aika oli kulunut, olin kysymässä jo, että milloin avustaja tulee seuraavan kerran. Hän avasi kalenterinsa ja totesi ettei hänellä ole työtunteja vapaana enää huhtikuussa ollenkaan.

Olin ihan puulla päähän lyöty. Koska kotikuntoutus ja avustaja ei voi käydä samaan aikaan, olin ihan ilman mitään käyntejä. Seuraavana päivänä psykoterapiassa mietin asiaa ja sain soitettua tuolle kotikuntoutuksen työntekijälle, joka totesi ettei asiat nyt näin voi mennä. Sovimme taas uusia käyntejä, koska eihän minua hänenkään mielestä voinut jättää tyhjän päälle.


Sekä minä, että kotikuntoutuksen työntekijä yritettiin soittaa vammaispalveluun, emmekä saaneet sinne yhteyttä. Olin jo tehnyt hakemusta Kelaan hoitotukea varten ja tarvitsin henkilökohtaisesta avustajasta päätöksen Kelaan, mutta en saanut sitä vammaispalvelun sosiaalityöntekijää kiinni.

Muutama päivä avustajan tutustumiskäynnin jälkeen avustaja laittoi viestiä ja kysyi sopisiko sinä päivänä käydä. Hänellä oli muutaman tunnin tauko kesken työpäivän ja hän halusi mieluummin tulla luokseni, kuin matkustella edes takaisin omaan kotiinsa. Tietenkin avustajan käynti sopi minulle. Sen jälkeen avustajaa ei ole näkynyt, eikä varmaan tässä huhtikuussa käykään. Kotikuntoutus sen sijaan käy edelleen.

Rehellisesti sanottuna olen pettynyt koko asiaan. Olisi kiva saada avustaja, jolla on minulle aikaa. Jos minulla on kuukaudelle tunteja 50 mahdollisuus ja avustaja on 4 tuntia käynyt kuukaudessa, niin ei se nyt kovin kivalta tunnu. On ollut vaikeaa selvitä ilman avustajaa jo pitkään ja nyt kun sen periaatteessa pitäisi olla, mutta ei olekaan, niin se vain masentaa entisestään. Kevät on tuonut yllättävää jaksamista, mutta eihän mikään hyvä kausi kovin pitkälle minulla jatku.

tiistai 26. maaliskuuta 2019

Käden kiinnikkeen leikkaus nro 2

Reilu vuosi sitten olin ensimmäisessä käden kiinnikkeen leikkauksessa. Siitä voi lukea lisää tästä ja toipumisesta tästä ja tästä. Lyhyesti sanottuna rasvasiirre arven alle ei toiminut ja jäin odottamaan uutta leikkausaikaa, jonka piti olla jo syksyllä. Joskus kyselin ajan perään, mutta koska erikoissairaanhoidossa eri poliklinikat eivät puutu toistensa asioihin, en saanut mitään tarkkaa tietoa. Olisi pitänyt olla yhteydessä suoraan plastiikkakirurgialle, mutta en jaksanut.

Plastiikkakirurgialle soitin lopulta, kun olin vihdoin mennyt käymään yksityisellä lääkärillä arpien laserhoidon arviointikäynnillä. Sain siis maksusitoumuksen arviointikäyntiin, mutta en muistanut hoitaa asiaa, ennen kuin joskus maksusitoumus tuli vastaan muiden papereiden joukossa. Yksityisellä arpia voitaisiin hoitaa ja sain hinta-arvion kasvojen arpeen, mutta myös kaikkiin muihin arpiin. Yksityisen lääkärin mukaan olisi hyvä hoitaa kaikki arvet kerralla, mutta en välttämättä saa siihen sairaalalta maksusitoumusta, koska muut arvet voidaan vaatteilla peittää.


Kun kyseisen asian tiimoilta soitin plastiikkakirurgialle, paljastui, ettei minulle ole koskaan tehty hoidonvarausta, eli leikkausta ei koskaan ole sovittu kohdalleni. Sain seuraavana päivänä soiton ja kysyttiin pääsenkö leikkaukseen 1,5 viikon päästä, mikä oli siis viime viikon perjantaina.

Leikkaus tuli nopeasti, mutta onneksi sille päivälle ei ollut muuta suunnitelmaa, joten aika sopi. Tällä kertaa menin sairaalalle vasta yhdeksältä ja leikkaussaliin pääsin joskus 12.30 aikoihin. Salissa vastassa oli sama leikkaussalihoitaja, joka oli ollut aivan ensimmäisessä leikkauksessani puukotukseen liittyen mukana. Tiedän kyllä, että sairaanhoitopiiri on pieni ja minulla nyt sattuu olemaan harvinainen sukunimi sekä puukotus tässä kaupungissa ei ole jokapäiväistä, mutta silti oli hupaisaa, että sattui sama hoitaja, joka vielä muisti minut.


Leikkaava lääkäri kysyi haluanko nukutuksen vai puudutuksen ja valitsin puudutuksen. Heti puukotuksen jälkeen en sietänyt ajatusta kivusta, joten minua nukutettiin, vaikka varsinaista tarvetta ei ehkä olisi ollut. Kun plastiikkakirurgialla alettiin hoitamaan lukuisia arpiani, sain aina edeltävästi puudutevoiteet, mutta jossain vaiheessa nekin jäivät pois. Kipuun tottui. Nyt samalla kun kättä leikattiin, toinen lääkäri pisti arpiin kortisolia. Unohdin mainita, että viimeksi leikkauksessa rasvansiirron vuoksi napaan tehty arpi keloidisoitui, joten sitä ei nyt pistoshoidettu.


Mutta mitä käden kiinnikkeelle tapahtui? Kun leikkaus oli ohi, yritin heti tietenkin kokeilla, kuinka sormet taipuisivat ja olisiko muutosta. Huomasin, ettei käden motoriikka edelleenkään vastaa oikeaa kättä, mutta myös kolmesta keskimmäisestä sormesta puuttui tunto ensimmäiseen niveleen asti. Tunto palautui seuraavana päivänä. Ajattelin siinä kohtaa, että ehkä tikit ovat jotenkin syvällä tai muuten vain haavateippi estää liikettä. Kun otin teipit pois kutinan vuoksi, totesin, että arpi on edelleen kiinni. Sain sitten ensi kuuhun ajan leikanneelle lääkärille ja hiukan epäilen, että sama arpi leikataan joskus kolmannenkin kerran.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Psykiatri nro 4

Sain yhtenä iltana puhelun puoli kahdeksan aikaan illalla sairaalalta. Psykiatrian puolelta joku lääkäri soitti ja kertoi, että heille on tullut uusi lääkäri, joka aloitti seuraavana päivänä. Minulta kysyttiin, että haluaisinko tulla asiakkaaksi tälle uudelle psykiatrille. Noh, mikäs siinä. Kyseinen päivä oli jo varsin täynnä, mutta onhan niitä täysiä päiviä ennenkin ollut.

Uuden psykiatrin aika oli yhdeltä ja vastaanotolta kävelin ulos 14.10. 70 minuuttia puhuin kaikesta mahdollisesta. Ajasta ennen puukotusta, puukotuksesta ja elämästä sen jälkeen. Olihan siinä asiaa. Kuitenkin tässä on ollut välissä kolme psykiatria sekä koko neurologian puoli myös hoidossa mukana.

Pohdimme pitkään psykoterapian tilannetta. Olen käynyt syyskuusta 2016 asti psykoterapiassa kolme kertaa viikossa. Ensimmäisen vuoden sain harkinnanvaraisen terapian, eli maksoin yhden kerran viikosta kokonaan itse ja muista omavastuun. Myöhemmin nämä summat sain Valtionkonttorilta takaisin. Nyt 1,5 vuotta olen ollut vaativalla lääkinnällisellä kuntoutuksella, jolloin en joudu maksamaan omavastuuta ollenkaan. Tämä 2,5 vuoden tiivis psykoterapia vie omalla tavallaan mehut. Tiedän, että olisi asioista, mitkä pitäisi käsitellä, mutta en halua puhua niistä. En vain jaksa.


Niin kauan kun olen psykoterapiassa näin tiiviisti, minulla ei aloiteta neuropsykologista kuntoutusta, joka olisi aivovamman vuoksi hyvin oleellista. Uusi psykiatri hieman hämmentyi, kun kerroin etten näitä voi päällekkäin saada, sillä se olisi ilmeisesti liian kuormittavaa. Kuitenkin haluaisin kokeilla neuropsykologista kuntoutusta, mutta eipä sitä jaksaisi tähän päälle. Voi olla, että psykoterapiaa vähennettäisiin, mutta lopulliseen tulokseen emme päässeet.

Muistin puhua siitä, että minulle joku jossain mainitsi Kelan hoitotuen, johon olisin periaatteessa oikeutettu. Kukaan ei vain ole maininnut tällaistakaan tukea tai sen olemassa oloa. Usein harmittaa, kun olisi periaatteessa oikeutettu joihinkin asioihin, mutta niitä ei osaa hakea, kun ei tiedä kaikkea. Tätä varten tarvitaan lääkärin C-lausunto, jonka psykiatri kirjoittaa.

No, millainen fiilis jäi psykiatrista? Hyvä. Erittäin hyvä edelliseen verrattuna. Hän kuunteli, teki muistiinpanoja, tarkensi ja oli selkeästi kiinnostunut. Hän pahoitteli, ettei ollut pystynyt perehtymään enempää minun asioihini ja lisäksi uusi potilastietojärjestelmä hankaloitti hänen työtään. Silti vastaanotolta oli helpottavaa lähteä kotiin, kun ei tarvitse pelolla seurata OmaKantaa ja miettiä, mitä siellä on minusta väärin kirjoitettu.

torstai 14. maaliskuuta 2019

Ahdistus seurasta ja yksinäisyydestä

Viime viikko meni koko ajan jonkun seurassa. Pisin aika yksinololle oli maksimissaan tunnin. Olin ähkyssä kaikesta ihmiskontakteista. Päälle vielä visiitti omien vanhempien luokse ja viikonloppu ystävän seurassa. Sunnuntaina kun jäin yksin, iskikin ahdistuskohtaus päälle. Ahdisti jäädä yksin, vaikka olin niin väsynyt ihmisiin.

Edellisestä ahdistuskohtauksesta oli jo aikaa, mutta silti sitä jotenkin ei osaa odottaa, että ne palaisivat. Kesällä 2016, eli pari kuukautta puukotuksen jälkeen kohtaukset alkoivat, kunnes ne jossain vaiheessa loppuivat ilman sen ihmeellisempää syytä. Sain jopa diagnoosiksi ahdistuneisuushäiriön, vaikka ahdistuskohtauksia ei siinä kohtaa ollut ollut pitkään aikaan.

Tämän viikon olen ollut paljon yksin, en edes halua seuraa. Yleensä en todellakaan nauti yksin olemisesta, sillä olen lapsena joutunut olemaan olosuhteiden pakosta niin paljon yksin. En olisi ikinä osannut ajatella, että nauttisin niin paljon vain siitä, kun kuuntelen musiikkia ja hautaudun sohvalle.


Silti se yksinjääminen oli se, joka sai ahdistuksen pintaan? Senkö takia ahdisti, kun olin ollut niin paljon muiden ihmisten seurassa? Olisi niin ihanaa, jos omaa oloa pystyisi edes jonkin verran etukäteen arvioimaan. Minua ei kuitenkaan pelota mitkään pimeät, ötökät yms muut, mitkä selkeästi aiheuttavat monille ahdistusta.

Tuntuu muutenkin välillä, että oma olo menee ihan vuoristorataa. Ikinä ei voi ennustaa, milloin on hyvä päivä ja milloin ei. Jään välillä pohtimaan sitä, millainen olen läheisilleni. Kuinka kauan minun lähipiirin ihmiset jaksavat katsella tällaista tuuliviiriä? Siitä saa helposti lisää ahdistusta aikaan, vaikka varsinaisesti todellista ahdistusta siitä en saakaan. Tuo ahdistus-sana nyt on liiankin helppo käytettäväksi myös silloin, kun sen tarkoitus ei ole yhä syvällinen.

Sitä myös välillä pohtii, että riittäisikö jo diagnooseiksi nämä kolme jo löytyvää; masennus, posttraumaattinen stressihäiriö sekä ahdistuneisuushäiriö. Alkaisi riittää jo ne diagnoosit, jotka eivät näy päälle päin. Näihin diagnooseihin on muiden vaikea suhtautua, sillä helposti minut todetaan terveeksi, kun en näytä sairaalta. Valitettavasti.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Evakkoa ja remonttia

Viime viikon alun vietin uuden asunnon remonttia paossa. En kuitenkaan saanut evakkopaikassa kunnolla nukuttua, mikä heijastui hyvin voimakkaasti omaan jaksamiseen ja olotilaan. En voi sanoa olleeni kovin hyvää seuraa, saati erityisen pirteä. Torstaina oli jo pakko tulla remontin keskelle nukkumaan, jotta yöunista olisi tullut jotain.

Olin ajatellut olla kotona viikonlopun, mutta taas perjantaina lähdin vanhemmilleni nukkumaan. Samalla kävin tapaamassa vaariani. Lauantaina illalla palasin kotiin. Remonttimiehelle oli tullut tietokatkos, sillä hänellä oli tarkoitus vielä sunnuntainakin tehdä remonttia.

Sen sijaan lauantai-illan vietin purkaen tavaroita ja asuntoa siivoten yhdessä poikaystäväni kanssa. Ilman häntä en olisi saanut varmaan mitään aikaan. Asunnossa oleminen tavaroiden ollessa sekaisin oli niin stressaavaa, etten pystynyt olemaan asunnossa. Vaikka aivovamma tuo haasteensa kaikkeen tekemiseen, en silti siedä epäjärjestystä kotonani. Koska en muista, missä laatikossa mitäkin on, tuntuu olotila kamalalta.


Kun asunnossa sai huonekalut paikalleen, alkoi jo helpottaa. Yhä edelleen on muutama laatikko purkamatta, mutta parannusta sentään tapahtuu. Tosin vihaan väliaikaisratkaisuja, joten on helpompi vain sietää muutamaa purkamatonta laatikkoa. Taulut eivät ole seinässä, sillä en omista vatupassia, enkä jaksa ajatella liian matemaattisesti ja mittanauhan kanssa suunnitella taulujen paikkaa. Odotan siis, että joku urhea prinssi saapuisi paikalle. Tai saa se prinsessakin olla, ihan sama. Kunhan taulut saisi aseteltua kivasti.

Taika ei ole erityisesti pitänyt uudesta asunnosta. Se edelleen stressaa helposti, joten tottuminen on vasta alussa. Se onni tässä on, kun uudessa asunnossa on sohva, jonne koira osaa ihan itse hypätä. On ollut ihanaa olla yhdessä sohvalla, mistä koira ei ole ennen pitänyt.

Uudessa asunnossa ilahduttaa valkoinen väri sisustuksessa, iso peili eteisessä ja tietenkin oma piha. Vielä siitä ei saa nautittua niin paljon, kuin parin kuukauden päästä. On ollut mukavaa saada rauhallisempi asunto edellisiin verrattuna. Jospa tässä asunnossa viihtyisi vähän pidempäänkin.

lauantai 2. maaliskuuta 2019

Muuttopäivä

Eilen perjantaina oli vihdoin muuttopäivä. Aluksi muuton piti olla jo aiemmin tällä viikolla, mutta mutkien kautta lopulta perjantaille osui tavaroiden siirto ja vanhan kämpän siivous. Muuttoapu tuli paikalle jo 10.30, kun itse vielä söin aamupalaa. Eli jotain aamupalakeksiä ja appelsiinimehua kun mitään muutakaan ei enää ollut pakkaamatta.

Onneksi sain ihania ihmisiä muuttoavuksi ja peräkärryn. Viisi täyttä autoa ja yksi peräkärry tarvittiin raahaamaan kaikki tavarat sen kolmen kilometrin muuttomatkalle. Uudella asunnolla on vielä remontti kesken, joten tavarat kasattiin vain makuuhuoneeseen. Yhtäkään laatikkoa en purkanut vaan tavarat jäivät niille sijoilleen.

Lopulta oli vielä vanhan asunnon siivous, jonka olin onneksi aloittanut jo torstain puolella. Oli helpompaa ja nopeampaa vain pyyhkiä niitä pintoja, jotka olivat aiemmin täynnä tavaraa. Lisäksi vielä koko asunnon imurointi ja lattioiden moppaus päälle.


Toivottavasti tulevalla viikolla pääsee jo valmiiseen asuntoon, sillä koiran kanssa keskeneräisen remontin aikana on mahdotonta asua. Kauhulla odotan myös tavaroiden purkamista, sillä pakkaaminen tapahtui vähän sellaisella mentaliteetilla, että kunhan tavarat ovat laatikoissa niin hyvä. Eli kaikki tavarat eivät ole kovin loogisesti pakattu. Ennen hyvä muisti auttoi, sillä tiesin missä laatikossa on mitäkin, mutta nyt en voi enää luottaa muistiin, jos haluan löytää jonkun esineen.

Illalla ajoin vielä kaverin luo pakoon remonttia ja siinähän se ilta vierähti. Halusin mennä "ajoissa" nukkumaan, eikä se sitä tietenkään ollut. Pahinta oli kuitenkin se, että pyörin sängyssä varmaan kolme tuntia. Otin aamulla pitkövaikutteisen Medikinetin, koska en ollut ehtinyt apteekkiin hakemaan lyhytvaikutteista versiota. Oli virhe. Vaikka lääke selkeästi piristi, oli sen vaikutusaika aivan liian pitkä.

Yöllä jouduin hakemaan lisää nukahtamislääkettä, jotta sain unen päästä kiinni. Aamulla sen sijaan en osannut nukkua niin pitkään, kun olisi todella ollut tarve. Toki myös hyvin työntäyteinen päivä voi vaikuttaa siihen, että nukkuminen meno haastavaksi. Sen kyllä tiedän, että uudestaan en halua kokeilla tuota pitkävaikutteista piristävää.

torstai 28. helmikuuta 2019

Viimeinen tapaaminen kolmannen psykiatrin kanssa

Eilen oli uusi aika psykiatrille. Siis sille, kenestä tein valituksen. Silloin kolme viikkoa sitten puhelimessa sain tietää tämän päivämäärän, mutta koskaan en saanut kuulla lääkäriltä mihin aikaan tapaaminen on. Onneksi ajan sain kuntoutusohjaajalta, kenen kanssa tein hakemusta sopeutumisvalmennuskurssille.

Tälle tapaamiselle mukaan tuli myös toimintaterapeutti, joka on ollut mukana hoidossani jo noin vuoden verran. Yksin en olisi suostunut lääkäriä edes tapaamaan. Onneksi tämä toimintaterapeutti on mukava ja ymmärtää paremmin kokonaistilannetta kuin tuo kyseinen lääkäri.

Tapaaminen alkoi ensin pitkällä keskustelulla lääkkeistä. Olin jättänyt soittopyyntöä lääkkeestä, jonka vaikutusmekanismi oli vaihdettu lyhytvaikutteisesta pitkävaikutteiseen. Lääkäri ei siis koskaan soittanut. Kysyin syytä tälle ja vastaus oli kiireet ja päälle kommentti että sellaista se elämä vain joskus on. Jos lääkärillä todella ei ole aikaa vastata soittopyyntöön, ajattelen, että jossain on virhe. On se sitten työn organisointi tai sitten ihmisen oma ajankäyttö, mutta oikeasti kahdessa viikossa ehtii vaikka naputtaa tekstiviestin ja sanoa että palataan uudestaan asiaan, kun on varsinaisen tapaamisen aika.

Sen jälkeen keskusteltiin siitä, että määrääkö lääkäri tätä lyhytvaikutteista vai ei. Intin aikani asiasta, ja lääkäri lopulta yritti vedota siihen, että käydään ensin läpi toimintaterapiaan liittyvä asia. Jopa toimintaterapeutti yritti saada lääkäriä kuuntelemaan minua, mutta eipä lääkäri tahtonut muuttaa mieltään.


Toimintaterapeutti oli samaa mieltä psykoterapeuttini kanssa siitä, että tällä hetkellä toimintaterapia ei ole järkevää liiallisen kuormituksen takia. Silloin lääkäri sentään vihdoin tajusi, että kyseessä ei ole minua hyödyttävä asia, vaan se kuormittaisi liikaa.

Lopulta palattiin taas lääkeasiaan ja lääkäri lupasi kirjoittaa lyhytvaikutteista Medikinetiä. Ohjeeksi sanoi, että yksi tabletti aamulla ja toinen lounaalla. Noh, minä tunnetusti en syö koskaan aamupalaa siihen aikaan kun normaalit ihmiset sen syövät, joten annostusajat eivät varmasti tule kanssani toteutumaan. Siitä en kyllä ajatellut tuon lääkärin kanssa enää keskustella, eikä onneksi edes tarvitse.

Loppujen lopuksi käynnillä ei ollut mitään uutta annettavaa. En halunnut enää palata mihinkään itsetuhoisiin ajatuksiin tai mihinkään muuhunkaan tuon lääkärin kanssa. Kukaan ei tiedä kuka on seuraava psykiatrini, mutta seuraavan lausunnon psykoterapiaa varten tarvitsen syksyllä. Kyseinen lausunto ei siis voi olla 3 tai 4 kuukautta vanhempi, joten uusi aika pitää olla kesällä. Jos rehellisiä ollaan niin tuskin tästä lääkäristä voi ainakaan lääkäri huonontua. Ei vaan voi.

tiistai 26. helmikuuta 2019

Aivovammaisen haaveet

Aivovamma toi mukanaan vanhojen haaveiden murskaantumisen. Täytyy hyväksyä se, että samat vanhat asiat eivät olekaan enää mahdollisia ja joitakin haaveita pitää muokata voimakkaasti, jotta unelmat ja haaveet voisi toteutua. Olen ihmisenä haaveilija. En osaa elää van päivä kerrallaan vaan suunnittelen asioita. Parhaimmillaan minulla on yli vuoden päähän lyötyjä päivämääriä tiettyihin asioihin varattuna.

Ensimmäinen asia, joka mieleen tulee, on väsymys. Päivä ilman väsymystä olisi hulppea kokemus. Kun vajaaseen kolmeen vuoteen saisi yhden päivän, kun ei väsyttäisi, niin sen hyödyntäminen olisi mahtavaa. Ihmiset eivät tunnu ymmärtävän väsymystä ja sen vaikutusta elämään. Tämä väsymys ei lopu nukkumalla tai lepäämällä. Väsymys vaikuttaa kaikkeen tekemiseeni. Toki uppoutuminen johonkin mukavaan tekemiseen saattaa saada väsymyksen tunteen unohtumiseen. Kun keskittyminen herpaantuu, huomaa väsymyksen palanneen ja yleensä myös pahentuneen.

Vaikka halusin todella kovasti saada sairaanhoitajatutkinnon valmiiksi, olen alkanut kallistua sille linjalle, ettei työnteko tule olemaan niin helppoa. Olen tällä hetkellä kuntoutustuella, eli vanhalla nimellä määräaikaisella eläkkeellä. Olisi helpottavaa saada lopullinen eläke tai edes osa-aikainen eläke. On turhauttavaa elää yhden B-lausunnon verran eteenpäin. Tykkäisin kyllä tehdä töitä, mutta jo se, kuinka haastava arki on, kertoo siitä ettei työnteolle ole riittävästi jaksamista. Lisäksi pelkillä Kelan tuilla eläminen ilman ansionmenetyskorvauksia ei ole paras mahdollinen elämäntilanne.

Henkilökohtaisesta avustajasta toivon, että hän olisi mukava ihminen, kuka todella ymmärtäisi vammaa. Ihminen, joka mahdollistaisi sen, että saisin palata tekemään asioita, joita ennen rakastin tehdä ja joihin oli inspiraatiota. Haluaisin löytää intoa enemmän valokuvaamiseen ja muutenkin toteuttaa itseäni luovalla tavalla. Ja mahdollisesti jopa kirjoittaa enemmän tätä blogia.


Hyvät yöunet ovat asia, josta ei enää ole ikinä varma, kun menee nukkumaan. Välillä jo heti aamusta herätessä olo on kuin junan alle jääneenä. Vihaan sitä, kun heräilen joka yö ja joskus yksikin häiriötekijä estää nukkumisen. Huonosti nukutun yön jäljiltä olo on koko päivän ajan kuin zombilla ja niitä öitähän riittää.

Suunnitelmallisuus on tuonut mukanaan to do -listan, joka ei tunnu ikinä tyhjentyvän. Tietenkin uudet asiat, kuten muutto, tuo hirvittävästi lisää tehtävää listaukseen, mutta muutenkin tehtävälista tuntuu välillä ylitsepääsemättömän isolta. Toki jo monia asioita on saatu tehtyä, mutta joskus olisi kiva saada koko lista tyhjäksi.

Terveys on asia, joka on tullut kolmen vuoden aikana erityisen isoksi asiaksi elämässä. Reväytin taas lievästi viime viikolla uudestaan selkäni ja jo taas vanha tuttu kipu hiipii mieleen. Selkäni reväytyksen lisäksi syksyllä meni peukalo sijoiltaan ja solisluu murtui. Tuntuu, että nyt kaikki mahdolliset terveysongelmat ovat läsnä. Helmikuussa iski vielä kunnon kahden viikon flunssa. Onneksi olen välttänyt oksennustaudit, mutta kyllä sitä haaveilee siitä, että olisi aivovamman lisäksi muuten terve. Aivovammasta kun en enää eroon pääse.

Entäs sitten ne tavalliset haaveet? Mistä siis haaveilisin ilman aivovammaa. Omakotitalo, perhe, kiva työpaikka. Matkustelu, oma studio kotiin, jossa voisin puuhastella luovien asioiden parissa. Toinen koira Taikalle kaveriksi. Monet näistä on saanut jo unohtaa.

sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Mistä syyllisyys syntyy?

Aamulla olin psykoterapiassa, jossa pohdin paljon syyllisyyden tunnetta. Se on siis ollut minulla jo ennen puukotusta. Olen perheeni kuopus ja oma kokemukseni on, että olen joutunut kilpailemaan huomiosta. Aihe nousi viime yön unesta, jossa olin äitini kanssa keskellä ei mitään ja ohitse ajoi linja-auto, joka ei pysähtynytkään ottamaan meitä kyytiin. Unessa koin hirveää syyllisyyttä, enkä oikein tiedä miksi.

Kuopuksena olen aina joutunut jakamaan vanhempieni huomion sisarukseni kanssa. Puhumattakaan isän puolen puolikkaista sisaruksista, jotka eivät juurikaan ole olleet elämässä läsnä. Sen sijaan kaksi vuotta vanhempi sisarukseni on ollut jatkuvasti esillä. Olen pohtinut sisarukseni ja oman temperamentin eroja. Siinä missä sisarukseni on rauhallisempi ja tyytyväisempi lapsi ollut, olen minä ollut se, joka koettelee rajoja. Silloinkin kun vanhempani eivät sitä tahtoisi.

Eipä sillä, ei kukaan halua vaikeaa lasta. Minä edelleen aina sanon sisarustani helpoksi lapseksi ja itseäni sanon vaikeaksi. Edelleen, vaikka psykoterapeutti yrittää joka kerta korvata sanaa jollain toisella tavalla. Olisiko vanhemmilleni ollut helpompaa, jos olisimme syntyneet eri päin? Olisi ollut kokemus siitä, että yhden lapsen kanssa pärjää ja perään saanut helpon lapsen. Ehkä minun kohdallani ei ole osattu tehdä asioita toisin, kun helpon isomman sisaruksen kanssa. Hän kyllä tyytyi kaikkeen, minä kapinoin.

Syyllisyys ja syyttäminen. Koen, että niillä on yhteys. Muistan kyllä, että minua herkästi syytettiin asioista, joita en ole tehnyt. Ei lapsi jo pienestä pitäen synny ajattelemaan, että kaikki on omaa syytä.


Syyllisyys johti siihen, että elämässä oli pakko pärjätä mahdollisimman hyvin. Oli pakko olla hyvä koulussa, että voisin näyttää, että minustakin voisi olla ylpeä. Olin kieltämättä hyvä, mutta en mitenkään paras. Lukiossa sen kyllä huomasi. Toki lukioon yleensä pyrkivät ne, jotka ovat muutenkin hyviä koulussa. Toki jotkut senkin takia, ettei tiedä mitä haluaisi tehdä isona. Lukiosta sain perheeni parhaat arvosanat. Sekään ei riittänyt.

Olin helppo uhri exälleni. Sille, joka minua puukotti. Jo lapsuudesta asti juontuneet ajattelumallit syyllisyydestä oli helppo saada puhkeamaan kukkaan. Tietenkin minä olin se, joka teki meidän parisuhteesta vaikean. Minähän ansaitsin sen kaiken fyysisen ja henkisen väkivallan. Vie hirvittävän kauan aikaa korjata yksikin väärä ajattelumalli. 2,5 vuotta psykoterapiaa ei riitä siihen, ei ainakaan minun kohdallani.

Monesti palaan psykoterapiassa siihen, että miksi näin on käynyt. Miksi olen ajautunut sellaiseen parisuhteeseen? Ei kukaan ehjä ihminen jää parisuhteeseen, jossa on henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Ihmisen rikkominen voi alkaa jo lapsuuden perheessä. Minua rikkoi paljon myös koulukiusaaminen. Miksi minulla ei ole kavereita? Olenko jotenkin viallinen?

keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Potilasasiamiestä ja eläinlääkäriä

Tänään on taas niitä päiviä, kun saa juosta paikasta toiseen. Aamuisen psykoterapian jälkeen menin hakemaan ystävääni mukaan tapaamaan potilasasiamiestä. Hän oli hoitanut ajan potilasasiamiehelle heti kun oli kuullut miten psykiatrini kohteli minua viimeksi. Oli helpompaa mennä tapaamiseen, kun tiesi toisen ihmisen olevan tukena.

Sairaalalla ensin haimme oikeaa paikkaa ja ovea, josta pääsisi sisään. Ehdimme juuri ja juuri istua aloilleen, kun meitä jo pyydettiin sisään vartti etuajassa. Kävimme läpi puhelua psykiatrin kanssa ja myös hieman sitä, miten aiemmin asiakkuus on toiminut. Jo puolen tunnin kohdalla aloin väsyä. Asian läpikäyminen ja se, miten minua kohdeltiin todella töykeästi nosti tunteita pintaan ja se on tietysti todella kuormittavaa.

Jo se kuinka aivovammaisia vähätellään yleisesti suututtaa, mutta toivoisin, että edes ammattihenkilöt osaisivat suhtautua vammaan järkevästi ja ihmisarvoa kunnioittaen. En koe saaneeni laadukasta hoitoa. Viikko sitten lääkitykseen liittyvään soittopyyntöön ei ole vieläkään vastattu. Potilasasiamieskin sanoi, ettei ihme, jos luotto lääkäriin on mennyt. Haluan vammasta huolimatta olla ihminen, johon suhtaudutaan asiallisesti, mutta samalla vamma huomioiden.

Lähes kaksi tuntia vietimme keskustellen tilanteesta. Potilasasiamies vie tiedon tapahtuneesta kyseiselle lääkärille, mutta myös jollekin ylemmälle taholle esiin ja minä tulen saamaan kirjallisen vastauksen molemmilta tahoilta. Jännityksellä odotan, millainen vastaus tulee olemaan, mutta vastauksen pitää tulla kuukauden sisällä.


Potilasasiamiehen tapaamisen jälkeen oli koiran eläinlääkärin aika. Taikalla on aina välillä ollut ripulia, mutta viime viikonloppuna se paheni ja muuttui veriripuliksi. Varasin ajan Omaeläinklinikalle, jossa koira oli syksyllä hammaskiven poistossa. Koirasta otettiin verikoe, jonka perusteella eläinlääkäri epäili ripulin johtuvan ruuasta. Nyt sen ruoka on rajoitettu kanaan ja sikaan ja näillä mennään hetki. Jos apua ei ole, otetaan laajempia verikokeita. Lisäksi mukaan tulee maitohappobakteeri koiralle.

Kolarin jälkeen ollut stressi oli myös puheena. Koira saa nyt lääkityksen, jolla on ollut erittäin positiivisia vaikutuksia eroahdistukseen ja yleiseen ahdistukseen. Näin ollen joudun varmaan ostamaan koiralle myös oman dosetin, jotta muistan meidän molempien lääkkeet 😂 Huomenna on koiralle varatun hierojan aika, josta toivon myös apua stressiin. Hieroja on myös Omaeläinklinikalla. Eläinlääkäristä sain suoraan vakuutuksen korvaamaan osan käynnistä, mikä helpotti kummasti taloudellista puolta. Toivottavasti koiran olo helpottuu näillä jutuilla.

Onko muuten teidän koirat olleet hieronnassa? Onko niistä ollut selkeitä hyötyjä?

sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Toiset Jumalat

Eilen oli kauan odottamani Apulannan keikka Hartwall-areenalla. Olin ostanut liput heti, kun ne myyntiin tulivat vajaa 1,5 vuotta sitten. Oli helppo unohtaa keikka, kun välissä oli kuitenkin vuosi lippujen ostosta. En silloin edes ajatellut, kenen kanssa keikalle lähden, ostin silti kaksi lippua. Muutama viikko sitten havahduin todella siihen tosiasiaan, että keikka on pian ja minulla ei ole kaveria mukaan. Onneksi ihana pikkuserkkuni päätti lähteä mukaan.

Mentiin keikalle junalla ja onneksi saattajan avulla päädyin oikeaan junaan, jossa pikkuserkkuni jo odotti. Pasilan asemalla hetken aikaa mietin että mihin suuntaan sitä pitäisi lähteä ja ääneen kysymyksen esitettyäni, vierestä ohi kävelevä mies sanoi, että sama suunta kuin kaikilla muillakin. Muutaman metrin päässä olikin kyltti, jonka mukaan lähdimme suunnistamaan areenalle. Aivovamman kanssa ei tosiaan aina leikkaa, kun miettii mikä suunta on oikea.

Ovilla vastassa oli turvatarkastus ja sisällä olimme jo reilua tuntia ennen keikan alkua. Katsomoon pääsi tunti ennen ohjelman alkua ja melkein heti pääsimme katsomoon. Huvitti, kuinka tyhjä areena oli vielä 20 minuuttia ennen keikan alkua. Hetkessä kuitenkin ihmiset pakkautuivat sisään ja keikka alkoi.


Sain kuunnella monia suosikkikappaleita ja viimeisten joukossa oli Pahempi toistaan, joka aloitti Apulannan fanituksen. Yllätyin, kuinka paljon oli valittu vanhoja biisejä ja niitä, jotka eivät olleet edes radiosoitossa. Vaikka tunnistin kaikki biisit, en saanut kaikkien kappaleiden nimiä mieleen, lyriikat sen sijaan yllättävän helposti. Päivää keikan jälkeen, joudun todella miettimään, että mitä kappaleita siellä edes soitettiin. En vain saa niitä mieleeni.

Istuin konsertissa 2,5 tuntia ja jälkikäteen ajateltuna muistan vain murto-osan asioista. Tuntuu todella pahalta, kun unohtaa kaikki asiat niin helposti. Kyse nyt ei ole pelkästään konserteista, myös ihan kaikki muukin unohtuu. Oli kyseessä sitten jääkiekossa tehty maali, tai kauppalista. Tuntuu loputtomalta suolta yrittää yhä uudestaan ja uudestaan vakuuttaa ihmisille, kuinka muisti ei toimi. Saan aina kuulla sen saman asian: "ei mullakaan muisti aina toimi, vähän väliä unohdan jotain". Joo, minäkin terveenä unohdin jotain, mutta tämä on erilaista. Pahempaa ja menee jo epänormaalin puolelle.

Toinen asia, josta aivovamman huomaa, on se, että suunnistaminen on mahdotonta. Sain kyydin kotiin, ja minulle annettiin ohje kävellä kohti Pasilan tv-tornia. Eksyin. Onneksi kyyti löysi minut paikannuksen avulla, koska itse olin jo siinä kohtaa niin lukossa, etten pystynyt enää tekemään mitään. Tuo lukkotila on minullekin taas uusi asia, jota en ole kovin kauaa edes tiedostanut. Näistä huolimatta, sen mukaan mitä edes muistan, niin oli kiva konsertti. Kuitenkin sen jälkeinen väsymys oli ihan riittävää hetkeksi. Plus koska en tietenkään muistanut korvatulppia, niin korvatkin kertoivat, että on ihan hyvä idea levätä taas.

torstai 14. helmikuuta 2019

Hyviä uutisia

Olin tänään tapaamassa kuntoutusohjaajaa. Hänet minulle ohjattiin, jotta saisin täytettyä hakemuksen sopeutumisvalmennuskurssille. Erityisesti minulle suositeltiin väsyvyyskurssia, joka toteutuu syys-lokakuun vaihteessa. Kurssi on tarkoitettu siis aivovamman saaneille itselleen mutta myös läheiselle. En itse vielä tiedä, tuleeko mukaani joku, esimerkiksi seurustelukumppani tai joku muu läheinen. En nyt osaa enää ajatella 25-vuotiaana ottavani äitiäni mukaan (sori äitee, tiedän että luet tämän kuitenkin) vaikka toisaalta kaikista eniten ymmärrystä aivovammaani kohtaan tarvitsisi veljeni, joka ei vieläkään ymmärrä.

Samalla kun täyttelin kaavaketta, tuli puheeksi kuntoutusohjaajan kanssa haastava psykiatrini. Hän kertoi ihanan ilouutisen, eli tuo lääkäri lopettaa työnsä sairaalassa helmikuun lopussa. Sain kyllä kyseiselle lääkärille vielä uuden ajan tämän kuun loppuun, mutta ajattelin kestää sen. Varsinkin kun olen tekemässä tästä lääkäristä valituksen. Olen saanut kuulla, että lääkärillä on jo valmiiksi hankalan ihmisen maine ja olen sen verran itsekin osannut nimen googlettaa, että kyseisen ihmisen työtapoja on jo ennenkin kritisoitu ihan uutisissa asti. Olen niin helpottunut, että enää minun ei tarvitse tavata tuota lääkäriä. Sen sijaan todennäköisesti kuvioihin astuu jossain vaiheessa psykiatri nro 4.

Eilen taas oli uusintapalaveri vammaispalvelun työntekijän kanssa. Mukana oli kotikuntoutusta tekevä arjen tukihenkilö. Siinä reilun tunnin aikana tuli keskustelua edelleen kaikista arjen haasteista ja siitä, kuinka vaikeaa arkeni on, vaikka saan apua kotiin kaksi kertaa viikossa. Viimeksi kuulemma avustajan saaminen tyssäsi siihen, että minulla piti alkaa neuropsykologinen kuntoutus (nepsystä yleisesti puhuttu) ja uusi ihminen arkeni lisäksi olisi ollut liikaa. Nepsy ei kuitenkaan koskaan alkanut.


Vihdoin vammaispalvelu oli sitä mieltä, että on aika kokeilla henkilökohtaista apua. Saan siis oman avustajan! Aluksi sopimus tehdään määräaikaisena ja jos homma tuntuu hyvältä, avustaja vakinaistetaan. Tunneiksi sovittiin 30-50 kuukaudessa, koska pitää selvittää mikä on oikeasti tarve. Tällä hetkellä kotikuntoutus käy 8 tuntia kuukaudessa ja se on aivan liian vähän. Avustaja pyritään saamaan mahdollisimman pian, mahdollisesti jo maaliskuusta.

Se huono puoli tässä avustajassa on, ettei sen kanssa ole mahdollista saada kotikuntoutusta. Olen tykännyt kovasti tämän hetkisestä arjen tukihenkilöstä ja meidän henkilökemiat toimii hyvin yhteen. Toivonkin, että tuleva avustaja olisi sellainen, kenen kanssa tulee hyvin toimeen. Toki uuteen ihmiseen tutustuminen on aina oma asiansa, mutta toivotaan parasta. Tietenkin mietin, että millainen ihminen avustaja on ja ymmärtääkö hän todella aivovamman oireet. Esimerkiksi juuri monet sukulaiset eivät tajua asiaa, koska he eivät näe vammaani päivittäin. On helppo kuvitella, että olen ihan terve, kun en näytä sairaalta.

Tietenkin tästäkin asiasta saa stressattua vaikka kuinka paljon. Täytyykin toivoa, että avustaja on mukava ihminen ja ymmärtää aivovammaa. Tästäkin asiasta puhuimme vammaispalvelun työntekijän kanssa ja hän kertoikin, että on kahdenlaisia avustajia. On niin sanottuja hoidollisia avustajia ja tavallisia. Jälkimmäisillä ei välttämättä tarvitse olla alan koulutusta. Minähän periaatteessa hoidan itse kaikki lääkinnälliset asiat, kuten jaan omat lääkkeeni dosettiin, eli periaatteessa sellaiseen asiaan en avustajaa tarvitse. Hoidollinen avustaja taas toisaalta voisi osata paremmin huomioida aivovamman vaikutuksen arkeen.

Nyt voikin ilolla toivottaa hyvää ystävänpäivää! Onko teillä avustajia? Miten heidän kanssaan on sujunut?

tiistai 12. helmikuuta 2019

Päivitystä mielenterveyden tilanteeseen

Huomaan, että käsittelen asioita viiveellä. Rankan syksyn jälkeen meni pitkään ihan hyvin, mutta vuoden vaiheessa alkoi tulla taas paheneva masennus. Mielialaseulojen perusteella kyseessä oli jo vakava masennus entisen keskivaikean sijaan. Psykiatrin aika oli joulukuun lopulla ja silloin sain uudeksi lääkkeeksi Medikinet-valmisteen, jonka tarkoitus on piristää ja lisätä aikaansaamista. Seuraava kontrolliaika sovittiin helmikuun alkuun, jotta voidaan nähdä miten uusi lääkitys vaikuttaa.

Toi kontrolliaika nyt ei mennyt kovin hyvin. Ensinnäkin olin kipeä, joten jouduin vaihtamaan ajan puhelinajaksi, jotta saisimme puhuttua lääkityksestä, jonka en ole huomannut vaikuttavan lainkaan. Psykiatri soitti ensinnäkin ennen sovittua aikaa ja olin siinä vaiheessa koiran kanssa ulkona. Sanoinkin sen ääneen, mutta lupasin pystyä puhumaan. Ensimmäiset muutamat lauseet vaihdettiin ihan tavanomaisesti, mutta se muuttui.

Lopussa kuulen lääkärin jo lähes huutavan minulle. En kuulemma sitoudu hoitooni, en voi olla kipeä, koska vein koirani ulos (mitä yksin asuva koiranomistaja voi muuta tehdä kuin viedä koiransa kipeänä ulos?), minun ammattitaidolla ei tee mitään tässä kohtaa ja vänkään vain vastaan. Yritin pitää puoliani ja sanoa vastaan, mutta en pystynyt, koska en saanut edes kunnolla suunvuoroa. Vihaan sitä, kun joku puhuu päälle yrittäessäni keskustella ja en haluaisi tehdä sitä itse. Lopulta puhelu päättyy siihen, kun lääkäri ilmoittaa uuden ajan ja lähes lyö luurin korvaan.


Pahentuva masennus on tuonut tullessaan toiveet omasta kuolemastani. En suunnittele mitenkään itsemurhaa, yms, enkä edes vahingoita itseäni, vaikka sitä olen joskus aiemmin kyllä tehnyt. Yritin näistä itsetuhoisuuden muodoista kertoa lääkärille. Hänen vastaus sanatarkasti oli: "mitä sä näistä mulle puhut?" Öö, siksi, koska olet minua hoitava psykiatri. Keskussairaalan slogan on "Sinua kuunnellen" ja tässä keskustelussa se ei todellakaan toteutunut.

Purskahdin itkuun. Itkeminen ei ole minulle mitenkään kaikista tyypillisin keino purkaa tunteita, mutta nyt ei muuta ollut. Olisi ihanaa osata purkaa omia tunteitaan paremmin, sillä huomaan, etten vieläkään osaa tehdä sitä. En edes osannut pitää puoliani minua kohtaan töykeästi käyttäytyvää ihmistä vastaan. Annan edelleen ihmisten kävellä ylitseni, aivan kuten annoin exäni kohdella minua huonosti. Seuraukset tiedättekin. Aivovamma ja sitä rataa.

Aloitin syksyllä toimintaterapiaryhmässä, jossa käytettiin voimauttavan valokuvan keinoja itsensä ja tunteiden käsittelyyn. En tiedä onnistuinko siinäkään. Jo silloin joulukuun lääkärin tapaamisella kerroin, etten meinaa jaksaa kaikkea tätä kuntoutusta, joka minulla on tällä hetkellä menossa. Lääkäri kutsui tätä aivokuntoutukseksi, joka treenaa aivojani. Muuten ihan hyvä, mutta tällä hetkellä en selviä edes tavallisesta arjestani, niin miten minun pitäisi jaksaa vielä toista kuntoutusta kerrallaan? Psykoterapeuttinikin koko ajan sanoo, että minun pitäisi vähentää asioita elämässäni. Yritän tietenkin, mutta on hankalaa sanoa ei, kun on tottunut terveenä erilaiseen elämään.

Minulla aloitettiin joulukuussa Medikinet-lääke pienimmällä annoksella ja sen tarkoituksena oli olla piristävä ja tarkkaavuutta parantava aine. Söin sitä kaksi kuukautta huomaamatta mitään eroa entiseen. Tuossa puhelussa psykiatrin kanssa hän tuplasi annoksen ja sain uuden reseptin. Tänään pakettia katsellessani huomasin, että lääke oli vaihdettu pitkävaikutteiseen versioon. Lyhytvaikutteisen version vaikutus loppuu tunneissa, pitkävaikutteisen kanssa puhutaan päivistä. Näin ollen lääkeaine jää elimistöön ja toimii piristävänä vielä silloin, kun minun pitäisi jo mennä nukkumaan. Kovin fiksua, eikö? Muutenkin nukun niin huonosti.

perjantai 8. helmikuuta 2019

Epäonnistunut aloitus vuodelle

Jotenkin kaikki tuntuvat hehkuttavan uutta vuotta ja uutta minää. Sitä, kuinka tästä vuodesta tulee parempi kuin edellinen, kuinka tämän vuoden aikana unelmat toteutuvat ja kaikki sujuu hienosti. Itse en osaa olla yhtään niin positiivinen tämän vuoden suhteen.

Ensinnäkin solisluun murtuma on parantunut huonosti. Tosin tämän selvittämiseen jouduin ensin olemaan kolarissa. Sen seurauksena autoni virui erään korjaamon pihassa ja odotti vakuutusyhtiön edustajan vierailua. Sen verran sain korjaamolta kuulla, että kaiken järjen mukaan autoni menee lunastukseen. Koska elämä on autoon tottuneena hieman haastavaa ilman sitä, oli pakko hankkia uusi auto.

Uusi auto, kolari, aivovamma ja todella huonoja kelejä on tuonut mukanaan pahentuneen ahdistuneisuushäiriön. Ennen auto toi vapauden tunteen, joka on nyt vaihtunut pelkoon. Kun yhtenä päivänä ajoin yksin ei niin tutulla paikkakunnalla, olin ajamisen jälkeen siinä tilassa, että jalat tärisi. Jo kymmenen minuutin ajon jälkeen on sellainen tunne, että kaipaisin taukoa.


Entäs sitten solisluu? Siinä se mukana roikkuu. Toisinaan sen kanssa pystyy tekemään jo hyvin kaikkea ja yhtenä hetkenä kipu säteilee pitkälle lapaluuhun ja kyynärpäähän. Kolarin jälkeen ambulanssissa minut todettiin muutoin aivan ehjäksi, mutta lääkärin tarkastusta suositeltiin. Löin siis takaraivoni niskatukeen, mutta muuten en vahingoittunut kolarissa. Lääkäriaikoja yksityiselle ei ollut tietenkään enää viikonloppuna iltapäivän ollessa pitkällä, joten päädyin taas ensiapuun. Ensiavussa olkapää kuvattiin, mutta muutoin mitään ei tehty. Koska solisluun murtuma ei ollut luutunut juuri yhtään, jouduin ottamaan kantositeen uudestaan käyttöön.

Näin ollen liikuntakielto jatkui entisestään. Koska ainoa liikunta, jota pystyin harrastaa, oli kävely, on sitäkin tullut tehtyä. Ongelma on se, että pitkään kävely aiheutti kipua solisluussa. Elämä kivun kanssa oli pitkästä aikaa lähes shokki. Aiemmin kärsimäni hermokipu oli ehtinyt unohtua. Hyvänä uutisena oli se, että vakuutusyhtiö vihdoin hyväksyi fysioterapian maksusitoumuksen ja olen päässyt sinne jo kerran.

Kun solisluun tilanne alkoi olla jo hyvä, sainkin mojovan flunssan niskaani. Yksin asuvalle koiranomistajalle mikään sairaus ei ole riittävän suuri syy jäädä sisälle, vaan koira oli vietävä ulos. Flunssan seurauksena nukkuminen on mennyt vielä tavallista vaikeammaksi. Jo ennen flunssaa olin jostain syystä hyvin väsynyt, ilmeisesti keho reagoi jo tulevaan sairauden puhkeamiseen.