maanantai 28. lokakuuta 2019

Kun et kuulu joukkoon

Päädyin viikonloppuna syntymäpäiväjuhliin, joista en tuntenut kuin seuralaiseni. En edes päivänsankaria. Pitää sen verran paljastaa, että kyseessä oli ihan aikuinen ihminen, itse asiassa hän täytti 25. Ei siis mitkään lasten synttärit. Sellaisista tulisi varmasti hyvin erilainen postaus.

Olen tainnut mainita täällä jo aiemmin, etten käytä alkoholia. En ikinä enkä missään muodossa. Kyseessä on siis isäni alkoholismin vastareaktio. Eikä meidän suvussa edes kukaan puhu asiasta ääneen, ehkä nyt sitten ne sukulaiset, jotka lukevat blogiani, saavat ensimmäistä kertaa kuulla asiasta. Isäni alkoholismi on meidän perheessäkin tabu. En vain jaksa ylläpitää tätä puhumattomuuden kulttuuria yllä enää. Ihan sama mitä minusta tai isäni sairaudesta ajatellaan. Mutta takaisin asiaan. Koska en käytä alkoholia, ei minua ole juuri ikinä kutsuttu mihinkään illanistujaisiin tai syntymäpäiville. En koskaan mennyt edes abiristeilylle, koska en olisi jaksanut katsella sitä humalaisten ihmisten määrää.

Kun kyseessä on tavallisten aikuisten ja vieläpä opiskelevien ihmisten juhla, voidaan varmaan jo päätellä, ettei kyseessä ollut vain kakkukahvit ja kolmelta iltapäivällä päättyvä tilaisuus. Tarjolla oli viiniä ja boolia. Minulla oli limpparia, tosin onneksi ihan vain lasissa. En kiinnittänyt lasin kanssa huomiota. Kukaan ei edes tarjoutunut täyttämään lasiani, vaikka polven ortoosin vuoksi olisin voinut jopa saadakin erityistä palvelua. Ihan hyvä, sillä en olisi jaksanut avautua alkoholin käyttämättömyydestä.

Pahempaa kuitenkin oli meteli. Iso määrä ihmisiä kaksiossa ja vielä taustalla soiva musiikki. Jossain kohtaa istuin tuntemattoman viereen ja kävimme alle viiden minuutin keskustelun. En saanut selvää toisen puheesta. Jouduin puolet ajasta arvaamaan hänen sanojaan ja väärinhän se meni. Hävetti edes yrittää puhua. Jatkuva hälinä teki puhumisesta täysin mahdotonta. Suurimman osan ajasta istuimme seuralaiseni kanssa kaksion makuuhuoneessa, jossa samalla oli karaokelaitteet. Oli helpompaa olla siellä, kun kaikki olivat vain hiljaa paitsi laulaja(t).

Jossain vaiheessa seuralaiseni ystävä tuli kysymään, että miksi me vain "angstaamme " makuuhuoneessa emmekä vietä aikaa siellä, missä suurin osa ihmisistä oli. Selitin jotain ääniyliherkkyydestä. En jaksanut pilata kenenkään iltaa alkamalla selittämään mistä aivovammani on tullut ja miten se vaikuttaa. Oli lähes paniikinomainen hetki, kun yritin antaa rehellisen vastauksen kertomatta mitään oleellista ja samalla antaa vastaus, johon ei tule jatkokysymyksiä.



Tuon kommentin jälkeen tajusin sen. Minulla ei ole kivaa. En kuulu joukkoon. Mieluummin olisin ollut kotisohvalla viltin alla ja katsonut jotain hömppäsarjaa kuin esittämässä, että olen samanlainen kuin kaikki muutkin. Ei minua haittaa tavata uusia ihmisiä. Olisin vain tarvinnut sen hyvin erilaiseen ympäristöön. Ympäristöön, jossa tarkkaavaisuuteni ei hajoa kuin raaka kananmuna tippuessaan kaakelilattialle.

Ymmärryksen hetkellä olin lähellä alkaa itkeä. Eihän nyt yleensä juhlat ole syy itkeä, mutta toki minulla on myös riittävästi huonoja muistoja jo omista syntymäpäivistä ja muut juhlapyhät ovat menettäneet kaiken hohtonsa isäni kännäämisen takia. Tajusin myös, etten anna juurikaan seuralaiselleni mahdollisuutta nauttia juhlista. Päässäni pyöri ajatukset siitä, että olenko kohtuuton ja pilaanko toisenkin illan kokonaan. Pystyisinkö ikinä nauttimaan toisten juhlista?

Lähtiessä käytiin isäntäparin kanssa vielä keskustelua, jossa kehotettiin ensi vuonna sitten juhlimaan alkoholin kanssa. En voinut olla hiljaa. Sanoin, etten juo koskaan. Ihan sama vaikka seuralaiseni olisi kuski. Tai vaikka en enää vuoden päästä söisikään lääkkeitä, joiden kanssa alkoholia ei saisi nauttia. Päälle vielä yleiset fraasit, kuten tervetuloa vain meillekin käymään yms. Yleensä en edes usko, että kukaan tulee.

Lopputuloksena oli taas märkä rätti naamaan ja muistutus siitä, että juhliin meneminen ei ole hyvä idea. Tai ainakaan en niissä nauti olostani, vaikka niin kuvittelisin etukäteen. En pidä siitä, etten ole kutsuttu, mutta ehkä jatkossa vaan olen onnellinen, jos minun ei ole pakko mennä mihinkään juhliin. Toki lasten synttärit tai muut juhlat ovat ihan eri asia. Lasten kanssa sentään tulen toimeen ja koen jopa oloni hyväksi. Lasten seurassa koen olevani hyväksytty joukkoon sellaisena kuin olen. En ole se ainoa erilainen vaan ihan sopiva.

lauantai 12. lokakuuta 2019

Ensimmäinen arvonta

Polven leikkauksen takia ja kuntoutuksen ollessa kesken, olen lähinnä vain maannut sohvalla. Koska aivovamma aiheuttaa keskittymiskyvyn vaikeutta, oli pakko kehitellä jotain tekemistä. Ei meinannut tulla edes telkkarin katsomisesta mitään, kun kädet hamuili koko ajan räpläämään puhelinta.

Piti siis miettiä joku toinen vaihtoehto. Yksi tuttu valitti palelevia varpaita ja lupasin kutoa hänelle villasukat. Innoissani ryhdyin suunnittelemaan ja sain jopa sukat valmiiksi nopeasti. Sain kuulla tuttavalle tulevasta vauvasta ja oli pakko päästä kutomaan vauvalle sukkia. Äitini totesi sukat aivan liian pieniksi vastasyntyneelle, joten kudoin toisetkin. Ja kolmannet. Oli pakko tehdä vielä tumput ja pipo vauvalle.

Sitten tein kaverille pipon ja pian jo samanlaiset tumpit perään. Parissa viikossa tuli tehtyä nuo kaikki. Vihoviimeisten lankojen päättelyn jälkeen iski ongelma. Mitä sitten ja kenelle?

Instagramissa olin jakanut jo jotain neuloosin tuotoksia ja iski ajatus. Voisin tehdä jotain jollekin toiselle, ihan ilman lankojen hinnan korvaamista. Joten Instagramissa olevat, kannattaa käydä osallistumassa arvontaan! Mut löytää tosiaan sieltä nimimerkillä nenne.k ja ensimmäisessä kuvassa on ohjeet osallistumiseen.


Tuon kuvan ottamisen jälkeen olen tehnyt yhden pipon ja nyt on tilaustyönä kaverin lapsille tulossa tumppuja ja villasukkia. Kuulemma joululahjaksi saisi myös tehdä yhdelle kaverille jotain käsiä lämmittämään.

Neulominen on onneksi opittu taito jo ennen aivovammaa. Olin jo koulussa ihan hyvä käsitöistä, mutta tietenkin nyt on vaikeampaa saada asioita valmiiksi. Toistaiseksi olen malttanut päätellä kaikki langat ja osa tuotoksista on ollut jo käytössä.

Käytän neulomiseen hyödyksi kotona sohvalla vietetyn ajan lisäksi myös psykoterapiassa istumani tunnit. Puheentuotto ei ole kärsinyt vaikka en terapeuttiani silmiin tuijota koko aikaa. Toki ajatus välillä pätkii, kun joudun miettimään peukalon paikkaa tai laskemaan kerroksien määrää. Toisaalta ajatus pätkii ilman neulomustakin.