Olen siinä mielessä onnellinen, että puukotuksen jälkeen kaikki seurustelukumppanini ovat nähneet minut vain vammaisena. Itse olen ehkä vertaillut itseäni terveeseen, mutta kumppanini ovat nähneet minut vain yhdenlaisena. Heille olen ollut vain Anne, sairauksineen toki.
Elo ja seurustelu aivovammaisen kanssa ei kuitenkaan ole kaikista helpointa. En ole koskaan yrittänyt salata sairauksiani. Masennus jo yksin voi olla kumppanille vaikeaa, saati sitten kun siihen lisätään aivovamma, posttraumaattinen stressihäiriö ja ahdistuneisuushäiriö. Kun minulla on hyvä kausi, voi seurustelu olla kivaakin. En käy töissä, eli en ole solmittuna normaaliin sairaanhoitajan kolmivuorotyöhön.
Mutta olenhan minä välillä ihan sairaan raskas. Väsyneenä tekee mieli heitellä lautasia seinään, välillä aivot ovat niin tiltissä, että silmätkin seisoo päässä. Epämukavuusalueella oleminen saa minut kiukkuiseksi. Voin unohtaa jotain tärkeitäkin asioita.
En jaksa, en pysty, en kykene.
Mutta jos valitsee minut kumppaniksi, pitääkö vierellä pysyä kuitenkin? Puhuinhan seurustelukumppaneista, eli olen seurustellut useamman kuin yhden kerran tässä 4,5 vuoden aikana.
Vammaisuus ja sairaudet eivät erityisesti innosta minua itseäkään. En silti pääse niistä eroon. Seurustelukumppanin ei kuitenkaan ole pakko valita niitä, eikä edes minua. Rehellisesti sanottuna kyllä on satuttanut, kun parisuhteen toinen osapuoli kipuilee sen kanssa, että hyväksyykö minut sairauksieni kanssa.
Jos olisin vammautunut muulla tavalla ja seurustelukumppanini olisi pitänyt opetella minut uudenlaisena, olisi sekin vaikeaa. Aivovamma muuttaa monella tavalla ihmistä ja jopa persoona saattaa muuttua hyvin erilaiseksi. Onko silloin velvoitettu rakastamaan muuttunutta ihmistä?
Parisuhde kanssani sisältää kolmannen persoonan. Kutsumattoman vieraan. En halua, että tuo vieras saa parhaan paikan kotoani. Aivovamma ei poistu piilottamalla, mutta ei se ansaitse tilaa minun ohitseni.