tiistai 28. elokuuta 2018

Kummat paperit olisi fiksumpi nyt, terkka vai saikkari?

Koulun puolesta tuotiin esille ajatus siitä, että onko nyt järkeä jatkaa opiskelua terveydenhoitajaksi. Välillä olen miettinyt sitä aivan samaa itsekin, mutta vielä en ole luovuttanut. Kummassakin asiassa on kuitenkin hyödyt ja haitat.

Nyt sairaanhoitajaksi
+Saisin keskittyä kohta alkavaan kuntoutukseen. Kun elämässä on liikaa, ei kuntoutuksesta saa niin paljon hyötyä, kuin olisi mahdollista.
+On epätodennäköistä, että pystyisin juuri nyt työskentelemään terveydenhoitajana, joten tupla-ammatista ei välttämättä olisi tässä hetkessä hyötyä.
+Saisin sairaanhoitajan tutkinnon tekemättä enää yhtään mitään.

-Olen tehnyt niin paljon ylimääräistä kaksoistutkinnon eteen, että kyllähän se vituttaisi jättää tähän.
-Katuisinko myöhemmin kesken jättämistä?
-Jos joskus haluaisin jatkaa opintojani, joutuisin hakemaan uudestaan, eikä opiskelupaikan saaminen ole itsestäänselvyys.

Nyt terveydenhoitajaksi
+Kaksoistutkinnon suorittamisesta ei ole koskaan haittaa, päinvastoin.
+Terveydenhoitaja voin olla muuallakin töissä kuin vain neuvolassa/koulussa/työterveydessä. Minulla on mahdollisuus olla erilaisissa yhdistyksissä tai muualla kolmannen sektorin työpaikassa terveydenhoitajana.
-Tulevaisuuden työkykyä ei voida ennustaa.

-Pitäisi jaksaa tehdä opinnot loppuun asti.
-Loppujen harjoittelujen läpäiseminen ei ole varmaa.


Tuntuu, että koulun puolesta en ole pahemmin saanut ymmärrystä tai edes mitään mahdollisuutta tehdä harjoitteluita helponnetusti tekemällä pelkästään esimerkiksi 4 tunnin päiviä. Ei ihmekään, jos olen väsynyt harjoittelussa, kun en selkeästi pysty tekemään täyttä työpäivää.

Työelämässäkin on mahdollisuus olla osa-aikaeläkkeellä tai tehdä omasta halusta 80 prosenttista työaikaa. Miksi siis minä en koulun puolesta ole tätä saanut? Oma moraali ei anna periksi luovuttaa. Kuitenkin olen saanut kyselyitä siitä, että onko tämä vain oire aivovammasta ja kyvyttömyydestä huomata oman jaksamisen rajoja. Olen aina tehnyt paljon ja saanut paljon aikaan. Totta kai mietin sitä, että onko tämä jääräpäisyys opiskelujen loppuun saattamisesta vain aivovamman kieltämistä.

Sen tiedän, että jos nyt otan vain sairaanhoitajan tutkinnon, niin takaisin kouluun en palaa. Kyseinen opinahjo ei millään tavalla kiinnosta, varsinkin kun näitä haasteita on ollut jo aivan riittämiin. Lisäksi tuntuu, että opetussuunnitelma muuttuu koko ajan, eikä välttämättä ole mahdollista saada yhdistettyä näitä nykyisiä ja sitten joskus tulevaisuudessa tulevia opintoja yhteen. Jo nyt menen opinnoissani kahden opetussuunnitelman väliä ja se itsessään tuo jo haasteita. Jos taas vaihtaisin koulua, olisi vaikeaa todentaa mitä opintoja olen tehnyt ja mitä en.

lauantai 25. elokuuta 2018

Se siitä harkasta

Viime keväänä kun neuvolaharjoittelu keskeytettiin, nousi rima lähteä seuraavaan harjoitteluun. Tietenkin. Ihme olisi, jos ei vaikuttaisi. Kuitenkin syyt, joilla neuvolaharjoittelu keskeytettiin, johtuivat suoraan aivovammasta, jolle en voi mitään. Vuorovaikutuksen haasteet ja väsyminen nyt valitettavasti eivät ole itsestään paranevia asioita, ainakaan ilman kuntoutusta.

Viimeiset kolme viikkoa olin kaikesta huolimatta työharjoittelussa, tällä kertaa työterveshuollossa. Voisin sanoa tämän olleen kaikista vaikein harjoittelu, jossa olen ollut. Teoriaopinnot suoritettiin pelkästään verkossa, enkä koe niistä aivan hirveästi hyötyneeni. Varsinkin tässä kyseisessä työterveyshuollon yksikössä asiakasyrityksillä on paljon erilaisia kemikaaleja ja liuottimia käytössä, joista minulla tietämystä on todella vähän jo ilman opintoja. En koe, että olisin saanut koulusta riittävästi tietoa, mutta "kyllä työ opettaa". Ei ainakaan kolmessa viikossa.

Työ itsessään sisälsi paljon sairaanhoitoa eli sairaslomien kirjoittamista ja hoidon tarpeen arviointia. Sain ottaa verinäytteitä, sydänfilmejä ja nielunäytteitä. Parit tikit ja yhdet hakaset tuli poistettua ja yhden asiakkaan haavaa tuli pariinkin kertaan hoidettua. Varsinaista terveydenhoitajan työtä oli yllättävän vähän. Se, mistä olisin oppinut, olisivat olleet terveystarkastukset, joita sattui äärimmäisen vähän tälle jaksolle. Tosin sille on opiskelijana aivan mahdotonta tehdä mitään.

Kolmen viikon aikana useampaan kertaan keskustelin ohjaajani kanssa omasta työkyvystäni. Hän oli samaa mieltä kanssani siitä, että juuri tällä hetkellä en pystyisi yksin hoitamaan hänen työtään. Ottaen huomioon, että olen edelleen sairauslomalla ja neuropsykoginen kuntoutus on aloittamatta, niin en ihmettele yhtään, miksi en työhön pystyisi. On taas aivan eri asia pohtia, millaista työtä pystyn tekemään tulevaisuudessa. Tällä hetkellä voimavaroja vie kolme kertaa viikossa oleva psykoterapia ja kaikki muut ohella pyörivät säännölliset tapaamiset.


Torstaina oli harjoittelun loppuarviointi. Kevään yllättävän harjoittelun keskeyttämisen jälkeen en itsekään ollut varma siitä, mikä on arvioinnin lopputulos. Tietenkin toivon hyväksyttyä ja pelkäsin hylättyä.

Aluksi tietysti kerrottiin niitä positiivisia asioita eli kädentaitoja. Osaan kuulemma myös kirjata hyvin. Mutta siihen se sitten jääkin. Ne positiiviset asiat siis. Minua ei uskalleta jättää asiakkaan kanssa yksin, jotten tahatta häntä loukkaisi, sillä en tunnista toisen ihmisen tunnetiloja. En huomaa, jos ihminen ei halua keskustella jostain asiasta.

Ihmisten lukutaito on terveydenhoitajan työssä tärkein taito, joka minulta aivovamman takia puuttuu. Opettaja vaikutti siltä, että hän aikoo hylätä harjoittelun, mutta hän päättikin jättää asian pöydälle. Ensi viikolla minulla on tapaaminen koulun kanssa opinnoista muutenkin, joten silloin asiaan palataan uudestaan.

Opettaja alkoi puhua aiheesta, jota olen itsekin päässäni pyöritellyt. Ei minusta tule terveydenhoitajaa neuvolaan tai työterveyteen ja tuskin kouluunkaan. Eli ei mihinkään perinteisen terveydenhoitajan työhön. Onko kuitenkaan järkeä yrittää väkisin saada terveydenhoitajan tutkintoa, kun en edes harjoitteluista pääse läpi?

lauantai 18. elokuuta 2018

Neuron puoli etenee

Pääsin vihdoin uudestaan neuropsykogisiin tutkimuksiin, joiden piti alunperin olla jo kauan sitten. Puukotuksen seurauksena tulleet psyykkiset sairaudet ovat kuitenkin estäneet tutkimusten tekemisen ja toipumisen oltua varsin hidasta psyykkiseltä puolelta, ei niitä ole voitu tehdä. Keväällä kuitenkin sanoin, että haluan ne nyt tehtäväksi, kun oma olotila oli selkeästi parempi. Mietin kyllä vaikuttaako avoero psyykkiseen olotilaan, mutta onneksi en ole mitenkään erityisesti huomannut olotilan menneen huonompaan suuntaan.

Kun sain postissa kutsun tutkimuksiin, mietin kuinka huonoa tuuria oli se, että tutkimukset osuivat harjoitteluni ensimmäiselle viikolle. Stressasin tuntien kertymistä, mutta pakkohan tutkimuksiin oli mennä. Tuntien kannalta tuo yksi päivä oli kuitenkin mahdollista kuroa kiinni, joten sen puolesta ei ollut väliä, vaikka tutkimukset olivatkin harjoittelun aikana.

Kun tutkimukset alkoivat, neuropsykologi kysyi mitä muistan edellisistä tutkimuksista. Ainoastaan yksi tehtävä oli jäänyt mieleen, eikä vastaavaa tehtävää ollutkaan. Aluksi juttelimme varmaan tunnin ajan ja olin jo jotenkin ihmeissäni ettemmekö koskaan aloita testejä. Jo keskustelun aikana huomasin kuinka en olisi millään jaksanut keskittyä. Oli pakko nousta ottamaan vettä, vaikka ei varsinaisesti jano ollutkaan.

Neuropsykologiset testit ovat varsinaista tykitystä. Heti tehtävän jälkeen tulee uusi. Jotkut tehtävät tehdään kelloa vasten, pitää opetella sanalistoja ulkoa ja tehdä palikoista kuvan mukaisia kuvioita. Jotkut kysymykset olivat yleistietoa, kuten milloin Suomi itsenäistyi ja mitä tehdään längillä. Pahimmat tehtävät olivat niitä, kun piti tehdä kahta asiaa samaan aikaan, mikä ei minulta enää mitenkään onnistunut. Jouduin luottelemaan numeroita takaperin ja samalla ympyröimään pisteryhmiä. En kyennyt.


Olisin saanut pitää tauon halutessani, mutta kun olin jo vihdoin päättänyt pyytää taukoa, olikin jäljellä enää kaksi tehtävää. Neuropsykologi kertoi huomanneensa kuinka aloin testien puolivälissä haukottelemaan ja selkeästi väsyin. Tiedostin aivan saman. Kaiken kaikkiaan olin poliklinikalla reilut kolme tuntia ja sen jälkeen olo oli sellainen, etten uskaltanut ajaa autolla. Viime aikoina olen alkanut tunnistamaan sen hetken, kun aivot alkavat olla tiltissä. Silloin vaan tarvitsee sen, kun saa hetken pitää silmiä kiinni ja olla muutenkin mahdollisimman virikkeettömässä ympäristössä. Se fiilis tuli testien jälkeen.

Neurologin soittoaika olikin sitten perjantaina. Hän totesi, että vammasta on niin paljon aikaa, että ne aivovamman oireet, jotka olisivat olleet mahdollisia parantua itsestään, ovat jo parantuneet. Edelleen tarkkaavaisuus ja työmuisti ovat selkeästi huonompia ja sopivat aivovamman oirekuvaan. Ihan kuin aivovamma tuosta noin olisikaan itsestään parantunut.

Neurologi olikin sitä mieltä, että nyt olisi hyvä aika aloittaa neuropsykologinen kuntoutus. Ilman traumaa se olisi aloitettu jo yli kaksi vuotta sitten. Sitä en tiedä miten paljon syksyn aikana kuntoutusta ehtii saamaan, sillä jaksaminen ja aika menee pitkälti koulun parissa. Puhuimme myös matkapahoinvoinnista, joka on alkanut vasta aivovamman jälkeen. Sain siihen reseptin laastariin, jonka vaikutus on 72 tuntia. Laastarin ei kuulemma pitäisi väsyttää niin paljon kuin tablettien, mutta saa nähdä koska pääsen kokeilemaan ensimmäistä kertaa laastaria.

Kolmas asia oli lääkärinlausunto. Tässä alkaa jo myöntää itselleen, että on asioita, joihin ei enää pysty. Olen ollut kolme kertaa ulkomailla aivovamman saamisen jälkeen ja siellä varsinkin huomaa, kuinka paljon aivovamma vaikuttaa. En pysty muistamaan ja kääntämään samaan aikaan englantia, en löydä hotellia, en pysty valitsemaan ravintolaa, enkä ylipäätään tekemään järkevää suunnitelmaa reissulle. Vapaa-ajan reissaamista varten tarvitsen henkilökohtaista avustajaa. Toki myös kaikki tekeminen yksin on lähes mahdotonta. Henkilökohtaisen avustajan saaminen ei ole itsestäänselvyys, mutta ainakin asia on vireillä.

sunnuntai 12. elokuuta 2018

Kypros

Niin nopeasti meni reissu, etten edes ehtinyt sieltä mitään kirjoitella. Tosin takaisin tultiin jo sunnuntaina, mutta olen oikeasti ollut niin kiireinen, etten ole ehtinyt blogin pariin. Monet muutkin asiat ovat jääneet, mutta niistä myöhemmin. Nyt Kyproksen tunnelmiin!

Varattiin siis äkkilähtö pari viikkoa ennen reissua. Kyseessä oli Aurinkomatkojen paketti, joka sisälsi lennot, hotellin ja otettiin siihen päälle aamupala ja lentokenttäkuljetus. Lento lähti Helsingistä Pafokselle, josta minibussilla mentiin Limassolin kaupunkiin. Hotellina oli Hotel Kapitanios Odysseia, joka sijaitsi reilun parin kilometrin päässä keskustasta. Meren rantaan oli sellainen 150 metriä. Yllätyin kuinka rauhallinen hotelli oli, enkä heräillyt yöllä meteliin. Sen sijaan pimennysverhot olisi olleet kova sana. Hotellilla oli oma uima-allas ja erikseen vielä lastenallas, spa ja kuntosali, joista kaksi viimeistä jäi kyllä kokeilematta.


Limassol kaupunkina on varsin pieni, asukkaita siellä on noin 100 000. Nähtävyyksiä on vanha satama, pari kirkkoa, katedraali ja linna. Linna oli niin pieni ja huomaamaton, että pari kertaa kävelimme sen ympäri sitä löytämättä. Kirkot eivät tällaista ateistia kiinnosta, joten nekin tuli vain ulkopuolelta nähtyä. Limassolissa on oma eläintarha, jonne sisäänpääsy maksoi muistaakseni 5 euroa. Erikoisimmat eläimet olivat virtahepo, flamingo ja pari erilaista apinaa. Alueena eläintarha oli pieni ja selkeä ja eläimet näki hyvin. Mitään ihmeitä ei kuitenkaan kannata odottaa, jos tähän kaupunkiin tulee nähtävyyksiä katsomaan.


Shoppailun kannalta kaupunki oli kiva. Kahdelle kadulle keskittyi paljon liikkeitä ja lisäksi oli kaksi ostoskeskusta. Kauempi ostoskeskus My Mall oli meidän hotellilta yli 7 kilometrin päässä, mutta sinne pääsi bussilla todella kätevästi. Bussilippu maksoi suuntaansa 1,5 euroa, joten sen puolesta oli kiva käydä ostoskeskuksessa. My Mallin alakerrassa oli luistelurata ja pelihalli ja yläkerrasta löytyi erilaisia ravintoloita, ihan Mäkkäristä ja Subwaysta alkaen hienompiinkin paikkoihin.


Hintatasoltaan Kypros oli joissain asioissa halvempi kuin Suomi. Ravintolasta riippuen ruokaa sai aika samaan hintaan kuin kotimaasta, mutta pikaruokapaikoista sai pitagyrosta jo kolmella eurolla. Suklaa oli kalliimpaa siellä, mutta taas kaikki juomat halvempia. Vaate- ja kenkäkaupoissa oli lähes kaikissa alennusmyynti, joten ne sai hyvin hintaan. Kallein vaateostos, jonka tein, oli mekko 13,90 hintaan.


Reissun kuumin päivä vietettiin Pafoksen kaupungissa. Aamulla mentiin ensin bussilla hiukan lähemmäs bussipysäkkiä, josta Pafoksen bussi lähti. Seuralaiseni oli jo katsonut aiemmin, että tuo meitä lähin pysäkki on väliaikaisesti toisaalla. Siinä vaiheessa kun yritimme etsiä oikeaa pysäkkiä, alkoi minulla käydä ylikierroksilla. En pystynyt miettimään sitä, missä meidän pitäisi olla ja kuinka kauan meillä on aikaa etsiä pysäkkiä. Jos olisin ollut yksin matkalla, niin en olisi mitenkään siinä tilanteessa pärjännyt. Lopulta pysäkki löytyi ja päästiin matkaan.


Pafoksella suuntasimme ensimmäisenä Kuninkaiden haudoille, joka sijaitsi läntisellä puolella ihan lähellä merenrantaa. Haudat paljastuivat aika pieniksi monumenteiksi. Hautojen lisäksi alueella oli paljon päällekäin pinottuja kiviä ja yksinkertaisuudessaan se oli jopa näyttävämpää kuin haudat. Emme kiertäneet kaikkia hautoja, koska siellä oli yksinkertaisuudessaan niin kuuma, että voin jo pahoin sen vuoksi. Mittaria ei ollut, mutta lämpötila oli varmasti sen 40 astetta. Kuninkaiden haudoilta lähdimme kävelemään kohti ala-Pafosta, jossa olisi ollut arkeologinen puisto ja mosaiikit, mutta siinä helteessä ei pystynyt kävelemään niin pitkälle. Päädyimme Kings Avenue Mall -nimiseen ostoskeskukseen ja sieltä taas kävelimme bussiasemalle.


Matkasta sinänsä olisi ehkä odottanut enemmän. Tokikaan mitään kovin suuria suunnitelmia ei ollut ja koska aivovammasta ei saa lomaa, niin ei voi liian täyteen edes suunnitella aikatauluja. Yhtenä iltana en saanutkaan unta, mikä taas heijastui seuraavaan päivään negatiivisesti. Tämän matkan jälkeen voinkin jo suoraan todeta, etten pystyisi yksin matkaamaan. Mutta ainakin jollain tasolla matka oli ainakin rentouttava, sillä ehdin viikossa lukemaan 2,5 kirjaa, mikä on enemmän kuin edellisen kuukauden aikana.