lauantai 25. elokuuta 2018

Se siitä harkasta

Viime keväänä kun neuvolaharjoittelu keskeytettiin, nousi rima lähteä seuraavaan harjoitteluun. Tietenkin. Ihme olisi, jos ei vaikuttaisi. Kuitenkin syyt, joilla neuvolaharjoittelu keskeytettiin, johtuivat suoraan aivovammasta, jolle en voi mitään. Vuorovaikutuksen haasteet ja väsyminen nyt valitettavasti eivät ole itsestään paranevia asioita, ainakaan ilman kuntoutusta.

Viimeiset kolme viikkoa olin kaikesta huolimatta työharjoittelussa, tällä kertaa työterveshuollossa. Voisin sanoa tämän olleen kaikista vaikein harjoittelu, jossa olen ollut. Teoriaopinnot suoritettiin pelkästään verkossa, enkä koe niistä aivan hirveästi hyötyneeni. Varsinkin tässä kyseisessä työterveyshuollon yksikössä asiakasyrityksillä on paljon erilaisia kemikaaleja ja liuottimia käytössä, joista minulla tietämystä on todella vähän jo ilman opintoja. En koe, että olisin saanut koulusta riittävästi tietoa, mutta "kyllä työ opettaa". Ei ainakaan kolmessa viikossa.

Työ itsessään sisälsi paljon sairaanhoitoa eli sairaslomien kirjoittamista ja hoidon tarpeen arviointia. Sain ottaa verinäytteitä, sydänfilmejä ja nielunäytteitä. Parit tikit ja yhdet hakaset tuli poistettua ja yhden asiakkaan haavaa tuli pariinkin kertaan hoidettua. Varsinaista terveydenhoitajan työtä oli yllättävän vähän. Se, mistä olisin oppinut, olisivat olleet terveystarkastukset, joita sattui äärimmäisen vähän tälle jaksolle. Tosin sille on opiskelijana aivan mahdotonta tehdä mitään.

Kolmen viikon aikana useampaan kertaan keskustelin ohjaajani kanssa omasta työkyvystäni. Hän oli samaa mieltä kanssani siitä, että juuri tällä hetkellä en pystyisi yksin hoitamaan hänen työtään. Ottaen huomioon, että olen edelleen sairauslomalla ja neuropsykoginen kuntoutus on aloittamatta, niin en ihmettele yhtään, miksi en työhön pystyisi. On taas aivan eri asia pohtia, millaista työtä pystyn tekemään tulevaisuudessa. Tällä hetkellä voimavaroja vie kolme kertaa viikossa oleva psykoterapia ja kaikki muut ohella pyörivät säännölliset tapaamiset.


Torstaina oli harjoittelun loppuarviointi. Kevään yllättävän harjoittelun keskeyttämisen jälkeen en itsekään ollut varma siitä, mikä on arvioinnin lopputulos. Tietenkin toivon hyväksyttyä ja pelkäsin hylättyä.

Aluksi tietysti kerrottiin niitä positiivisia asioita eli kädentaitoja. Osaan kuulemma myös kirjata hyvin. Mutta siihen se sitten jääkin. Ne positiiviset asiat siis. Minua ei uskalleta jättää asiakkaan kanssa yksin, jotten tahatta häntä loukkaisi, sillä en tunnista toisen ihmisen tunnetiloja. En huomaa, jos ihminen ei halua keskustella jostain asiasta.

Ihmisten lukutaito on terveydenhoitajan työssä tärkein taito, joka minulta aivovamman takia puuttuu. Opettaja vaikutti siltä, että hän aikoo hylätä harjoittelun, mutta hän päättikin jättää asian pöydälle. Ensi viikolla minulla on tapaaminen koulun kanssa opinnoista muutenkin, joten silloin asiaan palataan uudestaan.

Opettaja alkoi puhua aiheesta, jota olen itsekin päässäni pyöritellyt. Ei minusta tule terveydenhoitajaa neuvolaan tai työterveyteen ja tuskin kouluunkaan. Eli ei mihinkään perinteisen terveydenhoitajan työhön. Onko kuitenkaan järkeä yrittää väkisin saada terveydenhoitajan tutkintoa, kun en edes harjoitteluista pääse läpi?

6 kommenttia:

  1. Entäs oletko harkinnu esim. Patologian puolelle erikoistumista? Siellähän ei tarvitsisi niin paljon olla sosiaalisessa kontaktissa. Tai pystyykö opintojasi käyttämään tutkimus työssä tai näytteiden analysointi hommissa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lukiossa mun haaveammatti oli nimenomaan patologi! Ja pystyisin olemaan kaikissa ehdottamissasi paikoissa, myös erilaisissa yhdistyksissä ns kolmannella sektorilla. Kaikki terkkarit eivät tee työuraansa neuvolassa.

      Poista
  2. Itse sanoisin, että käy koulu läpi. Vaikka olisi hankalaa ja veisi vähän enemmän aikaa, niin yritä edes. Älä ainakaan suostu siihen, että opettajat päättävät puolestasi.

    Yksi tuttavani kävi läpi lukion, mutta ei koskaan kirjoittanut ylioppilaaksi. Opettajat olivat hänelle niin monta kertaa toistaneet, ettei hän kuitenkaan pääse läpi, että ohan turha yrittää. No, vaihtoi muualle kouluun ja pärjää elämässään hyvin, mutta ei koskaan valmistunut ylioppilaaksi. Syy: alaslyttäävät opettajat eivät antaneet edes yrittää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kieltämättä ajattelisin itsekin, että opettajien pitäisi kannustaa, eikä lytätä. Onneksi vielä ei ole kukaan erota käskenyt opinnoista.

      Poista
  3. Heippa! Jos koulunkäynti itsessään sujuu sinulta (lukeminen/tentit ym.) ja opinnot tuntuvat mielekkäiltä, niin kannattaa miettiä jatkamista. Jos taas voimat eivät riitä opintojen lisäksi muuhun, niin ehkä on pilliin vihellyksen paikka. Sopeutumisvalmennuskurssilla (SUOSITTELEN, oli tosi hyvä aivovammaliiton kurssi) sanottiin, että pitäisi muistaa katsoa kokonaisuutta, että työn/opiskelun lisäksi on energiaa olla sisko, tytär, ystävä, puoliso, äiti, harrastusten parissa oleva ja kodin asiat hoitava kokonaisuus. Mitä siis kunkin elämään kuuluu sen työn/opiskelun lisäksi. Helpommin sanottu kuin tehty =) Kyllä sinä löydät vastaukset, mitkä tarvitset elämääsi ohjaamaan, ihan varmasti. Niitä tulee aina uusia eri elämänvaiheissa ja kysymyksetkin muuttuvat samalla. Epävarmuus on pahinta ja vie välillä voimat... itsekin tosin taas opettelen sietämään sitä, ettei tiedä tulevasta. Minulla 16 vuotta takana mielekästä työtä, johon ei paluuta (?). Mitähän sitä tekee "isona", heh =D. Sateesta huolimatta aurinkoisia hetkiä elämääsi! Kati

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harjoittelun aikana ei kieltämättä ole elämää, mutta olen ajatellut, että se on vain vaihe ja onneksi aika lyhyt vaihe.
      Kiitos Kati ja kaikkea hyvää sinne 💙

      Poista