Se siitä harkasta

Viime keväänä kun neuvolaharjoittelu keskeytettiin, nousi rima lähteä seuraavaan harjoitteluun. Tietenkin. Ihme olisi, jos ei vaikuttaisi. Kuitenkin syyt, joilla neuvolaharjoittelu keskeytettiin, johtuivat suoraan aivovammasta, jolle en voi mitään. Vuorovaikutuksen haasteet ja väsyminen nyt valitettavasti eivät ole itsestään paranevia asioita, ainakaan ilman kuntoutusta.

Viimeiset kolme viikkoa olin kaikesta huolimatta työharjoittelussa, tällä kertaa työterveshuollossa. Voisin sanoa tämän olleen kaikista vaikein harjoittelu, jossa olen ollut. Teoriaopinnot suoritettiin pelkästään verkossa, enkä koe niistä aivan hirveästi hyötyneeni. Varsinkin tässä kyseisessä työterveyshuollon yksikössä asiakasyrityksillä on paljon erilaisia kemikaaleja ja liuottimia käytössä, joista minulla tietämystä on todella vähän jo ilman opintoja. En koe, että olisin saanut koulusta riittävästi tietoa, mutta "kyllä työ opettaa". Ei ainakaan kolmessa viikossa.

Työ itsessään sisälsi paljon sairaanhoitoa eli sairaslomien kirjoittamista ja hoidon tarpeen arviointia. Sain ottaa verinäytteitä, sydänfilmejä ja nielunäytteitä. Parit tikit ja yhdet hakaset tuli poistettua ja yhden asiakkaan haavaa tuli pariinkin kertaan hoidettua. Varsinaista terveydenhoitajan työtä oli yllättävän vähän. Se, mistä olisin oppinut, olisivat olleet terveystarkastukset, joita sattui äärimmäisen vähän tälle jaksolle. Tosin sille on opiskelijana aivan mahdotonta tehdä mitään.

Kolmen viikon aikana useampaan kertaan keskustelin ohjaajani kanssa omasta työkyvystäni. Hän oli samaa mieltä kanssani siitä, että juuri tällä hetkellä en pystyisi yksin hoitamaan hänen työtään. Ottaen huomioon, että olen edelleen sairauslomalla ja neuropsykoginen kuntoutus on aloittamatta, niin en ihmettele yhtään, miksi en työhön pystyisi. On taas aivan eri asia pohtia, millaista työtä pystyn tekemään tulevaisuudessa. Tällä hetkellä voimavaroja vie kolme kertaa viikossa oleva psykoterapia ja kaikki muut ohella pyörivät säännölliset tapaamiset.

Torstaina oli harjoittelun loppuarviointi. Kevään yllättävän harjoittelun keskeyttämisen jälkeen en itsekään ollut varma siitä, mikä on arvioinnin lopputulos. Tietenkin toivon hyväksyttyä ja pelkäsin hylättyä.

Aluksi tietysti kerrottiin niitä positiivisia asioita eli kädentaitoja. Osaan kuulemma myös kirjata hyvin. Mutta siihen se sitten jääkin. Ne positiiviset asiat siis. Minua ei uskalleta jättää asiakkaan kanssa yksin, jotten tahatta häntä loukkaisi, sillä en tunnista toisen ihmisen tunnetiloja. En huomaa, jos ihminen ei halua keskustella jostain asiasta.

Ihmisten lukutaito on terveydenhoitajan työssä tärkein taito, joka minulta aivovamman takia puuttuu. Opettaja vaikutti siltä, että hän aikoo hylätä harjoittelun, mutta hän päättikin jättää asian pöydälle. Ensi viikolla minulla on tapaaminen koulun kanssa opinnoista muutenkin, joten silloin asiaan palataan uudestaan.

Opettaja alkoi puhua aiheesta, jota olen itsekin päässäni pyöritellyt. Ei minusta tule terveydenhoitajaa neuvolaan tai työterveyteen ja tuskin kouluunkaan. Eli ei mihinkään perinteisen terveydenhoitajan työhön. Onko kuitenkaan järkeä yrittää väkisin saada terveydenhoitajan tutkintoa, kun en edes harjoitteluista pääse läpi?