Neuron puoli etenee

Pääsin vihdoin uudestaan neuropsykogisiin tutkimuksiin, joiden piti alunperin olla jo kauan sitten. Puukotuksen seurauksena tulleet psyykkiset sairaudet ovat kuitenkin estäneet tutkimusten tekemisen ja toipumisen oltua varsin hidasta psyykkiseltä puolelta, ei niitä ole voitu tehdä. Keväällä kuitenkin sanoin, että haluan ne nyt tehtäväksi, kun oma olotila oli selkeästi parempi. Mietin kyllä vaikuttaako avoero psyykkiseen olotilaan, mutta onneksi en ole mitenkään erityisesti huomannut olotilan menneen huonompaan suuntaan.

Kun sain postissa kutsun tutkimuksiin, mietin kuinka huonoa tuuria oli se, että tutkimukset osuivat harjoitteluni ensimmäiselle viikolle. Stressasin tuntien kertymistä, mutta pakkohan tutkimuksiin oli mennä. Tuntien kannalta tuo yksi päivä oli kuitenkin mahdollista kuroa kiinni, joten sen puolesta ei ollut väliä, vaikka tutkimukset olivatkin harjoittelun aikana.

Kun tutkimukset alkoivat, neuropsykologi kysyi mitä muistan edellisistä tutkimuksista. Ainoastaan yksi tehtävä oli jäänyt mieleen, eikä vastaavaa tehtävää ollutkaan. Aluksi juttelimme varmaan tunnin ajan ja olin jo jotenkin ihmeissäni ettemmekö koskaan aloita testejä. Jo keskustelun aikana huomasin kuinka en olisi millään jaksanut keskittyä. Oli pakko nousta ottamaan vettä, vaikka ei varsinaisesti jano ollutkaan.

Neuropsykologiset testit ovat varsinaista tykitystä. Heti tehtävän jälkeen tulee uusi. Jotkut tehtävät tehdään kelloa vasten, pitää opetella sanalistoja ulkoa ja tehdä palikoista kuvan mukaisia kuvioita. Jotkut kysymykset olivat yleistietoa, kuten milloin Suomi itsenäistyi ja mitä tehdään längillä. Pahimmat tehtävät olivat niitä, kun piti tehdä kahta asiaa samaan aikaan, mikä ei minulta enää mitenkään onnistunut. Jouduin luottelemaan numeroita takaperin ja samalla ympyröimään pisteryhmiä. En kyennyt.

Olisin saanut pitää tauon halutessani, mutta kun olin jo vihdoin päättänyt pyytää taukoa, olikin jäljellä enää kaksi tehtävää. Neuropsykologi kertoi huomanneensa kuinka aloin testien puolivälissä haukottelemaan ja selkeästi väsyin. Tiedostin aivan saman. Kaiken kaikkiaan olin poliklinikalla reilut kolme tuntia ja sen jälkeen olo oli sellainen, etten uskaltanut ajaa autolla. Viime aikoina olen alkanut tunnistamaan sen hetken, kun aivot alkavat olla tiltissä. Silloin vaan tarvitsee sen, kun saa hetken pitää silmiä kiinni ja olla muutenkin mahdollisimman virikkeettömässä ympäristössä. Se fiilis tuli testien jälkeen.

Neurologin soittoaika olikin sitten perjantaina. Hän totesi, että vammasta on niin paljon aikaa, että ne aivovamman oireet, jotka olisivat olleet mahdollisia parantua itsestään, ovat jo parantuneet. Edelleen tarkkaavaisuus ja työmuisti ovat selkeästi huonompia ja sopivat aivovamman oirekuvaan. Ihan kuin aivovamma tuosta noin olisikaan itsestään parantunut.

Neurologi olikin sitä mieltä, että nyt olisi hyvä aika aloittaa neuropsykologinen kuntoutus. Ilman traumaa se olisi aloitettu jo yli kaksi vuotta sitten. Sitä en tiedä miten paljon syksyn aikana kuntoutusta ehtii saamaan, sillä jaksaminen ja aika menee pitkälti koulun parissa. Puhuimme myös matkapahoinvoinnista, joka on alkanut vasta aivovamman jälkeen. Sain siihen reseptin laastariin, jonka vaikutus on 72 tuntia. Laastarin ei kuulemma pitäisi väsyttää niin paljon kuin tablettien, mutta saa nähdä koska pääsen kokeilemaan ensimmäistä kertaa laastaria.

Kolmas asia oli lääkärinlausunto. Tässä alkaa jo myöntää itselleen, että on asioita, joihin ei enää pysty. Olen ollut kolme kertaa ulkomailla aivovamman saamisen jälkeen ja siellä varsinkin huomaa, kuinka paljon aivovamma vaikuttaa. En pysty muistamaan ja kääntämään samaan aikaan englantia, en löydä hotellia, en pysty valitsemaan ravintolaa, enkä ylipäätään tekemään järkevää suunnitelmaa reissulle. Vapaa-ajan reissaamista varten tarvitsen henkilökohtaista avustajaa. Toki myös kaikki tekeminen yksin on lähes mahdotonta. Henkilökohtaisen avustajan saaminen ei ole itsestäänselvyys, mutta ainakin asia on vireillä.