Kuopuksena olen aina joutunut jakamaan vanhempieni huomion sisarukseni kanssa. Puhumattakaan isän puolen puolikkaista sisaruksista, jotka eivät juurikaan ole olleet elämässä läsnä. Sen sijaan kaksi vuotta vanhempi sisarukseni on ollut jatkuvasti esillä. Olen pohtinut sisarukseni ja oman temperamentin eroja. Siinä missä sisarukseni on rauhallisempi ja tyytyväisempi lapsi ollut, olen minä ollut se, joka koettelee rajoja. Silloinkin kun vanhempani eivät sitä tahtoisi.
Eipä sillä, ei kukaan halua vaikeaa lasta. Minä edelleen aina sanon sisarustani helpoksi lapseksi ja itseäni sanon vaikeaksi. Edelleen, vaikka psykoterapeutti yrittää joka kerta korvata sanaa jollain toisella tavalla. Olisiko vanhemmilleni ollut helpompaa, jos olisimme syntyneet eri päin? Olisi ollut kokemus siitä, että yhden lapsen kanssa pärjää ja perään saanut helpon lapsen. Ehkä minun kohdallani ei ole osattu tehdä asioita toisin, kun helpon isomman sisaruksen kanssa. Hän kyllä tyytyi kaikkeen, minä kapinoin.
Syyllisyys ja syyttäminen. Koen, että niillä on yhteys. Muistan kyllä, että minua herkästi syytettiin asioista, joita en ole tehnyt. Ei lapsi jo pienestä pitäen synny ajattelemaan, että kaikki on omaa syytä.
Syyllisyys johti siihen, että elämässä oli pakko pärjätä mahdollisimman hyvin. Oli pakko olla hyvä koulussa, että voisin näyttää, että minustakin voisi olla ylpeä. Olin kieltämättä hyvä, mutta en mitenkään paras. Lukiossa sen kyllä huomasi. Toki lukioon yleensä pyrkivät ne, jotka ovat muutenkin hyviä koulussa. Toki jotkut senkin takia, ettei tiedä mitä haluaisi tehdä isona. Lukiosta sain perheeni parhaat arvosanat. Sekään ei riittänyt.
Olin helppo uhri exälleni. Sille, joka minua puukotti. Jo lapsuudesta asti juontuneet ajattelumallit syyllisyydestä oli helppo saada puhkeamaan kukkaan. Tietenkin minä olin se, joka teki meidän parisuhteesta vaikean. Minähän ansaitsin sen kaiken fyysisen ja henkisen väkivallan. Vie hirvittävän kauan aikaa korjata yksikin väärä ajattelumalli. 2,5 vuotta psykoterapiaa ei riitä siihen, ei ainakaan minun kohdallani.
Monesti palaan psykoterapiassa siihen, että miksi näin on käynyt. Miksi olen ajautunut sellaiseen parisuhteeseen? Ei kukaan ehjä ihminen jää parisuhteeseen, jossa on henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Ihmisen rikkominen voi alkaa jo lapsuuden perheessä. Minua rikkoi paljon myös koulukiusaaminen. Miksi minulla ei ole kavereita? Olenko jotenkin viallinen?
Ihminen tekee elämässään päätöksiä niillä voimavaroilla ja elämänkokemuksilla kuin käsillä olevassa tilanteessa on olemassa. Kun tilanne on ohi näkee vaihtoehtoja, joita ei tiennyt edes olevan olemassa. Syyllisyyttä voi tuntea tekemisistä tai tekemättä jättämisistä. Se kaikki sitoo energiaa tästä hetkestä ja estää myötätunnon itseä kohtaan. Itse käyn myös psykoterapiassa ja siellä käsittelen omia syyllisyydentunteitani. Oma terapeuttini on käynyt EMDR-koulutuksen ja siitä sain apua yhteen muutamia vuosia sitten tapahtuneeseen tapaturmaan. Uskomatonta oli, että vaikka kyse on vain silmien liikkeistä, niin tunne muistosta muuttui toisenlaiseksi. En väitä, että kaikki muuttuu sinullekin joskus kuin taikaiskusta, mutta ajattelin vaan kertoa, että toivoa on! Joku asia/tapahtuma/kohtaaminen tai hoito voi sinulle olla se oikea, jolla pääset syyllisyydentunteen päälle. Kati
VastaaPoistaNiin, nyt vähän tuntuu siltä, että syyllisyys on niin isoa, ettei siitä saa koskaan yliotetta. Olisi kiva, jos joskus psykoterapia loppuisi.
PoistaMulla on ollu ihan pienestä asti se kokemus, että oon erilainen ja vääränlainen ja etten oikein edes kuulu lapsuudenperheeseen. Syyllisyys ja häpeä ja arvottomuuden tunne ovat syvät.
VastaaPoistaJoo, sama tunne. Mietin että oonko jopa adoptoitu kun on ollut niin ulkopuolinen olo.
PoistaMinulla on tuota samaa. Ja se johtuu tasan siitä, että minulla oli aivan vääränlainen äiti.
VastaaPoistaKyllä, olin ns. hankala vauva. Mutta on vanhemman tehtävä sopeutua siihen, millaisen lapsen saa, ei päinvastoin. Näin on myös sinun vanhempiesi kanssa! Vika ei ole sinussa. Vika on sinun vanhemmissasi. Tiedän, että en saa sinua uskomaan sitä, mutta niin se silti on.
Äiti tuntui kohtelevan minua pikkuaikuisena, jonka olisi pitänyt osata - ja haluta - käyttäytyä kuin aikuinen. Ja kun käyttäydyin kuten lapsi, joskus vaikkapa kiukutti, äiti koki, että tein sen tahallani, silkkaa ilkeyttäni. Hän olisi todennäköisesti suhtautunut minuun - tyttöön - näin, vaikka olisin syntynyt ennen veljeäni.
Omaksi onnekseni osui mukava poika, jonka kanssa aloin seurustella jo teini-iässä, ja nyt yhteisiä vuosia on takana jo todella monta. Häntä ennen minulla oli muutaman kuukauden poikaystävä, joka kohteli minua huonosti, vähätteli ja pilkkasi. Minäkin olisin ollut narsistille helppo maali, kun olin jo tuollaiselle. Onneksi elämä kulki edes tässä asiassa toisin. Monessa muussa asiassa olen kulkenut hyvin ohdakkeisen polun.
Sinulla oli onnea, kun sait mukavan miehen itsellesi! Se on kyllä totta, vanhemman tehtävä olisi sopeutua lapseensa, mutta hyvä se on näin jälkikäteen sanoa. Se olisi minun kohdalla pitänyt aloittaa melkein 25 vuotta sitten.
Poista