Aivovammaisten risteily

Kuulin aivovammaliiton järjestämästä risteilystä, mutta tietenkin olin myöhässä. Ihan kuin kuulisin mistään hauskoista asioista ajoissa. Kaikki sopeutumisvalmennuskurssitkin ohitan tyylikkäästi. Kuitenkin monen mutkan ja ihmeellisten sattumusten jälkeen minua pyydettiin loppuunmyydylle reissulle mukaan. Aluksi olikin vähän ihmettelyä, että miksi juuri minä, mutta olen iloinen, että lähdin.

Olin lähes unohtanut koko reissun ja en tietenkään edes muistanut laittaa itselleni muistutusta. Jotenkin reissu tuli yllätyksenä. Pakkaaminen hoidettiin tunti ennen lähtöä ja tietenkin unohdin kameran laturin kotiin. Reissulla akku alkoikin jo vilkkua tyhjyyttään. Muuten pakkasinkin ihan liikaa tavaraa mukaan, kuten kuulemma naiset aina tekevät.

Keskiviikkona seuralaiseni tulikin hakemaan minua autolla ja jatkettiin matkaa Helsinkiin. Siellä olimme aivan liian ajoissa ja kiertelimmekin vähän autolla paikkoja. Ennen laivaan menoa kävimme syömässä ja suuntasimme satamaan.

Yön olimme laivassa ja se yö nyt ei sujunut aivan putkeen. Ensinnäkin laivasta poistuttiin jo aamulla kahdeksalta, joten unia ei ihan hirveästti saanut jatkaa. Yöllä laivalla nyt kuuluu yllättävän paljon ääniä ja uni oli muutenkin rauhatonta. Aivovamma nimenomaan häiritsee mulla herkästi unta ja sen takia en edes ajatellut nukkuvani erityisen hyvin.

Aamupalalle suuntasimme Tallinnan satamassa sijaitsevaan Kochi Aidad -ravintolaan yhdessä koko porukan kanssa. Aamupalan jälkeen otimme koko poppoosta yhteiskuvan ja suuntasimme hotellille. Siltä osa porukasta lähti Kadriorgin palatsiin tutustumaan. Vaikka itse olen Tallinnassa ollut useampaankin kertaan, en ole koskaan ollut tuolla.

Palatsissa oli taidenäyttely sekä suuri puistoalue. Tuntui ihan hassulta, kuinka noin lähellä kaupungin keskustaa on niin iso puisto, mutta onhan Helsingissäkin keskuspuisto. Aika kului yllättävän nopeasti alueella kierrellen, vaikka vähän sai odotella muita ja kyytiä takaisin hotellille.

Hotellilla kun saimme vihdoin huoneet, huomasi kuinka väsynyt olo oli. Aikainen herätys ja koko ajan liikkeessä oleminen olivat sekä minulle, että seuralaiselleni aika paljon. Tunnin verran vaan lepäsimme huoneessa, ennen kuin oli aika taas lähteä syömään. Illalla hotellilla keräännyimme taas yhteen istumaan iltaa, mutta en juurikaan jaksanut keskittyä. Hotellilla oli yllättävän paljon väkeä ja meteliä oli niin paljon, että olin jo valmis menemään nukkumaan kymmeneltä.

Perjantaina heräsin ennen herätyskelloa ja manasin aikani. Aamupala oli kuitenkin hyvä syy nousta, sillä taas vaihteeksi olin nälissäni. En tiedä mistä johtui, mutta reissun ajan koko ajan olin joko kylmissäni tai kuumissani. Joku porukasta mainitsi, että onko minullakin termostaatti rikki. Asia, jota en ole ajatellut, mutta kyllä sekin kolahti. Aivovamman yksi oire on se, ettei itse tunnista oireitaan ja reissulla nyt huomasin tuon oireen.

Laiva oli perjantaina neljän aikoihin satamassa ja jäinkin suoraan reissusta Helsinkiin. Oli kiva reissu, mutta kyllä sen jälkeen hetken aikaa väsyttikin.

Malliesimerkkiä

Omakohtaisten kokemusten jälkeen monia asioita katselee eri näkökulmasta. Ennen aivovammaa en niin välittänyt kypärän käytöstä. Nykyään sitä ajattelee eri tavalla. Ei sillä ole enää mitään väliä, vaikka tukka olisi huonosti kypärän jäljiltä. Nyt ajattelen mieluummin terveyttä, jota en kyllä enää takaisin saa.

Se mitä ihmettelen on aikuisten polkupyöräily ilman kypärää, vaikka lapsella kypärä olisikin. Joskus joku mainos taisi olla juuri siitä omasta turvallisuudesta tinkimisestä. On vakuutus talolle, puolisolle, lapsille, autolle ja veneelle, mutta oma henkivakuutus unohtuu. Sitä ajattelee, ettei itselle koskaan tapahdu mitään. Paitsi sitten kun se tapahtuu.

Polkupyöräilyyn suunnitellun kypärän saa jo alle 20 eurolla. On se kalliimpi, kuin heijastin, mutta aika halvalla pääsee. Henkivakuutusta ei saa 20 eurolla per vakuutus, mutta ei sekään kallis ole. Miksi siis jättää kypärä kauppaan?

En tiedä muiden sairaaloiden ja terveyskeskusten käyntihintoja, mutta voisin sanoa että aika samoissa hinnoissa pyöritään, mikäli nyt satut sillä pyörällä kaatumaan ja tarvitset tikit. Kypärä ei estä kaikkia haavoja, mutta luut ovatkin helpompi korjata kun aivojen sisäiset ruhjeet.

Miksi siis vanhemmat suojelevat lastensa päät, mutta unohtavat omansa? Jos saat vaikean aivovamman ja vaikka niskan retkahdusvamman, niin kuka lapsestasi pitää huolen? Uskoisin, että aika moni vanhempi haluaa kasvattaa lapsensa itse. Vaikean vamman kanssa se vaan valitettavasti on varsin hankalaa. Vaiko eikö vanhemmat arvosta itseään niin paljon, että pitäisivät itsestään huolta?

Onnettomuustilanteissa ei oikeasti ole pahemmin aikaa reagoida. Joskus tilannetta ei edes näe. Toki voi myös olla, että aivovammojen tietoisuus on niin rajallista, ettei sitä edes näe vaihtoehtona. Enhän minäkään tiennyt mitään aivovammasta, ennen kuin sen sain, vaikka itse olen sosiaali- ja terveysalalla.

Aamuyön hiljaiset tunnit

Heräsin tänä aamuna mukavasti siinä neljän aikaan. Paljon on ollut mielessä viime aikoina, mikä ei varmaan tule nyt uutena asiana kenellekään. Itsehän todennäköisesti vain jännitän tämän päivän jalkapalloturnausta, mutta silti olisin halunnut nukkua.

Usein minulla heijastuu juuri nukkumiseen kaikki mahdolliset haasteet ja ongelmat. Nyt olen kuitenkin nukkunut yllättävän hyvin tilanteeseen nähden. Ehkä ero oli jo niin itsestään selvää, että en ole jaksanut sitä enää stressata.

Toki olen puhunut paljon tilanteesta kaverien kanssa sekä terapiassa. Olen yrittänyt pitää itseni kiireisenä ja olen jopa saanut pitkästä aikaa inspiraatiota lukemiseen. On toisaalta kiva lukea kirjoja, kun tietää niissä olevan onnellinen loppu. Onnellisuuttahan tässä varmaan jokainen kaipaa.

Se mikä oli varsinaisesti aiheena on haastattelu, joka vihdoin eilen julkaistiin. Pääset lukemaan Ylen artikkelin tästä. Se mitä en odottanut oli vieraiden, varsinkin miesten, yhteydenotot ja Facebookin kaveripyynnöt. Tuntuu huvittavalta, kun yhden artikkelin perusteella minuun halutaan tutustua. En tiedä olenko edes siihen valmis. Tuskin.

En halua olla se Anne, josta YLE teki uutisen koskien parisuhdeväkivaltaa. Haluan olla ihan oma itseni. Toki mietin, mitä tuo artikkeli ja video tuovat tullessaan. Vielä en ainakaan ole saanut negatiivista palautetta, mutta ehkä senkin aika vielä koittaa.

Useimmiten minua sanotaan rohkeaksi ja vahvaksi. En vain tiedä mitä tuo vahvuus pitää sisällään. Senkö, että voin keskustella asiasta ilman suuria tunnemyrskyjä? Kun tapahtuneesta on jo yli kaksi vuotta niin se alkaa olla jo osa elämää. Vaikka ajatus tekee kipeää, niin en jaksa kokea aina sitä suurta tuskaa ja ahdistusta, minkä voisin kokea. Joskus sitä vaan pääsee eteenpäin. Onko se nyt se vahvuus?

Tyttötiimi

Tästä eteenpäin onkin vain me kaksi, minä ja Taika. Tilanteeseen ei liity mitään draamaa tai ulkopuolisia. Joskus vaan kaikki hyvä loppuu aikanaan.

Palailen blogin pariin tässä jossain vaiheessa, mutta nyt ymmärrettävästi keskityn muihin asioihin.

Plastiikkakirurgilla osa 2

Tiistaina oli leikkauksen jälkeinen kontrolliaika. Soitin aikaa jo kaksi kuukautta sitten, mutta valitettavasti aikaa ei ollut mahdollista saada yhtään aiemmin. Ongelmana oli se, että vatsalta otettu rasvaimu aiheutti ihonalaista arpikudosta. Myös se kohta, josta neula oli mennyt sisään, oli alkanut arpeutumaan liikaa.

Puhelimitse sain ohjeeksi käyttää navan arvelle kaksi kertaa päivässä arpigeeliä, jota minulla oli jo valmiiksi. Vaikka kuinka olen yrittänyt, niin en aina muista geeliä levittää. Varsinkin jotkut aamut ovat niin kiireisiä, että yksinkertaisesti unohdan koko geelin. Joskus jopa arvet.

Tajusin tiistaina kolmen aikaan, että minun pitäisi valmistautua lähtemään lääkäriin ja siitä suoraan jumppaan. Olin vielä lupautunut lähtemään jumpan jälkeen pelaamaan jalkapalloa. Vaihdoin vaatteet, letitin hiukset ja keräsin tarvittavat varusteet harrastuksia varten. Ennen sairaalaan menoa hain vielä helposti syötävää evästä ja proteiinipatukan.

Kurvasin autolla sairaalan parkkipaikalle ja siitä kirurgian poliklinikalle. Ensin jouduin miettimään hetken, missä odotustilassa minun pitäisi olla. Iltavastaanotolla ei ole ilmoittautumista, joten en voinut kysyäkään mistään. Ensin menin väärään odotustilaan, mutta ovessa ei ollut tutun lääkärin nimeä. Menin uudestaan ilmoittautumisluukulle, jossa näinkin pienellä fontilla oikean odotustilan.

Ehdin istua ehkä minuutin, kun minut jo pyydettiin sisälle. Lääkäri katsoi arpien tilanteen ja kokeili vatsan alueen sisäistä arpea. Unohdin kysyä sitä, voiko sille edes tehdä jotain. Ehkä ensi kerralla sitten. Se kyllä huvitti, kuinka lääkäri sanoi ihoni kehittävän arpea joka paikkaan.

Koska osa arvista on edelleen aktiivisia (eli koholla ja kovia) pistettiin niihin arpiin vielä kortisonia. Siihen nähden, että arpia on yhteensä joku 60, niin nyt jouduttiin pistämään kortisonia 6 arpeen. Voi olla, että näihin joudutaan vielä pistämään kortisonia, mutta sen näkee parin kuukauden päästä.

Varsinaisesti syy plastiikkakirurgian ajalle oli käden leikkauksen kontrolli. Lääkärikin totesi, että arpi on edelleen kiinni jänteissä, vaikka rasvasiirteen se piti irroittaa. Uusi leikkaus tuleekin siis ehkä joskus syksyllä. Leikkauksessa jänteet irroitetaan ihan kunnolla arvesta. Uusi leikkaus tulee olemaan seitsemäs operaatio puukotuksen liittyen. Enää sitä ei niin jännitä. Tähän alkaa jo melkein tottua.

Lääkärikäynti oli yllättävän nopea, joten ehdin vielä käymään kotona ennen jumppaan lähtemistä. Jumpan jälkeen oli vielä poikkeuksellisesti jalkapalloa. En ehkä normaalisti olisi lähtenyt, mutta nyt oli niin kaunis keli, etten malttanut jäädä kotiin. Illalla oli vielä mukavaa lähteä koiran kanssa pienelle lenkille.

Karhunpoika sairastaa

Eilen kävin Taikan kanssa eläinlääkärissä. Mies sunnuntaina lähes herätti minut tuomalla koiran sänkyyn. Pikkuisella oli punkki oikealla silmäluomessa. Yritimme molemmat sitä irrottaa siinä kokonaan onnistumatta. Suurin osa punkista saatiin irti, mutta silti pala jäi kiinni.

Minun on pitänyt viedä Taika jo eläinlääkäriin pidemmän aikaa ihan vain rokotukselle, mutta en ole saanut aikaiseksi. Nyt oli jo aika, joten naputtelin itseni paikallisen Evidensian sivuille. Olin positiivisesti yllättynyt, kun sain maanantaille ajan. Kunnalliselle eläinlääkärille en muistaakseni ole koskaan päässyt niin nopeasti.

Aikaa varatessa käynnille piti etsiä listasta syy, mutta en löytänyt erikseen punkin poistoon syytä, joten varasin puolen tunnin yleisajan. Lisätietoihin kirjoitin syyt ja vielä sen, että koiran silmät ovat jo hetken ajan vuotaneet. Ajattelin, ettei kaikki kolmea asiaa ehditä mitenkään hoitaa puolessa tunnissa, mutta ainakin jokin asia saataisiin hoidettua.

Eilen sitten ajelin ensimmäistä kertaa Evidensiaan. Vastaanotto oli heti ystävällinen. Olin kuten tavallista vähän etuajassa ja pyörimme ensin "myymälän" puolella. Meiltä otettiin tiedot ja siru skannattiin. Hetken päästä jo meidät pyydettiin sisälle eläinlääkärin huoneeseen.

Aluksi eläinlääkäri yritti poistaa punkkia siinä onnistumatta. Sain punkkilääkkeen mukaan, jonka pitäisi viimeistään hoitaa asia. Sen jälkeen eläinlääkäri katsoi Taikan silmiä ja ruiskutti niihin vihreää nestettä, jolla tarkistettiin, ettei silmissä ole haavaumia. Silmiin eläinlääkäri määräsi silmätipat. Lopuksi Taika sai vielä rokotteen.

Pelkäsin, ettei aika riitä, mutta aikaa jäi jopa vielä ylimääräistäkin. Olin unohtanut rokotuskortin kotiin, joten eläinlääkäri ei voinut laittaa ilmeisesti tässä iässä tavallisesti laitettavaa toista rokotetta. Mikäli koira sen olisi aiemmin saanut, niin nyt sitä ei laitettaisi. Itse muistelen, ettei Taika olisi sitä saanut, mutta mennään nyt varman päälle.

Sain siis uuden ajan kahden viikon päähän. Samalla katsotaan, onko punkki jo kokonaan lähtenyt ja onko silmien rähmiminen loppunut. Toivottavasti silloin muistan ottaa rokotuskortin mukaan. Illalla Taikalta meni vielä maha sekaisin, mutta ajattelen sen johtuneen rokotteesta, eikä siitä, että sillä olisi vielä joku ripulitauti.

Toivottavasti näillä päästäisiin tapaamatta eläinlääkäriä taas hetkeen, vaikka mukavia kaikki ihmiset olivatkin Evidensiassa. Kehuja Taika sai paljon siitä, kuinka kiltisti se antaa itseään käsitellä. Toinen kehu tuli siitä, että Taikan hampaat pestään päivittäin. Jotain olen ilmeisesti koiran kanssa oikein tehnyt, koska mitään erityistä käsittelyharjoitteluja en ole tehnyt. Toki pienenä katsoin sen korvia ja tassuja, mutta muuten se on kotikoirana ollut ja käsitelty sen mukaisesti.

Miten saavuttaa onnellisuus?

Hassua, kuinka yksi suosikki bloggaajani Iina Hyttinen poistaa onnellisuudesta, niin päädyn miettimään samaa aihetta. Puuttumatta nyt yksityiskohtiin, niin olen miettinyt mikä tekee minut onnelliseksi. Kuinka paljon onnellisuutta voi varata muiden ihmisten varaan?

Jotkut ihmiset nauttivat elämästään sinkkuna. En lukeudu niihin ihmisiin. Olen onnellisempi silloin, kun saan jakaa elämääni jonkun kanssa. Olen jo kokenut sen, kun parisuhde ei enää ole muuta kuin sisältä syövä riippakivi, enkä enää sellaiseen suostu. Ihminen ei muutu, jos muutos ei lähde omista lähtökohdista. Sen puolesta ei kannata jäädä suhteeseen, jossa ei ole onnellinen. Ainakaan jos minulta kysyy. Parhaimmillaan parisuhde voi saada koko ihmisen hehkumaan. Rakkaus voi muuttua myös itsensä hyväksymiseksi.

Minulle ei ole pitkään jatkuneen koulukiusaamisen jäljiltä pahemmin itseluottamusta. Minulla ei ole tunnetta, että olisin riittävän hyvä sellaisena, kuin olen. Psykoterapia on senkin takia minulle aika pakollista. Terapeuttini jaksaa joka kerta sanoa minulle, että olen tarpeeksi hyvä juuri tällaisena. Niitä sanoja en ole liikaa kuullut elämäni aikana.

Minulla on tietenkin ollut haaveita ja tavoitteita, joiden saavuttaminen tuo onnistumisen tunteen. Valitettavasti kaikki haaveeni eivät ole saavutettavissa vielä. Vaikka usein unelmat ovat vahvuus, niin heikkoina hetkinä ne vievät fiilistä alaspäin. Onhan paljon niitäkin ihmisiä, jotka ovat sattumoisin saavuttaneet minun unelmoidut asiat. Olen vasta 23-vuotias, mutta silti mietin, miksen ole saavuttanut kaikkia unelmiani.

Tietenkin onnellisuus on haastavaa, jos olisi aivan yksin. Olen omalla tavallani hyvin sosiaalinen ja nautin ihmisten seurasta. Kaikki eivät kuitenkaan ole samanlaisia. Mistä sellaiset ihmiset saavat onnellisuuden, jotka ovat vapaaehtoisesti yksin? Saavuttavatko he onnellisuuden omien tekojensa avulla? Vai ovatko he tarpeeksi vahvoja siihen, että ovat onnellisia ilman ketään?

Tällä hetkellä minulla pitäisi olla kaikki hyvin. Mietin, onko se sielusta puuttuva palanen aivovamman myötä tullut, vai onko minusta aina puuttunut jotain? Ainakin minulla on välillä hyvin vaikeaa uskoa asioiden kääntyvän parempaan suuntaan. Päässä taitaa olla jokunen ruuvi löysällä, kun kaikesta huolimatta asiat ovat ihan hyvin. Paremminkin voisi olla, mutta olen ainakin hengissä. Minä sentään pystyn unelmoimaan. Enää jokainen silta ei ole mahdollinen keino päästä pois mielen valtaamasta synkkyydestä. Silti jokin puuttuu.

Aikaa vihata itseäni enemmän

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet hyvin erilaisia verrattuna siihen aikaan, kun olin koulussa tai harjoittelussa. Vaikka olen tietoisesti täyttänyt päiviäni, on silti ollut aikaa. Aikaa, jonka voin käyttää itseni vihaamiseen.

Peilikuva ei todellakaan miellytä. Hiukset eivät näytä kivalta, välillä en edes jaksa muutamaan päivään harjata hiuksiani, ihan vain koska en halua ajatella koko päätä ja siinä roikkuvia hiuksia. Keskivartalo näyttää siltä, että on mätetty herkkuja ja liikuntaa ei ole ollut. Liikunnan määrä onkin radikaalisti vähentynyt, kun kesätauko alkoi ja salibandyyn ei ole saatu riittävästi väkeä. Jalkapalloa varten minun pitäisi hankkia kengät ja pallo, joten en ole käynyt harkoissa.

Maha muutenkin näyttää hyvin turvonneelta. Navan oikealla puolella on ihon alla arpikudosta ja se on kipeä. Ylipäätään arvet mietityttävät. Ei niillä ainakaan missikisoihin lähdettäisi. Vähän puukotuksen jälkeen yksi ystäväni ohimennen heitti, että pitkänä ja hoikkana olisin hyvä malli. En kyllä koe, että tällä naamalla se onnistuisi.

Itseinho nousee myös siitä, kuinka en pystynyt saamaan harjoittelua loppuun. Kuinka huono täytyy olla, että harjoittelu keskeytetään? Vaikka antaa kaiken, mitä pystyy, niin sekään ei riitä? Jos en pääse edes harjoitteluita läpi, niin miten pystyn joskus käymään töissä?

Asetin tälle vuodelle tavoitteeksi viettää enemmän aikaa isovanhempieni ja kummituttöni luona. Yhden käden sormilla on laskettavissa kaikkien kolmen tapaamiset. En jaksa edes lähteä muutamaksi tunniksi tapaamaan tärkeitä ihmisiä. Heitä, joilla aikaa ei enää paljon ole, tai sitä, kenen lapsuutta en koskaan saa takaisin? En haluaisi olla sellainen kummi, joka tapaa lasta kerran vuodessa. Itselläni on tästä ihan riittävästi kokemusta. En ole sellainen kummi, joka haluaisin olla.

Viime aikoina olen pitänyt todella vähän yhteyttä läheisiin ihmisiin. En vain jaksa. Valitettavasti ihmissuhteet eivät toimi niin. On vaikeaa kertoa välittävänsä jostakusta, jos ei jaksa edes kysyä kuulumisia. Sitten on taas niitä ihmisiä, joiden kanssa ei haluaisi olla tekemisissä ja heidän kanssa asioiminen vain pahentaa kaikkea. He osaavat saada minut tuntemaan oloni mitättömäksi ja huonoksi.

Taas huomaa, että on alkamassa pahempi kausi. Joskus sitä toivoisi, että saisi vaan olla vapaa mielialan aaltoilusta. Vie hirveästi energiaa, kun joutuu tasapainoilemaan muuttuvan mielialan kanssa. En edes halua ajatella kuinka hirveä olen puolisolleni. Kaiken päälle sitä haluaisi kuunnella vakuutteluja siitä, kuinka olen riittävän hyvä ja kaunis ja ties mitä. Fiilistä ei paranna se, että niitä sanoja ei kuule mistään.