Oma koti

Viime keväänä avoeron jälkeen oli aika etsiä uusi asunto. Minulla oli varsin tiukat kriteerit asunnon sijainnille, joten kovin montaa vaihtoehtoa ei ollut. Kävin kyllä katsomassa useampia asuntoja, mutta mieleistä ei löytynyt. Yksi syy oli tietenkin raha. En voi sanoa, että Kelan ja Kevan tuilla kovin herroiksi pääsisi elämään.

Lopulta olin siinä pisteessä, että muuttoon oli aikaa alle viikko, eikä asuntoa vieläkään ollut löytynyt. Maanantaille sain sovittua yhteen asuntoon näytön, kun lauantaina oli viimeinen päivä muuttaa. Kyseessä oli sama talo, josta olin käynyt katsomassa asuntoa silloin, kun muutin ensimmäistä kertaa paikkakunnalle. Itse asiassa kyseessä oli viereinen asunto, kuin viisi vuotta aiemmin katsomani.

Kyseessä oli 32 neliön yksiö, johon kuului vaatehuone. Vessassa oli tilava suihku, mutta ei paikkaa pesukoneelle. Sen sijaan taloyhtiössä oli ilmainen pesukone, jota sai vapaasti käyttää. Keittiöön mahtui oma ruokapöytä ja huone oli varsin tilava. Keittiön ja eteisen laattalattia oli aivan hirveä väriltään ja keittiön kaapin ovet aivan yhtä kamalat. Huoneen puolella vielä kiersi boordi, joka sai huoneen tuntumaan todella pieneltä. 

Kaikesta huolimatta jotenkin asunto kutsui minua. Eipä sillä, ei ollut kovin paljoa vaihtoehtoja valittavaksi. Niin sitten kirjoitin vuokrasopimuksen ja pääsin muuttamaan. Totta kai elämää hankaloitti pesukoneen ja tiskikoneen puuttuminen jaja ärsyt asua maan tasalla, koska kaikki näkivät oletko kotona vai et. Koira sopeutui sinänsä hyvin uuteen asuntoon, mutta koska asunnossa ei ollut ulko-oven lisäksi väliovea, kuului rappukäytävän äänet todella selkeästi sisälle.

Rakastin kuitenkin asunnon viileyttä kesäkuumalla ja syviä ikkunalautoja, joille sain hyvin kasvini. Boordi lähti asunnon omistajan luvalla, vaikkakin vasta marraskuussa. Ensimmäinen asunto, jossa asuin, oli vielä kaiken lisäksi 10 neliötä pienempi, joten sinänsä tilaa oli. Kuitenkin tiesin alusta asti, ettei asunto tule olemaan mikään vuosien koti.

Nyt onkin jo aika muuttaa seuraavan kerran. Minulle tuli mahdollisuus muuttaa tuttuni omistamaan rivitaloasuntoon. Kun on elänyt elämänsä ensimmäiset 19 vuotta omakotitalossa, haluaa sitä asua rauhallisemmassa ympäristössä, kuin kerrostalossa. Saan keväällä aidattua pihan koiralle ja tietenkin käyttööni pyykinpesu- ja tiskikoneen omasta saunasta puhumattakaan. Muutan kaiken lisäksi lähemmäs sairaalaa, joten käynnit siellä helpottuvat.

Muuttaminen ei silti ajatuksena tunnu kovin ihanalta. En muutenkaan omista mielestäni kovin paljoa ylimääräistä, mutta tavaraa silti löytyy. Muuttaminen on toisaalta tällä kertaa varmasti helpompi, koska voin viedä vähän tavaroita jo ennakkoon uuteen asuntoon. Vielä en edes osaa sanoa sitä kodiksi. Tuleva asunto tulee olemaan viides sen jälkeen kun olen muuttanut omilleni. Viisi ja puoli vuotta ja viisi kotia kertoo muuttamisen määrästä. Toivonkin, että tulevassa asunnossa saisi elää edes hetken ilman, että täytyy miettiä seuraavaa liikettä.

Pysyvyys olisi asia, jota tällä hetkellä kaipaan. Tykkään toki suunnitella asioita ja pohtia vaihtoehtoja, mutta tietyt raamit olisi hyvä säilyttää. Muutos, vaikka positiivinenkin, tuo aina stressiä ja vie voimavaroja. Olen väsynyt ja haluaisin sen hetken, kun tiedän kaiken olevan hoidettu. Muutto on niin iso asia, että sen kanssa vietän varmaan seuraavan kuukauden unettomia öitä.

Mieleenpainuvimmat asiat vuodelta 2018

Jotenkin tykkään lukea muiden blogeista vuosikoosteita. On ihanaa, kun jotkut jaksavat käydä joka kuukauden suurimmat tapahtumat, mutta itse en jaksa miettiä niin pitkälle. Onhan tietenkin joka kuussa tapahtunut asioita, mutta annan itseni päästä nyt helpommalla. Ehkä se on ihan ok, varsinkin kun minun pitäisi olla nukkumassa, mutta en vain nukahda. Nämä asiat ovat satunnaisessa järjestyksessä.

Ensimmäisenä mieleen tulee ero avopuolisosta. En odottanut sitä ja meni kauan aikaa, jotta osasin surra asiaa. Minulle on tyypillistä käsitellä asioita jälkikäteen ja ero oli yksi niistä asioista, joiden käsittelyä olen lykännyt.

Eron myötä päädyin muuttamaan. Entinen asunto oli 50 neliöinen kaksio ja nykyisessä asunnossani on 32 neliötä, mikä on huomattavasti vähemmän aiempaan verrattuna. Oli myös outoa asua pitkästä aikaa yksiössä. Toisaalta tiesin kyllä, etten aio asua nykyisessä asunnossa lopun ikääni, joten myös asunnosta kodin tuntuisen tekeminen on vienyt aikaa. Siinä missä ennen osasin jo olla yksin, huomaan nyt ahdistuvani asunnossani yksin. On ollut vaikeaa taas sopeutua asumaan yksin.

Kuitenkaan kulunutta vuotta en ole viettänyt yksin. Uusi parisuhde on tuonut elämään paljon positiivista väriä. Tällä hetkellä ei ole ajankohtaista muuta kuin seurustella ja katsella tilannetta tällaisenaan. Tulevaisuudessa on siis muutakin välimatkaa tiedossa, kuin eri paikkakunta.

Kesällä päätettiin lähteä äkkilähdöllä Kyprokselle. En vaan jälkikäteen ajatellen suositella kohdetta. Jotenkin kohde oli vain niin tyhjä. Tai ainakin valitsisin suuremman kaupungin tai sitten koko saaren suurimpien kaupunkien kiertämisen matkan ajan. Tykkään kyllä matkustaa ja haaveilen jo seuraavasta matkasta. Mitään tosin ei ole varattu tai suunniteltu, mutta äkkilähtöjä on ihana selata.

Syksyä on varjostanut loukkaantumiset, joista edelliset postaukset ovat koostuneet. Ensin oli peukalon sijoiltaan meno, sitten selän noidannuoli ja viimeisenä solisluun murtuma. En voi sanoa näiden vuoksi syksyn olleen erityisen helppo. Onneksi muuten olen tainnut olla fyysisesti terve.

Lokakuun viimeinen päivä valmistuin sairaanhoitajaksi. Tästäkään saavutuksesta en ole osannut iloita. Alunperin haaveilevani terveydenhoitajan tutkinto jäi puuttumaan muutamasta harjoittelusta ja melkein valmiista opinnäytetyöstä. Toisaalta on ollut helpottavaa, kun ei ole tarvinnut miettiä kouluun liittyviä asioita, mitä nyt jouduin hoitamaan Valviran lupahakemuksen itse. Vielä en ole siis sieltä saanut hyväksyttyä ilmoitusta, millä ei varsinaisesti ole kiirekään. Töitä ei ole nimittäin hetkeen tiedossa.

Syksyn myötä myös masennus on pahentunut. Olen tunnollisesti käynyt psykoterapiassa ja toimintaterapiassa, mutta nekään eivät ole estäneet masennuksen syvään kuiluun putoamista. Masennuksen myötä myös blogi on jäänyt entistä vähemmälle huomiolle. Masennus pahentaa entisestään aikaansaamattomuutta, joten vaikka blogi ja kirjoitettavat aiheet käyvät mielessä, en vain saa aikaiseksi kirjoittaa mitään ylös.

Tämä vuosi on tuonut enemmän uusia ihmissuhteita kuin pari aiempaa yhteensä. Olen päässyt tutustumaan moniin muihin aivovammaisiin, mutta myös aivan terveisiin ihmisiin. On ollut ihanaa, kun omalla kotipaikkakunnalla on pitkästä aikaa ihmisiä, joiden kanssa viihtyy.

Tammikuussa aloitin taas pitkästä aikaa pallopelien pelaamisen. Ensin alkoi salibandy ja futsal sekä myöhemmin lentopallo. Varsinkin viimeisessä huomaan selkeää kehitystä. Liikunta ainakin minulla toimii todella hyvänä lääkkeenä yksinäisyyteen ja pahaan oloon. En uskaltaisi olla ilman liikuntaa ja sen mukana tuomaa sosiaalista kanssakäymistä.

Mummin kuolema syyskuussa pysäytti ja antoi taas ison syyn surra. En ollut aiemmin menettänyt ketään tärkeää ihmistä, joten en osannut odottaa kaikkia näitä tunteita ja varsinkin katumusta. Sitä, etten käynyt katsomassa useammin ja että en kuunnellut tarkemmin mummin puheita. Ikävä on valtava. Kun vaari sai isänpäivälahjaksi kirjan, johon hän voisi kirjoittaa oman tarinansa, kadun ettei kukaan keksinyt kirjoittaa mummin elämää ylös. Nyt olen vaarin kanssa käynyt hänen elämäntarinaansa läpi.

Tämä vuosi on sisältänyt paljon luopumista, paljon enemmän kuin osasin odottaa. En voi sanoa muuta, kuin että vihdoin vuosi on ohi, ja toivoa parempaa. Tuleva vuosi tulee ainakin omalta osaltaan olevan hyvin erilainen, kuin 2018.