Lauantai-illan piipahdus ensiavussa

Lauantaina olin lupautunut futsalturnaukseen. Aiemmin tänä syksynä järjestimme jo itse turnauksen, jossa jo silloin olin pelaamassa. Tällä kertaa vuorossa oli piipahdus Tampereella. Ensimmäinen peli alkoi kahden aikoihin ja olin perillä hyvissä ajoin. Vaihdoin vaatteet yhdessä joukkuetovereiden kanssa ja suuntasimme lämmittelemään. Halli tuntui jääkylmältä, mutta lämmitellessä alkoi tuntua jo inhimilliseltä.

Vastustaja oli pelitavaltaan aggressiivisempi, kuin mihin olin tottunut. Jossain vaiheessa totesin, etten jaksa varoa muita. Minulla on pituutta ja sen myötä massaa, joten oletettavaa on, että toinen kaatuu minua helpommin jos juoksee päin. Välierän jälkeen olimme häviöllä. Sain pallon ja olin päästä yksin läpi. Se hyökkäys katkesi siihen, kun vastustaja tulikin vasemmalta päin. Törmäyksen seurauksena tein kuulemma vakuuttavan ilmalennon ja lensin vasemman olkapään päälle. Osumaa sai myös polvet ja vasen poskipää. Törmäyksen jälkeen pyörittyäni jäin vasemmalle kyljelle. Sattui. Hetken päästä tajusin kääntyä selälleen. Sattui edelleen. Huohotin kivusta. Peli pysähtyi siihen.

Samassa ympärillä oli melkein koko joukkue. Sain jääpussia ja minut autettiin pystyyn. Hyvä kun pysyin jaloillani. Päädyin vaihtoaitioon lepäämään ja odottamaan pelin loppumista, sillä pukuhuoneet olivat lukossa ja peliä oli niin vähän jäljellä, ettei kannattanut mennä yksin. Sitten kun peli loppui ja minun piti nousta ylös, en meinannut päästä kivun takia. Itkin puoli-istuvassa asennossa, kun minut autettiin ylös. Edes vaatteita en saanut yksin vaihdettua.

Otin syksyllä tapaturmavakuutuksen ja soitinkin vakuutusyhtiölle. Koska kyseessä oli lauantai ja kellon oli jo yli kolme, ei yksityisellä sektorilla ollut vapaita aikoja tai röntgeniä auki. Päädyin siis odottamaan Tampereen yliopistosairaalan päivystykseen, Acutaan. Hoitoa nopeutti se, että lääkäri teki heti lähetteen röntgeniin, jo siinä kohtaa kun olin sairaanhoitajalla hoidon tarpeen arvioinnissa.

Röntgeniin pääsin varsin nopeasti, ainakin näin jälkikäteen ajateltuna. Jo ensimmäisen kuvan jälkeen röntgenhoitaja sanoi, että solisluussa on murtuma. Sen vuoksi otettiin lisää kuvia eri suunnasta. Sen jälkeen odotukseen menikin enemmän aikaa ja vasta useamman tunnin päästä pääsin odotushuoneesta "toiselle puolelle". Siinä missä paikallisessa keskussairaalassa on sängyt, pääsin täällä tuoliin. Pian lääkäri tulikin tapaamaan minua ja tutki käden. Sain Buranaa ja Panadolia kipuun.

Sain käteen mitella-siteen, jota pidetään kolme viikkoa. Tässä välissä lääkäri konsultoi kirurgia siitä, tarvitseeko solisluuta leikata ja päädyttiin siihen, että luun pitäisi parantua ilman leikkausta. Pään lyömisestä konsultoitiin neurokirurgia, jonka mielestä päätä ei tarvinnut kuvata. Yöksi taas olisi kuulunut pitää aivotärähdyksen varalta kommootioseurantaa. Eipä sillä, sekin jäi, koska kumpikaan meistä ei herännyt yöllä.

Sain reseptit kipulääkkeisiin, mutta silloin lauantai-iltana kun viiden tunnin odottamisen jälkeen pääsimme lähtemään sairaalasta, ei tullut ensimmäisenä mieleen etsiä auki olevaa apteekkia. Tärkeämpää oli aika hakea koirat, jotka kaverini oli hakenut luokseen hoitoon, kun soitin sairaalasta. Seuraavana päivänä kun apteekkiin menin, ei lääkkeitä ollutkaan reseptillä. Kipujen takia nukkuminen oli niin vaikeaa, että toivoin saavani lääkkeet. Sen sijaan apteekista soitettiin Taysiin, jotta lääkäri tekisi uudet reseptit. Minulta oli Panadolit loppu ja sain lisäksi reseptin Panacodiin tarvittavaksi. Sitä kyllä tarvitsinkin.

Kahden viikon päästä oli kontrollin aika. Tällä kertaa pääsin vakuutusyhtiön kautta yksityiselle lääkärille, joka on erikoistunut olkapään alueen hoitoihin. Hän sanoi, että jos hän olisi kaksi viikkoa sitten ollut minua hoitamassa, olisi solisluu leikattu heti. Nyt joudutaan seuraamaan paranemista ja mahdollisesti kolmen kuukauden päästä leikataan, jos toipuminen ei ole sujunut oletettavalla tavalla. Sain taas lähetteen fysioterapiaan, joka alkaa viikon päästä.

Psykologin tutkimus

Kesällä sain psykiatrian poliklinikalta lähetteen psykologin tutkimukseen, jonka tarkoituksena oli selvittää työkykyä. Tutkimukseen siinä vaiheessa piti olla kolmen kuukauden jono, mutta odottaminen venyi viiteen kuukauteen ennen kuin tutkimus alkoi. Psykologi soitti minulle hyvissä ajoin ja sopi ajat kanssani. Järkytyin joksenkin, kun sovimme kuusi aikaa, joista jokainen kesti kaksi tuntia.

Ekalla kerralla odotin kovasti, että koska tutkimus varsinaisesti alkaisi. Psykologi tietenkin aluksi esitteli itsensä ja pyysi minua esittämään kysymyksiä, joihin toivoin saavani vastauksen tutkimuksen avulla. Ne kysymykset, jotka mieleeni tuli, olivat aivovamman ja psykiatristen sairauksien erottaminen ja se, miten voisin kuntoutua parhaiten. Ensimmäinen kerta menikin enemmän tai vähemmän puhumiseen, vaikka odotin enemmän.

Koska olin ollut hiljattain neuropsykologisissa tutkimuksissa, ei vastaavia tehtäviä enää tehty. Sen sijaan tehtäviin kuului kuvien täydentämistä, musteläiskätestit, paljon itsearviointikaavakkeita ja muun muassa ilmeiden tunnistamista. Tehtäviä tehdessä ei voinut yhtään aavistaa, mitä seuraavaksi on edessä. Osa testeistä jopa herätti itseänikin ihmetyttävän paljon turhautumista ja ärsytystä. En ainakaan heti jaksaisi uudestaan käydä tehtäviä läpi.

Viimeinen näistä kerroista oli yhteenvetokerta, jossa sain kuulla tehtävien tulokset. En tiedä mitä odotin vai odotinko oikein mitään. Monissa kohdissa kyllä tunnistin itseni, kuten siinä, että minun on vaikea ottaa kritiikkiä vastaan. Yllättävää oli, kun psykologi sanoi että usein samanlaiset ongelmat johtuvat siitä, kun lapsi ei ole saanut vanhemmiltaan riittävästi huomiota pienenä. Toisaalta tuo kuulostaa ymmärrettävältä. Isäni on aina ollut paljon poissa kotoa, jolloin äitini on pyörittänyt taloutta yksin ja samalla hoitanut minua ja veljeäni.

Ei sillä, että olisin koulukiusaamiseenkaan apua saanut. Näin aikuisena en haluaisi jättäää ketään yksin kiusaamisen kanssa. Kuitenkin ajat muuttuvat koko ajan. Siinä missä sata vuotta sitten ei tunnettu psykiatrisia sairauksia muuten kuin nimeämällä sairas ihminen hulluksi, ei silloin minun ala-asteen aikana taidettu ihan samalla tavalla ymmärtää, miten se voi vaikuttaa lapseen.

Yksin pärjääminen on lapsesta saakka ollut osa minua ja se näkyi tuloksissa. Psykologi sanoi, että avun tai edes tauon pyytäminen oli minusta silminnähden vastenmielistä. Ei siis mikään ihme, että en osaa nytkään myöntää, etten pärjää yksin. Toinen iso asia, joka jäi mieleen, on keskittymiskyky. Psykologi sanoi, että pystyn keskittymään korkeintaan 35 minuutin ajan, minkä vuoksi hän ei antaisi minulle ajolupaa. Kauhulla odotan tulevaa psykologin käyntiä ja sitä, saanko pitää ajokorttini. Jos ajokorttini viedään, kaventuu elämä vielä entisestään.

Lääkärin lähetteessä olleeseen kysymykseen löytyi selkeä vastaus. Tällä hetkellä olen täysin työkyvytön. On mahdollista, että siinä vaiheessa kun traumaperäinen stressihäiriö ja masennus helpottuvat, paranee myös keskittymiskyky niin paljon, että pystyn tekemään töitä. Se, että milloin voisin olla siinä pisteessä, että työnteko on mahdollista, ei ole millään tasolla ennustettavissa.

Luopumista

Jonkin verran olen viime aikoinan puhunut psykoterapiassa luopumisesta. Luovun koko ajan monista asioista; ystävistä, terveydestä, vapaudesta, ajasta, perheenjäsenistä, itsestäni. Elämäni muuttanut puukotus toimii elämän jakajana. Oli elämä ennen ja elämä jälkeen. Luovun entisestä itsestäni koko ajan, pala palalta.

Toisaalta koko tapahtuman kieltäminen varmasti auttoi siinä hetkessä, pystyi käsittelemään asioita pieninä palasina. Jälkikäteen ajattelen, että tuo kieltämisen defenssi, keino suojella omaa minää, on ollut varmasti yksi toipumista hidastava tekijä. Enkä varsinaisesi kieltänyt puukotusta, kielsin sen vaikutukset itseeni. Ei kukaan osaa määritellä omaa persoonaansa heti uudella tavalla. Helppo esimerkki on se, että jos vaihdat nimesi, menee hetki, että osaat sanoa sen omaksesi. Myös muut ihmiset tarvitsevat aikaa oppiakseen uuden nimen ja jotkut eivät koskaan sitä opi.

Olen jo aiemmin puhunut siitä, kuinka ystäviä häviää elämästäni. Toisaalta voin ajatella, ettei kunnollinen ystävä hylkää missään tilanteessa, joten ovatko ystävyyssuhteeni olleet lopulta surun arvoisia? Minulle psykologi sanoi vähän aikaa sitten, että minun pitäisi opetella suremaan sitä, mistä joudun luopumaan. Sen sijaan jatkan elämääni näennäisesti pystypäin. Siksi minua varmaan sanotaankin niin vahvaksi. Eihän kukaan halua olla vahvan vastakohta, heikko. Siltä minusta kuitenkin useimmiten tuntuu.

Pahimpina hetkinä jään sängyn pohjalle miettimään asioita, joista luovun. En pysty tällä hetkellä tekemään töitä, joten en saa selkeää osoitusta, että olisin jossain hyvä. Kun minulta kysytään, missä olen hyvä, en osaa vastata. Osaanhan minä kirjoittaa vaikka tätäkin tekstiä, mutta en silti pidä blogiani mitenkään erityisen hyvänä. 17 lukijaa tuntuu pieneltä määrältä, vaikka tiedän kyllä, että lukijoita on enemmän. Enkä todellakaan ole jaksanut nähdä blogin ulkoasun eteen vaivaa, mikä toisaalta voisi houkutella enemmän lukijoita. Tärkein on kuitenkin se, mitä minä yritän teksteilläni sanoa.

Harrastanhan minä liikuntaakin, mutta en voi sanoa siinäkään olevani mitenkään hyvä. Pelkkä aivovamma ei taida riittää paraurheiluun. En voi sanoa olevani hyvä ihmissuhteissa, tai oikeastaan missään. Voin olla keskinkertainen tai joskus jopa ihan ok, mutta mitään ansioita en saa. Jotkut sanovat minun olevan viherpeukalo, mutta en ole mitään verrattuna edesmenneeseen mummiini. Sitä paitsi minulla on helppoja kasveja ikkunalaudoillani.

Eiköhän kaikki ymmärrä, kun sanon terveyteni menneen. Haluaisin vain oppia nukkumaan edes yhtä hyvin kuin ennen vammaa. Sen lisäksi en voi sanoa olevani kovin vapaa. Joudun aina miettimään mitä voin tehdä ja mitä jaksan tai jaksanko. En voi tuosta noin vain pyytää viikkoa lomaa, koska kaikki terapiat ja kuntoutukset ovat minulle tarpeen. Jos en käy psykoterapiassa, menee minulta yöunet, kun alan illalla pohtimaan ongelmiani, joita en ole terapiassa käsitellyt. Ja jos jostain syystä olisin ajallisesti vapaa, estää olematon toimintakyky minua tekemästä mitään.

Tuntuu, että asioista luopuminen vain lisääntyy koko ajan, mitä enemmän tajuan mitä olen kieltänyt. Joskus toivoisin, että elämä jo jossain vaiheessa todella helpottuisi, eikä muuttuisi enää vaikeammaksi. Terveenä elämä oli niin helppoa ja huoletonta, enkä taida koskaan enää saada sellaista elämää.