Vika harjoittelu

Aloitin maanantaina viimeisen harjoitteluni, jonka teen naistentautien poliklinikalla. Täällähän on siis poliklinikan sisällä teemapäiviä, kuten inkontinessi (virtsankarkailu ja laskeuma), kolposkopia (emättimen tähystys), lapsettomuus yms päiviä, joten päivien sisältö vaihtelee paljon. Kuitenkin olen tykännyt ihan hirveästi olla täällä harjoittelussa, sillä naistentautien poliklinikalla pääsee todellakin tekemään asioita.

Täällä ajat ovat yleensä 30 minuuttia pitkiä, joten minun on helpompi keskittyä. On myös kovin erilaista tehdä työtä koko ajan lääkärin kanssa, sillä silloin minun kirjaamisen määrä vähenee todella pieneen. Lääkärin sanelu on kuitenkin paljon laajempi, kuin hoitajan kirjaus. Jollain tavalla vastuu on pienempi ja itse keskityn eri asioihin, kun en joudu pitämään vastaanottoa yksin.

Se palaute, mitä olen saanut jo nyt, on vastaavaa kuin edellisissä harjoitteluissa. Puhun kuulemma asiakkaille hiukan epäasiallisesti, mutta nyt en ohjaajan mukaan ole ihan hirveästi tehnyt pahaa. Hänkin sanoi, että jokainen sanoo joskus asioita tarkoittamatta pahaa. Joka tapauksessa olen yrittänyt olla sanomatta mitään liikaa, joka ilmeisesti toimii.

Se, minkä olen tehnyt nyt eri tavalla kuin edellisissä harjoitteluissa on se, etten ole kertonut aivovammasta. Olen ohjaajalle sanonut, että minulla on sairaus, jonka takia käyn hoidoissa, mutta en ole sanonut hoidon olevan psykoterapiaa. En halua, että aivovamman mainitseminen saa ohjaajan kiinnittämään erityistä huomiota oireisiini. Olen kyllä sanonut, että voin sanoa diagnoosini sitten, kun olen saanut loppuarvioinnin tehtyä.

En ole ollut kuin kaksi päivää oman ohjaajani kanssa, joten muut ovat kyllä noteeranneet sen, että lähden kesken päivän pois. Olen siis tietenkin aamulla kertonut, että minulla on oma meno, jonka koulu ja oma ohjaajani tietävät. Silti tiedän, että herätän huomiota. En tiedä kuinka paljon muut ihmiset ylipäätään katsovat kenenkin ihon kuntoa, mutta minä ainakin kiinnitän ihoon huomiota. Näen ihmisten arvet ja tatuoinnit ja mietin niiden syntymistapaa. Minullakin useat arvet näkyvät työvaatteiden alta.

Vaikka harjoittelu on lähtenyt kivasti käyntiin, niin silti taustalla on unettomuutta. En saa iltaisin tarpeeksi ajoissa unta, jonka vuoksi olen tietysti tavallista väsyneempi. Yritän, ettei se töissä näkyisi, mutta vapaa-ajalla minusta kuulemma huomaa kärttyisyyden. Ehkä myös vapaalla en jaksa pitää niin voimakkaasti kulisseja pystyssä. Onnekseni Taika-koirani on ollut tiistaista asti hoidossa, joten olen saanut hiukan enemmän levättyä kotona. Tosin juuri en ole kotona ehtinyt olla muiden menojen vuoksi.

Onneksi jäljellä on enää kaksi viikkoa, joten uskoisin jaksavani tämän harjoittelun ihan ok. Tietenkin odotan niitä päiviä, kun minulla ei ole mitään ohjelmaa. Siis jos sellaisia päiviä vielä joskus tulee. Edellisen harjoittelun jälkeen ehdin olla kolme viikkoa vapaalla ja koko se väli oli täynnä kaikkea tekemistä ja tapahtumaa. Ehkä tämän harjoittelun jälkeen alkaa taas olla aikaa vain olla.

Sydämen lisälyönnit

Varmasti jokainen on joskus kokenut sydämen lisälyöntejä. Minä ainakin jo ennen aivovammaa. Kuitenkin silloin tahti oli kerran vuodessa. Jos siis silloinkaan. Hyvälaatuinen sydämen lisälyönti tuntuu muljahduksena rinnassa tai joskus tunne on sellainen, kun sydän jättäisi yhden lyönnin väleistä. Toisinaan näitä lisälyöntejä ei edes huomaa itse ollenkaan, vaikka ne Holter-seurannassa näkyykin.

Aivovamman saamisen jälkeen lisälyöntejä jotenkin vain alkoi tulla, koko ajan määrien lisääntyessä. Tänä kesänä niitä alkoi olla jo lähes päivittäin, kunnes niitä tulikin jo päivittäin. Huippu on ollut seitsemän yhden päivän aikana. Nyt jo jokunen muljahdus on tuntunut kipeältäkin. Ei ihan ole normaalia, että 24-vuotiaalla on lisälyöntejä useita päivän aikana.

Minulla lisälyöntejä ei aiheuta kola- tai energiajuomat, kahvi, tupakointi tai alkoholi. Kahta jälkimmäistä en edes käytä ja kolmea ensimmäistäkin vähän. Kahvia noista kolmesta eniten, mutta sitäkään en juo kahta kuppia enempää. Väsymys nyt minulla on jokapäiväistä, mutta olen ennenkin ollut väsynyt. Vaikka saisin nukkua niin paljon kuin haluan, tulee lisälyöntejä silti. Mitään selkeää ulkoista syytä lisälyönneille ei ole. Olen ennen aivovammaakin elänyt menevää elämää, on ollut stressiä ja kahviakin olen juonut enemmän kuin nyt, enkä silti saanut lisälyöntejä.

Varasin sähköisen ajanvarauksen kautta aikaa terveysasemalle. Seuraavana arkipäivänä jo sairaanhoitaja soitti ja kyseli tarkemmin oireita. Hän lupasi palata asiaan ja soittikin jo uudestaan 5 minuutin kuluttua. Sairaanhoitaja oli konsultoinut lääkäriä ja sain lähetteen laboratorioon ja EKG-tutkimukseen. Labraan oli hankala saada sopivaa aikaa, enkä minä vahingossakaan herää yhtään aiemmin kuin on tarpeen. Senpä vuoksi labrakokeista jäi ottamatta kilpirauhaskokeet, sillä en saanut aikaa ennen kymmentä, eikä labrahoitaja maininnut asiasta.

Kun menin lääkärin vastaanotolle, hän kertoi puuttuvista labrakokeista. En silloin tajunnut -ammatistani huolimatta - että kilpirauhaskokeet pitää ottaa ennen kymmentä, joten menin varaamaan samalle päivälle uudestaan ajan, enkä edelleenkään saanut kokeita otettua. Kilpirauhasen liikatoiminta saattaa aiheuttaa lisälyöntejä, mutta kilpirauhasta tunnustellessa mitään poikkeavaa lääkäri ei löytänyt. Myös sydänäänet olivat normaalit. Lääkäri kertoi, että sydänfilmissä on lyhyt johtumisaika, mutta riittävän pitkä ollakseen normaan rajoissa. Lääkäri kysyi, että harrastanko urheilua, koska sykkeeni oli tavallista matalampi, joten minulla oli tietokoneen mukaan bradykardia eli sydämen harvalyöntisyyttä. Urheilevilla ihmisillä kyseessä on kuitenkin ihan normaali reaktio, eikä se ole vaarallista.

Onnekseni lääkäri oli perehtynyt papereihini ja tiesi aivovammasta. Hän oli jo itse sitä mieltä, että kardiologin (sydänsairauksiin erikoistunut lääkäri) konsultaatio oli tarpeen, mutta koska kysyin aivovamman vaikutusta lisälyönteihin, lupasi hän konsultoida myös neurologia.

Lääkäri suunnitteli jo lisälyöntien hoitoon beetasalpaaja-lääkitystä. Beetasalpaajat kuitenkin hidastavat pulssia entisestään, mikä taas on haaste urheilulle. Lääke estää sykkeen nousun, minkä takia liikkuminen vaikeutuu, sillä keho ei saa tarvitsemaansa verta hitaan sykkeen vuoksi. Onnekseni hän perui idean, sillä hän joka tapauksessa aikoi konsultoida kardiologia, joten hän voi samalla kysyä lääkityksestä.

Nyt vaan jään odottamaan uutta laboratorioaikaa ja lääkärin yhteydenottoa. En erityisesti nauti lisälyönneistä ja koska tilanne on näiden 2,5 vuoden aikana muuttunut nopeasti, en haluaisi jäädä vain odottelemaan kunnon rytmihäiriöitä.

Kela, Kela, Kela

Monta kertaa on tehnyt mieli hankkia joku ihminen, joka hoitaisi kaikki asiat puolestani. Joku, jolla olisi valtuudet kaikkeen ja minä saisin vaan olla huolehtimatta asioista. Tiedän kyllä, että joillakin aivovammaisilla onkin näin. Heillä on joku, joka heidän asioitaan hoitaa. Voi olla, että kyseessä on puoliso tai vanhemmat tai vaikka ihan ulkopuolinen henkilö, jolle tuo tehtävä on määrätty. Minulla valitettavasti tuollaista ihmistä ei ole. Kateellisena luin erään aivovammaisen somepäivitystä siitä, kuinka hänellä on äitinä oikea leijonaemo, joka hänen asioistaan huolehtii.

Itse olen muutosta johtuen joutunut entistä enemmän vierailemaan Kelan sivuilla ja itse konttorissa. Muuton lisäksi näin syyskuuta kohden mentäessä tulee taas ajankohtaiseksi päivittää psykoterapiahakemus. Se myönnetään aina vuodeksi kerrallaan ja kun olen syyskuussa sen aloittanut, oli vuotuisen hakemuksen aika. Kävin kesäkuussa hakemassa tarvittavaa lausuntoa psykiatrilta. Kun kävin Kelassa asumistukiasioissa, paljastui samalla, ettei tuo lääkärinlausunto ole päätynyt koskaan Kelaan asti. Jätin psykiatrille kolme soittopyyntöä jo ensin muutaman virheen korjaamiseksi, mutta myös sitä varten, että lausunto tarvitsee lähettää Kelaan. Olin itse saanut kotiini lausunnon ja saatekirjeessä luki, että se on samalla toimitettu Kelaan.

Eläkkeensaajan asumistukihakemusta varten Kela pyysi ison kasan liitteitä, enkä näillä aivoillani ymmärtänyt mitä he haluavat. Jouduin menemään Kelaan yhdessä arjen tukihenkilöni kanssa ja ilman häntä en olisi varmaan saanut tapaamisesta mitään irti. Aluksi Kelan työntekijä vaikutti varsin töykeältä ja minulle tuli olo, etten ole tervetullut. Hän vain pamautti listan asioista, mitä Kela haluaa ja onneksi edes arjen tukihenkil kirjoitti asiat ylös. Itse en edes tähän pystynyt.

Kun näitä liitteitä lähettelin, en edes ensimmäisellä kerralla saanut kaikkia toimitettua, vaan he halusivat lisätietoa pankkitilieni koroista. Tästä sitten jouduin olemaan pankkiin yhteydessä ja jouduin maksamaan jonkun asiakirjamaksun. Se onneksi kelpasi Kelalle.

Lopulta sain hyväksytyt päätökset molemmista, vaikka ihan hirvittävän verran työtä näiden päätösten saaminen vei. Koska en itse saa edes näin tärkeitä asioita hoidettua, oli arjen tukihenkilö aivan korvaamaton apu. Kuitenkaan hänen käyntinsä eivät vain riitä kaikkeen. Silloin kun kävimme läpi Kelan asioita, ei aikaa jäänyt mihinkään muuhun.

Jokaisella on kotona aina jotain projektia. Voisi siivota, pestä ikkunoita, korjata rikkinäisiä vaatteita, käydä kaappeja läpi, hoitaa pihaa ja puutarhaa, harrastaa käsitöitä. Minähän en pysty mihinkään yksin. Sen vuoksi kaiken ylimääräisen ulkoistaminen olisi erittäin hyvä idea. Saisi keskittyä oikeasti siihen, mistä saa jaksamista.

Päätös

Saipahan tässä hetken aikaa miettiä mitä koulun suhteen tekisi. Ei ollut helppo päätös, mutta eipä kauheasti jätetty minulle paljoa valinnanvaraa. Kun minulla oli tapaaminen koulun edustajan kanssa, hän sanoi suoraan, ettei tällä hetkellä kannata yrittää jatkaa opintoja terveydenhoitajaksi. Koska aivovamma ei parane, enkä huomaa kaikkia oireita, ei harjoittelujen läpäiseminen ole tällä hetkellä mahdollista.

Palaveriin tuli mukaan sairaalasta kuntoutusohjaaja, joka nyt ei valitettavasti sanonut asiaan juurikaan mitään. Opettaja oli sitä mieltä, ettei koululla ole loputtomasti resursseja päästää minua harjoitteluihin, joista en edes pääse läpi. Koulu maksaa jokaisesta harjoittelupäivästä, enkä voi tietenkään itsekään niitä maksuja maksaa.

Vaihtoehtona olisi opintojen lykkäys, sillä minullahan sinänsä ei ole kiire opintojen kanssa. Minulla on neljä vuotta aikaa opiskella tutkinto ja sen jälkeen saan vielä vuoden lisäaikaa ilman perusteluja. Jotain hyötyä siis siitä, että hain koulupaikkaa yhteishaussa. Nyt olen käyttänyt opiskeluihin kaksi vuotta, joten kiirettä ei tulisi. Minua vaan ei huvita pitää välivuotta, koska en usko, että haluaisin enää palata opintojen pariin vuoden lomailun jälkeen.

Ei minusta siis terveydenhoitajaa tule. Siinä mielessä hyvä, koska en niin  pitänyt työterveydestä ja neuvola oli liian stressaavaa ja sekavaa. En löytänyt itseäni terveydenhoitajana, enhän edes hankkinut terveydenhoitajaopiskelijan nimineulaa. Liityin kylläkin terveydenhoitajaliittoon, josta nyt voikin taas erota.

Sain onnekseni luvan käydä vielä erikoistumisharjoittelun, jonka teen naistentautien poliklinikalla. Sitä olen halunnut jo useamman vuoden ja onneksi sen saan vielä kokeilla. Vaikka en pääsisi läpi, niin se ei minua haittaa. Saan tutkinnon siitä huolimatta. sillä opintopisteitä on jo riittävästi sairaanhoitajan tutkintoon. Saisin lisäksi hyväksiluettua kesän 2017 kesätyön tutkintoon, kun olin töissä sairaanhoitajavastaanotossa.

Huomaan kyllä, kuinka terveydenhoitajan harjoittelussa kaipasin työvaatteita ja enemmän toimintaa. On helpompaa opiskella, kun saa oikeasti tehdä jotain, eikä vain istua hiljaa vieressä ja kuunnella. Kaipaan tekemistä ja sitä taitaa sairaanhoitajat enemmän tehdä.

Sisarussuhteet

Olen nuorin viidestä lapsesta, tosin osa sisaruksista on eri äidin lapsia. Silti aina sanon, että minulla on neljä sisarusta. Välillä olen miettinyt miksi niin sanon. Yhdenkään kanssa en ole juuri missään  väleissä. Emme koskaan ole viettäneet joulua yhdessä, enkä saanut kuin yhdeltä tänä vuonna syntymäpäiväonnittelut.

Kun tutustun uuteen ihmiseen ja kerron aivovammasta, alkaa usein kysely siitä, kuka minua tukee. Valitettavasti tällä paikkakunnalla ei juurikaan kavereitani asu, sisaruksiin ei ole välejä ja vanhemmat eivät auta päivittäisissä asioissa. Äiti onneksi sentään tekee minulle ruokaa, koska en jaksa tehdä itse. Olen tosi usein yksin. Selaan kateellisena somessa kuvia ihmisistä sisaruksineen. Lainaillaan siskon vaatteita ja veli karkottaa ylimääräiset miespuoleiset ympäriltä. Ei minulla. Yksi sisarukseni kiusasi minua siinä missä monet muutkin. Loput eivät olleet elämässäni edes läsnä.

Kun minua puukotettiin, yksi sisarukseni kävi katsomassa minua ja auttoi käytännön asioissa. Sekin apu loppui jossain vaiheessa. Toinen jopa soitti minulle, vai soitinko minä. En muista enää. Kaksi sisarustani ei ottanut minuun mitään yhteyttä. No, ei ihme kun niitä välejä juurikaan ei ole. Silti he ovat minulle isosisaruksia, joita olisin kaivannut elämääni jo aiemmin.

Nyt kun mietin omien valmistujaisten pitoa, mietin, ketä kutsun. Kutsunko sisaruksiani, joita olen nähnyt viimeksi yli vuosi sitten ja joihin en pidä yhteyttä? Olen monen serkkunikin kanssa läheisemmissä väleissä kuin sisarusteni kanssa. Ei sillä että kaikki serkkuni olisivat koskaan vierailleet omassa kodissani, mutta kun vain puolet sisaruksistani on vieraillut jossain asunnossani.

Olen saanut nähdä lähipiirissäni läheisiä sisarussuhteita ja olen kateellinen. Kateellinen siitä, etten saa jakaa elämääni sisarusteni kanssa, en ole osa heidän elämää. Sisarusteni lapsia seuraan jopa sosiaalisessa mediassa, yhden kanssa tapaan muuallakin kuin juhlissa. Olen täti, mutta en sellainen kuin haluaisin. Minulla on kaksi ihanaa tätiä ja haluaisin olla sellainen kuin he ovat olleet minulle.

Koska aivovamma eristää yhä enemissä määrin muista ihmisistä, niin toivoisin, että edes sukulaisista pitäisi kiinni. Mutta kun minä en jaksa. Pelkään, että jossain vaiheessa jään kokonaan yksin, eikä minulle jää ketään. Ihan kuin minulla ei olisi sisaruksia, niin vähän heidän elämästään tiedän.