Polven operaation jälkeen

Totta kai siinä kohtaa kun polvi meni jalkapalloa pelatessa, jalka oli kipeä. Oli jalka kipeä pari viikkoa. Jossain kohtaa alkoi jo kuitenkin helpottaa. Pystyin kävelemään pelkän ortoosin kanssa, ilman keppejä. Totta kai kävely oli hidasta ja varmasti hassun näköistä. Varmaan jollain tasolla myös kivuliasta. Kipulääkkeitä en tarvinnut kuin muutaman hassun kerran.

Sitten tuli polven leikkaus ja kivut alkoivat. Leikkauspäivänä olo oli jollain tasolla ok. Toki otin ne kipulääkkeet, mitkä pitikin ja illalla vahvan lyhytvaikutteisen kipulääkkeen siihen päälle. Yöllä vessassa käynnin yhteydessä otin toisen. Kun taas heräsin vessaan, otin taas lisää. Nukkuminen ei ollutkaan niin helppoa enää. Toki kipuläkkeet auttoivat nukkumisessa, sillä leikkauspäivänä taisin mennä jo kymmeneltä nukkumaan. Kaikki minut tuntevat tietävät, etten todellakaan ole iltauninen. Menin sänkyyn ja kaveri käski menemään jompaankumpaan laitaan. Nukahdin ennen kuin hän lähti viemään koiraa ulos.

Seuraava päivä olikin jo astetta kamalampi. Kipulääkkeet aiheuttivat ihanan sivuoireen, eli tiheävirtsaisuuden. Tietenkin tyhmänä olin juonut aamulla kaksi kuppia kahvia, mikä ei varmaan auttanut asiaan. Puolen tunnin välein sai rampata vessassa, mikä ei nyt varsinaisesti ollut mikään kiva juttu niin kipeän jalan kanssa. Asennon vaihto sai huutamaan kivusta. Polvi oli niin kipeä ja turvotus tuntui tuoneen lisäkiloja jalkaan kymmenen, etten saanut jalkaa edes nostettua pelkillä reisilihaksilla sohvalle.

Kaksi päivää jalassa oli sidokset varpaista lähes nivusiin asti. Olin utelias tietämään, miltä jalka näyttää niiden alla. Odotin kiltisti ne kaksi päivää ja löysin sidosten alta todella turvonneen jalan. Polvesta ei todellakaan erottanut polvilumpiota. Muutaman päivän päästä turvotus oli jo nilkassa asti ja mustelmaa alkoi muodostua sääreen ja polvitaipeeseen. Polvilumpion näkymistä odotellaan edelleen.

Tällä hetkellä jalka taipuu 90 asteen kulmaan, mutta suoraksi se ei mene. Toki vasta kahden viikon kohdalla on tavoitteena suoruus ja 90 asteen kulma. Ensi viikolla on aika fysioterapeutille ja sen jälkeen saa nähdä mitä muuta on tiedossa. Yllättävää kyllä pahin kipu on polvitaipeessa säteillen takareiden puoliväliin. Toki myös muuallakin on kipuja, mutta pahin kipupaikka yllätti.

Jos joku olisi etukäteen kertonut kuinka kivuliasta leikkauksen jälkeen olisi ollut, olisin miettinyt uudelleen haluanko mennä. Toisaalta eturistiside oli aivan palasina ja kävely ei ollut normaalia, joten jossain kohtaa leikkaus olisi kuitenkin ollut edessä. En vain usko, että pelkällä fysioterapialla polvesta olisi tullut riittävän tukeva normaaliin kävelyyn.

Polven leikkaus

Perinteiseen tapaan olin muutaman minuutin myöhässä sairaalaan saapuessa. Kaverini heitti minut Mehiläiseen ja pyysin hänet mukaan. Hoitaja antoikin hänen tulla mukaan odottamaan toimenpiteen alkamista. Ensin anestesialääkäri kävi läpi tarkistuslistan ja antoi esilääkkeet. Ihmettelin, kun minulle ei edes tarjottu rauhottavia, sillä julkisella puolella ne tuupataan lähes kaikille. Pääsin leikkaukseen noin tunnin myöhässä. Siinä kohtaa kun minä pääsin leikkaussaliin valmistautumaan operaatioon, lähti kaverini omille teilleen.

Olin tosiaan valinnut spinaalipuudutuksen nukutuksen sijaan. Nauroin jo siinä kohtaa, kun anestesialääkäri aikoi laittaa kanyylin vasempaan käteen, sillä siinä kädessä on enemmän arpia suosituimpien kanyylisuonten kohdalla. Samalla hoitaja laittoi verenpaineen mittavaa mansettia oikeaan käteen. Ehdotin heille vaihtoa ja lääkärikin totesi heti perään samaa. Sain kanyylin sitten oikeaan käteen. Seuraavaksi alkoi puudutuksen valmistelu. Selkä pestiin niillä järkyttävän kylmillä liinoilla ja sitten sainkin suoneen kipulääkettä, joka hieman laittoi päätä sekaisin. Samassa sain puudutteen selkään. Makoilin oikealla kyljellä ja tunsin kuinka vasen pakara oli kuin tulessa. Mietin koska puudute leviää oikealle puolelle, koska oikeaa polvea oltiin operoimassa. Lopulta paljastui, että oikea jalka oli puutunut heti, enkä enää tuntenut sitä. Oli kamala tunne, kun minut käännettiin selälleen, enkä enää tuntenut pakaroitani ollenkaan.

Siinä samassa eteeni viritettiin sermi, enkä enää nähnyt jalkojani. En tiennyt missä asennossa oikea jalka on, vasemman jalan asennon sentään vielä tiesin. Kun näin varpaani verhon yli, aloin voimaan pahoin. Oli luonnottoman tuntuista nähdä jalan liikkuvan, kun en tuntenut jalkaa. Ihana anestesialääkäri alkoi silittää poskeani ja kyseli oloani. Sain rauhoittavaa tässä kohtaa, joka helpottikin oloa. Sen jälkeen käänsin pääni pitkäksi aikaa vasemmalle päin. En halunnut nähdä luonnottomalta tuntuvaa jalkaa.

Jossain kohtaa kirurgi saapui paikalle, mutta en nähnyt verhon yli. Heti aluksi olin jo pyytänyt lisää peittoa, sillä leikkaussalissa aina palelen. Sain myös puhalluspeiton, johon siis sisälle puhalletaan lämmintä ilmaa. Sen ja rauhoittavan yhteisvaikutuksesta olin varsin pihalla. Sain katsella polven tähystystä näytön kautta, mutta koko aikaa en jaksanut seurata. Jossain kohtaa sain nähdä millaisen jänteen kirurgi poisti jalasta ja teki siitä uuden eturistisiteen.

Leikkauksen lopussa aloin tärisemään kylmästä. Koska yläruumiilla oli lämpöpeitto, en tuntenut kylmää. Sain tärinään jotain lääkettä, joka samalla myös aiheutti väsymystä. Kun pääsin heräämöön, olin taas nukahtamispisteessä. Sain ajan fysioterapeutille, haavahoitajalle ja kontrolliajan leikkaavalle kirurgille, mitkä yritin saada sovittua pienessä nukahtamispisteessä. Kaveri tuli jossain vaiheessa taas minua katsomaan heräämön puolelle. Tässä kohtaa tunto oli jollain tasolla palautunut vasempaan jalkaan ja odotin jo, että pääsisin ylös.

Sain ruuaksi kanakeittoa ja hoitaja lupasi syömisen jälkeen minun pääsevän vessaan. Syödessä katselin salkkareita ja kun sain viimeisen lusikallisen suuhun, soitin soittokelloa. Oikean jalan tunto oli vielä vaillinaista, mutta sain nousta istumaan. Anestesialääkäri oli myös paikalla ja hän oli huolissaan matalista verenpaineistani. Tietenkin aina välillä olin leikkauksen aikana kääntänyt päätäni, jotta näin monitorit ja kieltämättä verenpaine oli siellä 100/60 tasolla. Minulle tyypillistä, mutta silti hieman matalat paineet. Matala verenpaine siis aiheuttaa minulle huimausta, mikäli nousen liian nopeasti makuulta pystyasentoon. Vessaan asti pääsin sentään omin avuin. Huvittaa vain oli, kun en edelleenkään tuntenut pakaroita kunnolla.

Viiden aikoihin pääsin lähtemään Mehiläisen sairaalasta. Sain mukaani erilaisia kipulääkkeitä ja reseptit lievempiin kipulääkkeisiin. Oikeastaan leikkauspäivänä olo ei ollut niin kovin kipeä, mutta osittain se varmaan johtui vielä vaikuttavasta spinaalipuudutuksesta. Pahin asia puudutuksessa oli se, kun luulin tietävni missä asennossa jalat ovat ja se luulo osoittautuikin vääräksi. Toisaalta edellisten nukutusten jälkeen olo on ollut tokkurainen, jota tällä kertaa ei ollut nukutuksen takia. Väsynyt olo tuli suoneen laitetuista kipulääkkeistä ja rauhoittavista.

Polven kohtalo

Viikko sitten tiistaina sain kuulla magneettikuvauksen tulokset. Jännitin koko asiaa ja pohdin tilannetta heti magneettikuvauksen loppumisen jälkeisen ajan. Matkalla taksilla Mehiläiseen juttelin taksikuskin kanssa ja tämä toivotti pikaista paranemista jäädessäni kyydistä. Kävin ilmoittautumassa luukulla ja siirryin hissillä ylempään kerrokseen. Mietin, että onko aikani taas puoli tuntia myöhässä, mutta pääsinkin lääkärille ajoissa.

Köpöttelin keppien kanssa sisään ja tietenkin kepit kaatuivat kun pääsin istumaan. Lääkärikin nauroi. Näin tietokoneen näytöllä kuvan polvestani ja lääkärikin alkoi sitä käydä heti läpi kanssani. Eri kuvakulmasta otetuista kuvista näkyi eri asioita. Kuulemma polvilumpioni ei ollut käynyt poissa paikaltaan, vaikka jonkinlaisen muljahduksen tunsin. Tässä kohtaa pelkäsin, että olin luulosairas ja polvessa ei ole oikeasti mitään vikaa ja itse vain kuvittelen kaiken. Kierukat oli ehjänä. Seuraava kuvakulma. Lääkäri sanoo, että nyt näkyy vihje siitä, missä on vika. Sekä sääriluussa että reisiluussa näkyi luuruhjeita. Seuraavassa kuvassa keskellä oli harmaata mössöä siinä kohdassa, kun pitäisi olla eturistiside.

Lääkäri kertoi vaihtoehdoista. Olin itsekin jo lukenut aiheesta, sillä avustajani linkkasi eturistisiteen leikkauksista artikkelin. En uskonut hänen olevan oikeassa, uskoin että polvilumpio oli ollut sijoiltaan. Yksi ystäväni myös sanoi minun kävelevän kuin eturistiside olisi hajonnut. Olin yrittänyt lyödä vetoa kyseisen ystävän kanssa siitä, että vaatiiko polvi leikkausta. Hän ei uskonut leikkauksen tarpeellisuuteen.

Hoitolinjoja oli kaksi. Konservatiivinen eli fysioterapia ja muu siihen liittyvä kuntoutus tai operatiivinen eli leikkaus. Lääkäri totesi polven olevan niin muljuva ja koska kävely ilman tukea oli mahdotonta, oli hän leikkauksen kannalla. Leikkausta vastaan sotii kuitenkin keloiditaipumus ja allergiani teipeille. Näistä huolimatta lääkäri kysyi minulta mitä haluan polveni kanssa tehtävän.

Lähes järkytyin siitä, että minun mielipidettä kysyttiin. Totesin etten jaksa katsella toipuuko jalka ennalleen vain fysioterapialla. Liikkuminen keppien ja muljuvan polven kanssa ei ole kovin kivaa. Kämmeniin piirtyy rakkojen alut hetkessä kävelemisen jälkeen.

Polvi siis suunniteltiin leikattavaksi. Alunperin leikkauksen piti olla ensi kuun puolella, mutta sain aiemmaksi ajan. Eli huomiselle. Minulta kysyttiin haluanko nukutuksen vai spinaalipuudutuksen. Taidan valita spinaalin, sillä nukutuksesta herääminen ei ole niin mukavaa. Muutaman kerran olen sitäkin kokeillut. Saa nähdä millaisissa lääkehuuruissa sitä huomenna on leikkauksen jälkeen.

Tää on sitä mun tuuria

On ihan normaalia, että kun minä menen kaupan kassalle, korttikone lopettaa toimintansa. Tai kortti ei muuten vaan toimi. Olen tottunut jo siihen, että vaatteet ratkeavat ihan omia aikojaan. Tai että niihin niin kovin rakkaisiin abiverkkareihin tulee aina uusi reikä haaroihin, vaikka niitä kovasti yritän ompelukoneella korjata. Minä olen se, joka kävelee seiniä päin. Taulut tulevat alas ja kehykset hajoavat. Tiskikone alkaa pitää ihan ihme ääniä kesken pesuohjelman. Puhelimeen liikkeessä laitettu näytönsuoja tipahtaa irti pienestä kosketuksesta. Näitä sattuu.

Liikunnan suhteen olen se, jota ensimmäisenä paikataan. Vuoden sisällä peukaloni on mennyt sijoiltaan, solisluu murtunut ja olen saanut kolme noidannuolta. Polvikin sai kerran jo osumaa. Kunnes reilu viikko sitten polvi sai osumaa uudestaan. Tällä kertaa vähän pahemmin.

Kun yritin nousta kentältä ylös, jalka petti alta. Kahden jääpussin jälkeenkin polvi oli kipeä. En pystynyt varaamaan jalalle painoa ollenkaan. Seuraavana päivänä kaveri toi kävelysauvat ja painostuksesta soitin itselleni lääkäriajan. Onneksi olin ottanut viime syksynä tapaturmavakuutuksen, joten pääsin yksityiselle. Sain lähetteen magneettikuvaukseen ja saranatuen. Magneettikuvauksen jälkeen kysyin röntgenhoitajalta hieman, mitä kuvauksessa mahdollisesti näkyi. Eihän hän olisi saanut mitään sanoa, tiesin sen kyllä. Hän sanoi, että pidä tukea ja ole varovainen.

Jouduin nielemään ylpeyteni. Minusta ei ole ajamaan autolla, joten matkat terapiaan ja kuvauksiin olen joutunut menemään Kela-taksilla. Onnekseni jo omavastuuosuus oli täyttynyt, joten matkat ovat minulle ilmaisia. Odotan kuitenkin sitä, että Kela alkaakin kysellä kuittien perään. Minulla on tällä hetkellä 12 matkasta yksi kuitti. Minun tuurillani niitä kuitenkin kysellään, vaikka en ole asiaan mitenkään varautunut.

Jouduin perumaan ajan asianajajalleni, koska en sinne pääse Kelan korvaamalla taksilla. En halunnut mennä omakustanteisesti tavallisella taksilla. Ilmoittauduin SyysFestille, joka on nuorille aivovammaisille tarkoitettu leiri. Tämä leiri painottuu ulkoiluun. Pelolla odotan, että joudunko perumaan menoni, sillä liikkuminen ei tällä hetkellä ole helpoin mahdollinen asia.

Ja mitä siihen tuuriin tulee, niin eikös äitini soittanut ja kertonut vanhemmillani olevan telkkarini näytön pimenneen. En tiedä, onko huono tuuri periytyvää vai ihan sattumaa. Edellisenä yönä koirani Taika oli yöllä ripuloinut kahdelle matolle ja yhden pesukerran jälkeen toinen matto oli edelleen ihastuttavan keltainen, tällä kertaa kahdesta kohtaa alkuperäisen yhden sijaan. Valkoisten mattojen kohtaloa saakin pelätä. Kesällä kasvieni kokema villakilpikirvahyökkäys ei tappanut kuin vain muutamia kasveja. Mullan vaihto ja tuhoilaismyrkyt eivät onneksi ole vielä tappaneet lisää kasveja. Tämän kirjoittamisen jälkeen odotankin nyt jotain valtavaa kasvikatastrofia. Toistaiseksi tässä nykyisessä asunnossa en ole sytyttänyt tulipaloa. Vanhassa asunnossa sain tiskirätin palamaan. En tiedä itsekään miten.

Äiti, sä et tiedä kaikkea, enkä edes kehtaa sanoa, mitä kaikkea tulee tehtyä. Sori.