Juhannus mökillä

Juhannus tuli ja meni. Miten se aika aina juokseekin hyvässä seurassa? Lähdettiin siis jo torstaina meidän mökille, jossa vietettiin aikaa kolmen koiran kanssa. Äiti oli kivasti täyttänyt jääkaapin ja niitä ruokia syödäänkin varmaan vielä jouluna.

Juhannus kului saunoen, hyttysiä tappaen ja edelleen syöden. Perjantaina oli tuttuun tapaan lipunnosto ja pientä tarjoilua. Lauantaina kävimme ajelemassa kunnan keskustaan ja vielä seuraavankin kunnan puolelle mummia katsomaan vanhainkotiin. Lauantaina myös käytiin soutelemassa.

Mökillä oleminen liittyy jotenkin aina kiireettömyyteen. Samalla aloitin ns kesälomani, kun psykoterapia jäi kesätauolle. Vaikka kuvittelisi, että sairaslomalla saa olla lomalla niin ei se ihan niin aina mene. Onkin ollut ihanaa nukkua niin pitkään kun haluaa ja voi unohtaa aikataulut.

Onneksi mökki ei karkaa mihinkään ja sinne voi aina mennä ottamaan rennosti. On ihanaa kun on paikka, jossa voi unohtaa kaiken.

Kun pinna kiristyy

Toisinaan elämä voi kaatua aika pienestäkin. Tänään on juuri sellainen päivä. Aivovamma toi mukanaan myös nopeasti palavan pinnan ja muutenkin tunnesäätelyn ongelmat. Yleensä jaksan helposti ottaa kaiken huumorilla, mutta tänään en. Tosin taustalla on takana kaksi huonosti nukuttua yötä, jotka varmasti kiristivät pinnan liian tiukalle. Mutta mitkä asiat sitten kiristivät otsalla olevaa piikkilankaa?

Jääkaapissa ei ole mitään, mitä tekisi mieli syödä

Maito on loppu, joten en voi juoda kahvia

Ostamani tee ei ollutkaan teetä, vaan se olikin yrittijuomaa

Tukka on likainen ja se pitäisi pestä, mutta en jaksa

Joudut soittamaan kolme kertaa yhden palvelun takia ja saat tylyä asiakaspalvelua

Et jaksa selvittää ulkolämpötilaa, joten et voi pukea päälle, kun ei tiedä mitä pukisi

Mandariini on liian kuiva

Kolme koiraa pitäisi mennä ulkoiluttamaan, mutta en jaksa/viitsi/huvita/whatever

Joskus tekisi vaan mieli jäädä peiton alle makaamaan koko päiväksi ja olla nousemasta ollenkaan. Tai ainakin ottaa 24 tunnin päikkärit. Tai vuokrata jostain etelästä joku oma soppi, missä voisi katsella joka päivä auringonlaskuja.

Nyt kun pinna kiristyy, niin sitä miettii millaisen kuvan sitä itsestään antaa. Olenko muiden mielestä kiukutteleva kakara, hullu vai ihan vaan aivovammainen? Aivovamma tavalliselle ihmiselle kuitenkaan harvoin sanoi mitään, joten aina pelkään, että minua luullaan vain kiukuttelijaksi.

Yhdyssanahirviönä toimintakykyarviointiryhmä

Viime ja tällä viikolla olen ollut vihdoin odottamassani toimintakykyarviointiryhmässä. Ryhmän piti alunperin olla jo helmikuussa (jos oikein muistan?), mutta sitä siirrettiin täyden aikatauluni takia. Sen jälkeen ryhmän piti olla toukokuussa, mutta en koskaan saanut kutsukirjettä. Sain lauantaina tekstiviestimuistutuksen ajasta, enkä tiennyt mikä aika se oli. Maanantaina muistin asian uudelleen kun olin jo psykoterapiassa. Silloin soitin tekstiviestissä olleeseen numeroon, joka menikin psykiatrian poliklinikalle. Sieltä taas jätettiin soittopyyntö toimintaterapiaan ja sain myöhemmin kuulla, että tuo käynti olisi ollut ryhmän ensimmäinen. Tuossa puhelussa sain nämä uudet ryhmäajat.

Ensimmäinen kerta on aina jännittävä. Tietenkin. Ei tiedä mitä odottaa ja kuinka tilanteen jaksaa. Minähän vielä olen sellainen, että esitän jaksavani ja kun pääsen kotiin jämähdän sohvalle lopuksi päiväksi, kun en enää jaksa muuta. Siinä mielessä tiesin, ettei tämä ryhmä ehkä ole niin hyvä kuvaamaan minun toimintakykyäni.

Ryhmätapaamisia oli siis neljä. Oletan, että saan puhua näistä, en tiedä kuinka salaisia näiden ryhmien sisältö on. Ainakaan erikseen mitään ei kielletty. Ensimmäisellä kerralla oli tarkoitus tehdä kollaasi omasta elämästä suullisen ohjeen mukaan. Kyseessä sai olla nykyinen elämä tai vaikka tavoitteita elämälle. Itse nyt tietenkin tein kaikenlaisen sekamelskan menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaa. Voin sanoa, ettei ole helppoa etsiä sopivia kuvia ja pitää mielessä mitä pitää tehdä. Itsehän olin viimeisenä valmiina ja liimailin vielä omia kuviani pahville kun muut jo kertoivat omasta kollaasistaan.

Toisella kerralla meillä oli tehtävänä sitoa kirja kirjallisten ohjeiden avulla. Olen jo aiemmin toimintaterapiassa tehnyt kirjansidontaa, joten siinä mielessä tehtävä oli minulle aika helppo. Tosin tässäkin olin viimeisenä valmiina. Viimeisestä askartelusta on niin kauan aikaa, etten saanut työnjälkeä kovin siistiksi.

Kolmannella kerralla ryhmä oli todella suppea. Teimme kuvallisen ohjeen mukaan mökin. Kyseessä oli ikäänkuin pienoismalli hirsimökistä. Kahdestaan mökki oli aika nopeaa kasata. Sen jälkeen suunnittelimme viimeiselle kerralle ruokalistan. Tarkoituksena oli tehdä sellaista ruokaa, jossa jokainen pääsee osallistumaan. Onneksi kaupassa ei sentään tarvinnut käydä. Viimeisellä kerralla siis teimme ruokaa yhdessä ja lopulta söimme kaikki yhdessä. Ruokaa jäi sen verran yli, että sitä sai jopa mukaan kotiin.

Näiden käyntien jälkeen on vielä palautekäynti, jossa ollaan kylläkin ihan yksin toimintaterapeuttien kanssa. Olisin saanut ajan jo ensi viikolle, mutta en taida olla kotikaupungissa, joten otin ajan parin viikon päähän, kun tulen joka tapauksessa paikallisen aivovammaryhmän tapaamiseen.

Minä päätän olenko onnellinen

Viime aikoina olen saanut viettää aikaa ihanien ihmisten seurassa. Ihmeellistä kyllä, olen viimeisen kuukauden aikana nauranut enemmän kuin tämän vuoden puolella aiemmin. Kyse onkin siitä, millaisten ihmisten seurassa valitsee viettävänsä aikaa. Jotkut ihmiset vain ovat sellaisia, joista saa valtavasti energiaa.

Olen tehnyt paljon sellaisia asioita, joita olen halunnut tehdä. Olen käynyt Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa, Salkkareiden kuvauspaikalla, Haagan alppiruusupuistossa, Hietaniemen uimarannalla, Kauppatorilla syömässä lettuja ja ties mitä. Pikkukaupungin tytölle aika paljon kaikkea. Olen jaksanut leikkiä koiran kanssa ja nähnyt kavereita.

Pitkästä aikaa on ollut syytä hymyillä. Olo on ollut onnellinen ja vapaa. Elämä on ollut omalla tavallaan huoletonta, vaikka kotona odottaakin tekemättömiä asioita. Tällä hetkellä minulla ei ole tietoa missä asun heinäkuusta alkaen, mutta silti se ei stressaa minua. Tiedän kyllä missä saan aivan vapaasti asua. Eikä kuukausi muualla kuulosta huonolta idealta. Elokuuksi on kyllä pakko palata takaisin kotikaupunkiin ja harjoitteluun.

Tällä hetkellä teen itse itseni onnelliseksi. Olen päättänyt niin. En myöskään anna aivovamman estää. Kun on ympärillä oikeat ihmiset niin he kyllä ymmärtävät rajoitteeni. Pystyn sanomaan, että nyt väsyttää ja minun ei ole pakko jaksaa sillä hetkellä mitään. Yksin ollessa saan levätä, eikä kukaan pakota mihinkään.

Pitää jättää ne asiat vähemmälle huomiolle, joille ei voi mitään. Pyrin tekemään kaikki pakolliset asiat pois, jolloin ne eivät stressaa. Tai sitten vain onnellisena unohdan ne 😂 ei elämä huolehtimalla ja valittamalla parane.

Kukaan muu ei voi sanoa, olenko onnellinen. Toki monet asiat onnellisuuteen vaikuttavat, mutta en halua antaa ikävien asioiden pilata näitä hetkiä. Haluan nauttia kesästä ja hymyillä. Hymyillä niin, että poskiin sattuu ja nauraa niin että se kuuluu.

Psykiatri nro 3

Viime viikon keskiviikkona oli ensimmäinen tapaaminen psykiatrille nro 3. En nyt välttämättä itse olisi tarvinnut psykiatrin tapaamista, mutta minua pyydettiin toimittamaan Valtionkonttoriin tämänhetkinen lausunto psykiatrialta ja tarvitsen tuoreen lausunnon psykoterapian jatkumista varten. Huvittavintahan on se, etten vieläkään ole itse saanut kirjottä Valtionkonttorilta tuota lausuntoa varten, vaan sain tiedon asianajajaltani.

Kun menin sairaalalle, oli siellä lähes kaikki parkkipaikat taas käytössä. Sen vuoksi olin muutaman minuutin myöhässä, kun jouduinkin viemään auton toiselle puolelle sairaala-aluetta. Joka ikinen kerta, kun aikani on minuutinkin myöhässä iskee paniikki siitä, että olenko oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Niin iski nytkin. Kävelin edestakaisin käytävää pitkin ja mietin pitäisikö kysyä joltakin ajastani. Lopulta pääsin sisälle lääkärin huoneeseen yli 10 minuuttia myöhässä.

Kerroin syyksi päästä lääkäriin pyynnöt Valtionkonttorilta ja Kelasta. Tietenkin oli ihan kiva tavata uusi lääkärikin. Kaikki psykan puolen jutut kun ovat hieman arkaluontoisempia asioita, eikä minua ainakaan huvita aina avautua aivan vieraille kaikista pahimmista ja synkimmistä asioista. Toki on eri asia, jos joku kysyy suoraan, silloin jopa vastaan suoraan. Silti usein toivon, ettei minulta kysytä, sillä vastaaminen ei ole aina se mitä haluan tehdä.

Psykiatri pyysi minua täyttämään lomakkeen, joka ilmeisesti liittyi post-traumaattiseen stressihäiriöön ja sen esiintymiseen. En enää erityisesti koe kärsiväni siitä, kun en masennuksestakaan. Mitä sitten tapahtuikaan?

Sen sijaan että nuo sairaudet olisi poistettu diagnoosilistalta, sainkin uudeksi diagnoosiksi ahdistuneisuushäiriön. Muuten ihan hyvä, mutta en koe oloani ahdistuneeksi. Ennen tätä kaikkea saattoi sanoa, että tekemättömät läksyt ahdistaa, mutta sen jälkeen kun on todella kokenut miltä ahdistus tuntuu, ei sitä termiä ole väärin käyttänyt. Minulla ahdistus tuntuu kipuna rinnassa säteillen jopa käsiin. Kipu on painavaa ja kylmää. Tuntuu kuin ei saisi henkeä.

Ahdistuskohtauksia ei tämän vuoden puolella ole ollut kuin kaksi. Ensimmäisen kerran kun harjoitteluni keskeytettiin ja toinen liittyen parisuhteeni loppumiseen. En usko että kaksi ahdistuskohtausta, joista edes en psykiatrilleni kertonut voisi johtaa diagnoosiin. Vuoden 2017 aikana en muista ahdistusta kokeneeni. Tosin se, etten muista, ei yllätä minua. 2016 kohtauksia oli muutamia. Onko diagnoosit siis kuinka oikeita?

Psykiatrinen luona istuin noin 40 minuuttia, kunnes hän sanoi saaneensa tarpeeksi tietoa lausuntoja varten. Lausunto tuli minulle kotiin kopiona ja lausunnot oli lähetetty sekä Kelaan, että Valtionkonttorille. Pyysin lähettämään paperin myös asianajajalle, mutta siitä en tiedä, oliko se sinne lähetetty. Kun luin lausuntoa, oli siellä terapiaa koskevat tiedot väärin. Jouduin siis soittamaan perään psykiatrian poliklinikalle, jotta lausunto korjattaisiin. Siinä mielessä olisi kiva, että lääkäri edes lukisi paperini, ettei minun tarvitse kertoa kuinka paljon minulle on terapiaa määrätty.

Voin siis sanoa, ettei ollut kovin vahva aloitus tällä uudella lääkärillä. Hän kyllä kysyi haluanko lääkkeet uusittavaksi ja kerroin etten oikein tiedä noista unilääkkeistä. Pikkuhiljaa olisi kiva kokeilla jotain muuta ja hän määräsikin minulle uudeksi lääkkeeksi Mirtazapinin. En tiedä haluanko edes kokeilla sitä. Olisi helpompaa elää, jos voisi nukkua ilman lääkkeitä, mutta siihen en vieläkään pysty. Toivottavasti joskus pääsen lääkkeistä kokonaan eroon.

Tiistai 5.6.

7:52
Herätyskello soi. Tavallista aikaisempi aamu, sillä 8:30 olen sopinut opparia koskevan tapaamisen. Onneksi paikkaan oli lyhyt matka, joten matkaan kului ehkä viitisen minuuttia kävellen. Tapaaminen kesti vain puolisen tuntia ja sain onneksi haluamani tiedot haastattelusta. Kyseessä oli siis vastaava kuraattori, jonka ajatuksia halusin kuulla. Nuorten masennuksesta keskusteleminen ei ole vain kouluterveydenhoitajan vastuulla, vaan prosessissa on monia eri toimijoita mukana, kuten juurikin kuraattori.

12:01
Olen kaverini oven takana. Olimme sopineet kolmestaan pidettävät vohvelikestit. Kaksi tuntia meni kuin siivillä, koska seura oli niin hyvää. Tietenkin myös vohvelit olivat hyviä ja nyt niihin jäi himo.

13:59
Kävelen sisään ensimmäistä kertaa paikallisen aivovammaryhmän tapaamiseen. Minua ei hirveästi yllättänyt olla ryhmän nuorin, mutta ainakin porukka ymmärsi minua.

15:30
Puhelin soi. Kyseessä on neurologin soittoaika. Puhuimme hänen kanssaan 13 minuuttia puhelimessa muun muassa siitä, kuinka minua pelottaa taistelu vakuutusyhtiön kanssa. Koska minulla on edelleen otsalla pieniä hippuja metallia veitsestä, minun päätäni ei voi magneettikuvata. Magneettikuvausta käytetään todentamaan vammaa, jota nyt minun kohdallani ei voida tehdä. Tässä kohtaa joku erittäin fiksu vakuutusyhtiön työntekijä voi sanoa, ettei minulla ole aivovammaa. Puhelussa puhuimme myös niistä kuuluisista neuropsykologisista tutkimuksista, jotka nyt vihdoin syksyllä minulla ovat. Puhelun jälkeen palasin takaisin vielä ryhmän pariin.

17:00
Viimeinen kevään jumppa alkoi. Muuten kesällä minulla on kyllä kolme kertaa viikossa mahdollisuus jalkapalloon ja lentikseen, mutta vähän houkuttaisi joku jumppa ottaa oheen. En vain ole päättänyt vielä mitä tahtoisin. Päätöksentekokyky onkin vähän mitä on.

18:08
Kauppaan. Viikonloppua varten piti tehdä kunnon isot ostokset. sillä aioin leipoa viikonlopuksi. Kaiken kaikkiaan muistin kahta ainesosaa lukuunottamatta kaiken olemattomalla kauppalistalla. Samalla toki tarvittiin muutakin ruokaa kuin vain leipomiseen. Välillä kaupassa käyminen on yhtä unohtelua ja edestakaisin menoa, joten nyt kauppareissu sujui yllättävän hyvin.

18:39
Kaupasta suoraan koiran kanssa ulos. Taisinpa kävellessä soittaa kaverille, jos ihan oikein muistan. Näin jälkikäteen ei aina ole ihan varma mitä on tehnyt ja milloin. Mutta leikitään nyt ainakin, että soitin.

21:36
Suihkuun jumpan jäljiltä. Olisi pitänyt hiuksetkin pestä, mutta sitä en jaksanut enää siihen aikaan aloittaa. Seuraavana päivänä aamusta oli kuitenkin uuden psykiatrin tapaaminen, joten pestyt hiukset olisivat olleet ehkä parempi ensivaikutelman luonnissa.

22:00 -->
Nukkumista tai ainakin sen yrittämistä. Oli kyllä helpompi nukkua kun oli hieman viileämpää, mutta jotenkin huonosti on tullut nukuttua jo pidempi aika.

HBD to me

Näin siinä kävi, että tänään iski tuo kammottava ja hirveä syntymäpäivä. Lapsuudesta jo traumoja aiheuttanut päivä. Ehkä tänä vuonna synttärit ovat mukavampi tapahtuma. Mutta ainakin tänään saa Minetistä ilmaiset jäätelöt.

2018

2017

2016

2015

2014

2013

2012

2011

Tämän vanhempia kuvia en enää kehtaa edes lisätä. Ennen kuin lähden viettämään päivää kavereiden kanssa, niin hyvää syntymäpäivää myös ystävälleni, jolle on osunut sama syntymäpäivä kanssani. Onnea T!

Huomasi kyllä kuvia etsiessä, ettei minusta pahemmin ole syntymäpäivänäni kuvia. Näistä kuvista ehkä yksi oli oikeana päivänä otettu, muuten kuvat ovat kyllä kesäkuulta kaikki.

Maanantai 4.6.

10:10
Kello soittaa. Poikkeuksellisesti maanantain terapia oli vartin aiempaan, joten heräsin tavallista aiemmin. Takana oli huonosti nukuttu yö ja herätessä niska jumissa. Vaikka kotona kuinka tuulettaa, on meillä silti tosi kuuma. Meninkin aamulla ensimmäisenä suihkuun ja söin aamupalaksi maustamatonta viiliä puolukkasurvoksen kanssa. Terapiassa muistin, että minun pitää siirtää kotikuntoutusta eteenpäin, jotta pääsen paikallisen aivovammaryhmän tapaamiseen. Terapiassa muistin myös lähettää yhden varsin tärkeän sähköpostin.

12.05
Astun sisään Kelaan. Viime viikolla sain sähköpostia asianajajalta ja he tarvitsivat Valtionkonttoria varten kopiot Kelan psykoterapiaa koskevista päätöksistä ja myös sairauskertomukset lääkärikäynneistäni. Minulla ei ole tulostinta, joten kävin Kelassa tulostamassa paperit. Onneksi Kelaan ei ollut pitkä matka terapiasta.

12.20
Otin vähän aikaa sitten tatuoinnin, joka on jo kerran värjätty. Nyt se vaatii kuitenkin vielä ainakin kerran uuden värjäyksen, joten kävin nopeasti piipahtamassa liikkeessä aikaa varaamassa.

12.30
Vein tulostamani paperit suoraan asianajajalle, joka on mys onneksi aika lähellä kotia. Samalla juttelin exäni vapautumisesta ja siitä, mitä hänen vapautumiseen liittyy.

13-15
Olin kotona ja söin viime viikolla tekemääni wokkia. Aamupäivän monet tapahtumat väsyttivät ja makoilin peiton alla sohvalla välillä kirjaa lukien. Haaveilin kahvista, mutta koska tiistaina oli aikainen herätys, en sitä viitsinyt juoda. Sen sijaan join kuumaa kaakaota.

15-15.45
Koiran kanssa lenkillä. Olisin itse mennyt vieläkin pidemmän lenkin, mutta Taika tahtoi jo kotiin. Ilmeisesti sekään ei pitänyt voimakkaasta tuulesta.

16
Viime viikolla opettajan kanssa tavatessani hän pyysi muistuttamaan opettajia, jotka ohjaavat harjoitteluni, että milloin nuo viikot ovat. Samalla kirjoitin viestiin harjoittelupaikkojen ohjaajat ja yritin pitää mielessä milloin mikäkin harjoittelu on. Onneksi viikot ovat Jobiilissa esillä, joten niitä on helppo tarkistaa.

16.15
Aloitin kirjoittamaan tätä postausta ja miettimään seuraavia aiheita. Välillä ajatuksia on blogin suhteen enemmänkin, mutta nyt olen ollut niin kiireinen, etten ole pahemmin saanut aikaiseksi kirjoittaa.

17-20
Olin tapaamassa kaveria. Oli tarkoitus istuskella järven rannassa, mutta oli niin kylmä, että jumitimme melkein koko ajan autossa. Ja ruokaa haimme tyylikkäästi Mäkkärin autokaistalta.

20-22
Pyörimistä sängyssä, puhelimen selaamista ja niskakipua. Sunnuntaina jalkapalloa pelatessa kaaduin ja löin pääni maahan. Samalla sitten ilmeisesti niskan lihakset ottivat hieman itseensä koko hommasta. Unta oli vaikea saada, sillä varmaan jännitin seuraavaa päivää.

Harjoittelun purku ja katselmus loppuihin opintoihin

Kuten jo aiemmin mainitsin, niin harjoitteluni keskeytettiin. Kyseiseen postaukseen pääsee tästä. Minulla jäi kokonaan käsittelemättä tilanne myöhemmin koulun ja ohjaajan kanssa. Onneksi opettajan kanssa oli vihdoin eilen tapaaminen, jossa käsiteltiin juuri viimeistä harjoittelua ja loppuja terveydenhoitajan opintoja.

Kuten tyypillistä olin hyvissä ajoin paikalla ja aloin tarkistamaan sähköpostista paikkaa, jossa meidän piti tavata. En siis ihan hirveän usein vilkuilee koulun sähköpostia ja opettajalta olikin tullut viesti, että hän tulee tapaamiseen myöhässä. Itse olin aamupäivän ollut menossa ja koko päivä oli tapaamiseen asti aikataulutettu, joten hieman harmitti, etten ollut katsonut sähköpostia.

Kun pääsimme aloittamaan opettajan kanssa, hän halusi ensin tietää missä vaiheessa olen terveydenhoitajatyön kehittämistehtävässä, eli opinnäytetyössä. Onneksi otin oman läppärin mukaan, joten pystyin näyttämään opettajalle ihan konkreettisesti kuinka pitkällä työ on. Opettaja teki muutamia huomautuksia työhön, mutta muuten työ sai hyväksyntää.

Olen sopinut ensi viikolle tapaamisen juuri tähän kehittämistyöhön liittyen. En muista olenko aiemmin pahemmin puhunut, millainen tuo opinnäytetyö on? Teen siis kaupungin terveydenhoitajille opasta nuorten masennuksen tunnistamisesta. Olen jo tavannut kaupungin psykologia ja ensi viikon tapaaminen on vastaavan kuraattorin kanssa. Koska nuorten masennuksen hoidossa on monia eri toimijoita, tarvitaan näkökulmaa monilta eri ammattiryhmiltä. Koska oppaan on tarkoitus olla myös yhteneväinen kaikille terveydenhoitajille, täytyy työ myös tarkastuttaa kaikilla eri ammattiryhmillä. Olen jo alustavasti myös kysynyt mielipidettä kaupungin lääkäriltä.

Kehittämistyön katselmuksen jälkeen puhuimme lopuista harjoitteluista, jotka minulta vielä puuttuu. Elokuussa olen kolme viikkoa työterveydessä, sen jälkeen on vapaavalintaisen harjoittelun vuoro, jonka olen jakanut kahteen paikkaan, eli naistentautien poliklinikalle ja äitiyspoliklinikalle. Viimeisenä teen vielä lopun neuvolaharjoittelusta, joka minulla on kesken. Valitsin tällä kertaa eri neuvolan, kuin missä aiempi neuvolaharjoitteluni oli.

Välillä sitä ihan unohtaa, kuinka vähän sitä on enää jäljellä opintoja. Onhan tässä tosin käytetty jo viisi vuotta neljän vuoden tutkintoon. Opettaja kyllä vaikutti positiiviselta sen suhteen, että valmistuisin vielä tämän vuoden puolella. Itse en ole ihan niin positiivinen. Tammikuu on todennäköisempi aika valmistua. Eniten tässä mietityttää harjoitteluihin liittyvät tehtävät. En voi sanoa, että tehtävät olisivat mitään erityisen pieniä ja nopeita. Toivottavasti niistä kuitenkin selvittäisiin kohtuudella.