Lauantain ihana päivä

Lauantai oli ihana päivä! Tosiaan vietimme silloin vuosipäivää. Heräsin yksin, sillä avopuolisoni oli harrastuksissaan. Tai no, tietenkin koira oli kotona, yleensäkin. Oli kivaa heräillä siinä kahdestaan koira kainalossa. Viime aikoina Taika-koira on pikkuhiljaa alkanut viihtyä enemmän sylissä ja lähellä, vaikka kaukana ollaan vielä Taikan emän emästä, joka aina tunkee suoraan syliin.

Pitkästä aikaa jaksoin laittautua. Olihan se kiva panostaa tärkeänä päivämä. Yleensä en siis jaksa panostaa ulkonäkööni, toisinaan jopa hiusten harjaaminen jää. Näin pitkällä tukalla se saattaa olla hieman huonompi asia pidemmän päälle.

Vihdoin iltapäivällä mieskin saapui paikalle ja saatiin jo siinä viettää laatuaikaa yhdessä. Lähempänä viittä lähdettiin sitten jäähallille katsomaan jääkiekkoa. Meidän ekat treffit oli myös jääkiekon parissa, joten oli ihana päästä samaan tunnelmaan taas. Kotijoukkue onneksi voitti, joten tunnelma oli katossa!

Ikäväkseni minun keskittymiskyky ei ihan riittänyt enää toisen erän loppupuolella kunnolla seuraamaan tapahtumia. Turhauttaa mennä katsomaan jotain, kun tiedän, etten muista puoliakaan tapahtumista. Siinä myös on syy, miksen kovinkaan usein käy katsomassa elokuvia leffateattereissa, koska saatan tarvita taukoja keskittymisen ylläpitämiseksi tai jotakuta selittämään mitä leffassa juuri tapahtui. Eikä kukaan ikinä halua ketään leffateatteriin puhumaan jatkuvasti.

Pelin jälkeen kävelimme loskassa ja vesisateessa syömään. Mietittiin Pancho Villaa, mutta mentiin sitten lähempään meksikolaiseen ravintolaan. Otin tietenkin chiliburgerin, missä nyt ollut chiliä ollenkaan. Kaikki tulisuus tuli jalapenoista, joka nyt menetteli, mutta olisin jotain muuta toivonut. Ranskalaiset ja dippi olivat kylläkin ihania. Olisi ehkä pitänyt ottaa mallia miehestä ja ottaa joku burrito?

En jaksanut syödä edes koko annosta ja pyörinkin kotiin. Lähdettiin vielä yhdessä koiran kanssa ulos pienelle lenkille. Illalla valittiin vielä Netflixistä elokuva. Ei mitään ihmeellistä siis, mutta minä ainakin nautin. Olen jo aloittanut hitaan sosiaalisen eristäytymisen, joten on kiva tehdä jotain kodin ulkopuolella. Tietenkin oli myös mahtava seura! Kotiin on vain liian helppo jäädä, joten olisi kiva, jos joku kävisi aina välillä hakemassa täältä ulos.

Plastiikkakirurgilla

Kun puhutaan plastiikkakirurgiasta, täytyy unohtaa mitä se yleensä tarkoittaa. Ei, en ole hankkimassa silikoneja tai laittamassa botoxia huuliini. Plastiikkakirurgialla olen ollut hoidettavana jo vuodesta 2012 asti. Ehkä vuosi aiemmin olin havainnut, että molempien korvalehtien takaosassa alkoi kasvaa jotain. Aluksi se ei ollut mikään ongelma, mutta nuo epämääräiset pallot jatkoivat kasvamistaan. Lopulta ne olivat kasvaneet niin suureksi, etten enää pystynyt siinä kohtaa pitämään minkäänlaista korvakorua. Tuo pallura oli keloidi, joka oli lähtenyt kasvamaan korvakorun reiän takia.

Keloidini leikattiin pois joulukuussa 2012, mutta se ei yksin riittänyt hoidoksi. Seuraavana kesänä sain käyttööni painenapit. Niitä ei todellakaan voi sanoa kauniiksi, eikä käytännöllisiksi, vaikka työnsä ne hoitivat. Olisivat varmasti hoitaneet paremmin, mutta en ollut erityisen sitoutunut hoitoon. Alla näkyvässä kuvassa näkyy painenappi korvassani muutaman kuukauden päästä niiden saamisesta.

Koska kyseistä painenappia ei ole suunniteltu yökäyttöön, minulle tehtiin yksilölliset painenapit, jotka ovat blogin kuvissa jo vilahdelleet. Viime vuonna sain lopettaa oikean korvan painenapin käytön ja nyt saan ruveta vähentämään vasemman korvan painenapin hoitoa.

Tällä kerralla keskustelimme muista arvistani, sillä niitä on vaikeampi hoitaa paineen avulla. Sen sijaan muita arpia on hoidettu kortisonipistoksilla, mitä sain tälläkin kertaa. Voin kertoa, ettei arpikudoksen pistäminen ole kivutonta.

Kolmas asia, mikä tällä kertaa tuli puheeksi, oli vasemman käden kämmenselän kiinnikkeen tilanne. Kiinnike tosiaan haittaa ja tuottaa kipua, minkä vuoksi sitä lähdetään nyt operoimaan. Tätä päätöstä olen jo hetken toivonut, joten tämä on kuin aikainen joululahja.

Sinä riität

Vuosi sitten tänä päivänä istuimme asunnollani rikkinäisellä sohvallani ja vastasin kyllä. Kyllä, haluan olla tyttöystäväsi ja haluan edelleen. Halusit minut kaikista vajaisuuksistani huolimatta, olet pitänyt minua hyvänä ja arvostat minua sellaisena kuin olen. En voisi kuvitella mitään sinua parempaa.

Jostain kumman syystä turvallisuuden tunteen tärkeys on korostunut viime vuosien aikana. En osaa kuvitella, että joutuisin pelkäämään kanssasi mitään. Et ikinä satuttaisi minua, etkä antaisi kenenkään vahingoittaa minua.

Kanssasi voin näyttää kaikki tunteeni. Et hätkähdä vähästä, mikä minun kanssani onkin tärkeää. Silloin kun en itse jaksa, sinä kannattalet. Koen silti olevani tasavertainen kanssasi. Sinä kuuntelet, kun haluan puhua. Sinä uskot minuun, kun en itsekään jaksa.

Olen saanut uusia sukulaisia perheestäsi. Olet myös valloittanut isovanhempani, joille sinä olet "se rauhallinen poika". Se on paljon se. Välillä mietin miten voit pysyä ajatusteni perässä, kun en aina itsekään tiedä mitä ajattelen. Saat minut nauramaan silloinkin, kun haluaisin itkeä.

Kiitos rakas tästä vuodesta, toivottavasti vuosia on vielä monia edessä 💙

Kuinka lähellä loppu olikaan

Eräs kaverini kertoi Raaseporin tasoristeysonnettomuudesta. En siis useinkaan jaksa seurata uutisia. Nuo turmassa kuolleet varusmiehet ovat todennäköisesti minua nuorempia. En edes osaa kuvitella, miltä heidän omaisistaan tuntuu. Heillä voi olla tyttöystäviä, perhettä, jopa lapsia, jotka heitä jäävät kaipaamaan. Miksi minä sain elää, kun nämä neljä viatonta ihmistä kuolivat?

Osasinko taistella elävää kuolemaa vastaan? Tiedän kyllä kaikin voimin potkineeni exää pois päältäni ja yritin suojella päätäni puukon iskuilta. Olin osan aikaa tilanteesta tajuttomana, joten puolustautumiseni ei ole ollut sillä hetkellä kovinkaan hyvää. Miten minä pystyin silti selviämään?

Tiesin kouluaikoinani sisarusparin, joista toinen tappoi toisen jo vuosia sitten. Toinen heistä kuoli kahden puukoniskun takia. Minulla on puukoniskuista noin 60 arpea, sekä niin pieniä nirhaumia, ettei niistä jäänyt pysyviä jälkiä. Arpia on pään alueella yli kymmenen. Kalloni murtui kolmesta kohtaa. Yksi isku puhkaisi vasemman keuhkon, mutta yksikään valtimo ei (tietääkseni) mennyt poikki. Millä järjellä minä olen elossa?

Vaikka oloni olisi millainen, ainakin jokainen läheiseni pystyy soittamaan minulle. Minun kanssani voi puhua, minua voi nähdä ja minä voin kertoa mielipiteeni. Nuo neljä ihmistä makaavat tällä hetkellä ruumishuoneella, eikä heidän ajatuksiaan voi enää ikinä kuulla. Heistä ei enää ikinä tule mitään, he eivät valmistu uuteen ammattiin, eivät mene naimisiin, saa haluamaansa työpaikkaa, kerro rakkailleen, mitä he merkitsevät. He eivät kirjoita omaelämänkertaa, menesty urheilussa tai vietä yhteisiä iltoja kavereiden kanssa.

Minulla on periaatteessa vielä mahdollisuus saada aikaan mitä tahansa. Voin kirjoittaa sen haaveilevani kirjan, voin matkustella tai muuttaa ulkomaille, voin hankkia lapsia ja ylipäätään olla elossa. Läheiseni voivat tulla luokseni, eikä vain vierailla meidän sukuhaudalla. Minä saan vanheta.

Toisaalta on vaikeaa tuntea kiitollisuutta masennuksen vuoksi. En myöskään usko korkeimpiin voimiin, joten sitäkään kautta ei ole ketään, ketä kiittää. Enkä todellakaan kiitä exääni siitä, ettei hän onnistunutkaan tappoaikeissaan. Pahimmillaan masennuksen aikaan toivoin vain omaa kuolemaa ja olin itsetuhoinen. Näinä hetkinä, kun olotila alkaa olla jo normaali, sitä on oikeastaan iloinen kuinka hyvin asiat onkaan. Minua rakastetaan, minulla on koti, ystäviä ja koulupaikka. Olen saanut ja pystynyt olemaan töissä. Vaikka elämä ei ole enää sitä mitä se oli terveenä, saan kuitenkin olla tässä hetkessä.

Viikko töissä

Töissä käyminen aivovamman kanssa on toisinaan varsin mielenkiintoista. Viime kesän ajan olin sairaanhoitajavastaanotossa kesälomasijaisena ja nyt sijaistin syysloman. Töihin palaaminen jännitti enemmän kuin osasin olettaa, olihan tässä yli kuukausi aikaa välissä. Mukava oli kuitenkin palata tuttuun paikkaan ja löytää omat nimikoidut työvaatteet tutusta kaapista ja kesän aikainen pukukaappikin oli tyhjä. Tietenkin tässä välissä oli jo tullut uusia juttuja, mutta pääsääntöisesti kaikki samalla tavalla.

Ehkä isoin miinus töissä käymisessä on se, ettei minulle jää juurikaan vapaa-aikaa töiden jälkeen. Unentarpeeni on huomattavasti normaalia isompi, optimi on noin 12-13 tuntia entisen 7,5-8 tunnin sijaan. Tuota 12 tuntia en kuitenkaan ehdi nukkumaan, vaikka sänkyyn menenkin jo illalla kahdeksan aikaan. Unihäiriö kuitenkin iskee, sillä en välttämättä pysty nukahtamaan musertavasta väsymyksestä huolimatta. Sen lisäksi heräilen yöllä, varsinkin silloin kun avopuolisoni tulee nukkumaan, mutta myös aamuyöstä. Aamuisin herääminen on vaikeaa ja sänkyyn jääminen houkuttaa. Töissä on myös vaikeampi keskittyä väsymyksen takia.

Aivovamma näkyy töissä myös muistin huonontumisena. En todellakaan muista asiakkaiden nimiä, vaan korkeintaan syyn, miksi he tulevat minun vastaanotolleni. Jos sitäkään muistaa. Unohdan välineitä sinne tänne, jätän ovet auki tai unohdan työpuhelimeni työvaatteiden taskuun työpöydän sijaan. Useasti töistä lähtiessäni joudun tekemään lähtöä monta kertaa, koska aina unohdan jotain. Varsinkin valot jäävät päälle.

En pysty keskittymään kahteen asiaan kerrallaan, kuten kirjoittamaan ja kuuntelemaan samaan aikaan asiakasta. Sen vuoksi puheluiden kanssa menee yllättävän paljon aikaa. Jos vastaanotolle tulee lapsiperhe, en erota lapsia toisistaan. En pysty laskemaan asiakkaan ikää henkilötunnuksesta.

Työssäni helpottavaa on säännöllisyys, sillä terveysasema on auki vain 8-16 välisenä aikana. Ilman säännöllistä rytmiä en pystyisi minkään tasoiseen työskentelyyn. Lisäksi on helppoa olla vain viikko töissä. Auttaa kummasti jaksamaan, kun tietää ettei tarvitse tehdä tätä seuraavaa puolta vuotta. En jaksaisi sitä, en vaikka kuinka yritän. Jo viime kesän kolme kuukautta oli aivan liikaa, vaikka sinnikkäästi töissä olin loppuun asti. En ehkä vieläkään ole toipunut kesätöistä, mikä ei ole ollenkaan minulle tyypillistä.

Tässä työpaikassa on ollut ihanaa olla mahtavan työporukan ansioista. Jos joskus olen oikeasti työkuntoinen, niin tänne olisi ihana palata.

Tämä pallo pyörii radallaan, vaikka joskus jokaisella maailma romahtaa

Niin, se kauan odotettu ja puhuttu romahtaminen. Toisin sanottuna sairastuin keskivaikeaan masennukseen. Ei ollut selkeää hetkeä milloin se iski, se vain tuli pikkuhiljaa. Toisaalta myös yritin itse sitä, ettei kukaan huomaisi. Edelleen ihmiset ihmettelevät, kun kerron sairastavani masennusta, että miten voit näyttää niin iloiselta. Koska on helpompi peittää se, kuin tulla leimatuksi. Enhän minä nyt hullu ole, hiukan ehkä päästä vajaa ja mietin keinoja tappaa itseni?

Masennukseen ei todellakaan auta se, että kehotetaan piristymään ja lopettamaan murjottamisen. Masennukseen auttaa se, että tulet käymään, kuuntelet, teet ruokaa ja siivoat. Tai istut vierellä sanomatta sanaakaan ja pidät kädestä kiinni. Masentunut harvemmin jaksaa välittää ulkoisesta habituksesta.

Masennus näkyy eri tavoin. Muistan erään kerran kun makasin olohuoneeni lattialla itkien noin puolen tunnin ajan. En vain päässyt ylös, vaikka kuinka yritin. Olin lamautunut.

Jokaisen sillan kohdalla mietit, miten pääsisit tästä kaikesta, jos vain hyppäisit.

Istut keittiön lattialla veitsi sylissä ja perustelet, miksi et viiltäisi itseäsi.

Itsesyytösten määrä. Miksi minulle kävi näin? Tai siis, miksei minulle kävisi näin? Minä ansaitsin tämän kaiken.

Missään ei ole enää mitään järkeä, miksi en vain voisi kuolla?

Kaikki värit hävisivät. Missään ei ollut enää mitään hyvää. Mikään ei tuottanut nautintoa.

En pystynyt ylläpitämään normaalia arkea ilman apua.

Tunteiden hukuttaminen, ihan sama mihin. Syöminen on yksi hyvä keino tappaa tunteita.

En jaksanut pitää sovituista asioista kiinni, millään deadlineilla tai sovituilla tapaamisilla ei ollut väliä. Kaiken minkä voi, lykkää ja vielä vähän ylikin.

Uniongelmia oli ollut jo pidempään, mikä vaikutti ylipäätään jaksamiseen. Sain ahdistuskohtauksia, joista ylitsepääsemiseen tarvitsin rauhoittavia. Olin ulkoisestikin tunteettoman oloinen, en jaksanut hymyillä. Sukulaisten tapaaminen ahdisti, sillä en olisi jaksanut pieniä lapsia. Se jatkuva kysely voinnistani turhautti. Olin elossa, mutta henkisesti olin kuollut. Mielialalääkitykseni, joka oli aloitettu jo kevään lopussa, nostettiin suurimpaan annokseen. Lääkkeen nosto sekä nykyisen avopuolisoni tapaaminen katkaisivat lopulta vajoamisen.

Ihmissuhteeni kärsivät, ajauduin riitoihin ja karkotin ihmiset ympäriltäni. Läheiset ovat olleet toipumisessani suurin apu ja ajoin heidät pois. Onneksi ihmissuhteet ovat onneksi korjattavissa, vaikka yhä tuntuu siltä, ettei mikään ole enää kuin ennen. Tokihan minulla on omat rajoitteeni, mikä rajoittaa huomattavasti sosiaalista kanssakäymistä. Yhä on vaikeuksia jaksaa tavallista elämää, minkä hyväksyminen on vielä vaiheessa.

Ne kaksi lausuntoa, jotka muuttivat kaiken

Ensimmäinen elämän suuntaa muuttava lääkärinlausunto oli neurologin lausunto. Ennen lääkärin tapaamista kävin neuropsykologisissa testeissä. Näissä testeissä oli jo nähtävissä lähimuistin heikkenemistä sekä keskittymisen haastetta ja kielellisen ja visuaalisen päättelyn vaikeutta. Testeihin meni aikaa noin neljä tuntia, joten se todellakin oli kuluttava koe.

Testejä tehdessä tunsin kyllä oloni kuormittuneeksi, mutta en ennen kuin sain tulokset, aivan ymmärtänyt kuinka paljon oli jo muuttunut. Luulin, että testit menivät hyvin. Olinhan aina tottunut pärjäämään ja olemaan hyvä koulussa. En yleensä jättänyt mitään viime tippaan. Nykyisin se on enemmän kuin normaalia.

Neurologin lausunto tuli viikkoa myöhemmin. Tokihan tiesin, että veitsen terä oli lävistänyt kallon luun oikean korvan yläpuolelta, mutta en tajunnut sen merkitystä. Keskivaikea aivovamma sanoi lääkäri. En siinä vaiheessa edes tunnistanut niin paljon oireita, kuin minulla nyt on. Liikaa aikaa Googlen parissa ja tunnistin suurimman osan sopivan itseeni. Vielä tänäkin kesänä huomasin itseeni sopivia oireita, joita en ollut aiemmin huomannut.

Toinen lausunto oli psykiatrilta. Menin vastaanotolle luottavaisin mielin. Olinhan ihan kunnossa. Vastaanotolta lähdin itku kurkussa posttraumaattisen stressireaktion ja sairasloman kanssa. Jouduin perumaan kesätyöni ja olin musertua. Olin kiltti ja tunnollinen ja olisin halunnut oppia uutta kyseisessä työpaikassa. Myöhemmin osoittautui, että tarvitsin sairaslomaa. En vain halunnut uskoa sitä vielä.

Psykiatrin lausunnon jälkeen yritin nähdä asiassa positiivisia puolia. Olin ollut jo kaksi kuukautta sairaslomalla käden ja kallon luiden murtumien takia. Seuraavana oli täysin vapaa kesä, ilman mitään menoja tai töitä. Ensimmäinen vapaa kesä moniin vuosiin. Saisin viettää niin paljon aikaa ystävien kanssa kuin vain haluaisin. Unohdin, etteivät kaikki kaverini todellakaan olleet lomalla.

Tuli yksinäisyys ja pian olin jo pohjalla.

Mitä jäi käteen?

Onneksi en ole yksin oman huumorintajuni kanssa, äiti ymmärtäisi otsikon ihan varmasti. Sillä puukotuksestahan jäi jälkensä käteen, mutta toki myös muuallekin. Mutta mitä ne jäljet ovatkaan?

Hermovauriot. Näitä sain kolmeen eri kohtaan. Puukon iskut siis katkoivat kolmesta kohtaa isompia hermoratoja, otsalta, oikeasta käsivarresta ja vasemman käden pikkusormesta. Pahimmat kivut liittyivät otsaan ja sormeen, käsivarren hermovaurioita en aluksi edes huomannut, sillä siinä kohtaa alue oli pelkästään tunnoton. Jossain kohtaa tajusin, ettei kyynärvarren ulkosyrjässä ole ollenkaan tuntoa. Pikkuhiljaa alueelle kehittyi tunnottomuuden sijaan kosketusyliherkkyys. Pahinta on hellä sively, käytännössä kipua ei ole voimakkaasta otteesta ollenkaan.

Tuntoyliherkkyys oli heti havaittavissa pikkusormessa ja se on yhä osittain jäljellä. Aluksi sormella ei voinut koskettaa mihinkään kivun takia, nyt jäljellä on vain hassu tunne, kun sormea koskee. Tämä on saatu aikaiseksi fysioterapialla ja ultraäänellä. Sormi ei kuitenkaan enää taivu samalla tavalla kuin ennen. Taipumattomuus johtuu arpikudoksesta ja luultavasti myös siitä, että sormea koukistava jänne on poikki. Sormi ei siis taivu viimeisen nivelen kohdalta kuin muutaman asteen verran, vaikka käyttäisi kuinka voimaa.

Otsalla kipu oli pahinta. Kipukohtaukset alkoivat pikkuhiljaa ja voimistuivat kesän aikana. Hermokipu otsalla tuntui aivan samalta, kuin löisi kyynärpäässä olevan hermon, jokainenhan sen on joskus sentään kokenut. Minulla kipukohtauksien laukasijaa ei löydetty. Kipuja saattoi tulla, vaikka olisin maannut täysin paikoillaan, pahimmillaan huusin ääneen kivusta. Kivut ovat onneksi nyt paljon vähentyneet, sillä viime vuoden joulukuussa alueelta leikattiin viimeinen veitsen terän pala.

Otsan hermo, supraorbitaalihermo, joka hermottaa otsan ja silmän liikkeitä, meni poikki. Osittain sen vuoksi, osittain silmänpohjan murtuman vuoksi, silmäni ja kasvoni ovat epäsymmetriset. Silmä on syvemmällä silmäkuopassa, eikä kulmakarvan liikeradat ole enää yhtä jouhevat. Aluksi murtuma aiheutti kaksoiskuvia, mutta onneksi silmä pystyy sopeutumaan tähän, eikä kaksoiskuvia enää esiinny. Paitsi ehkä todella väsyneenä ja ilman silmälaseja.

Jonkin verran arpiini muodostui kiinnikkeitä, jotka aiheuttavat kipua, varsinkin vasemman käden kämmenselässä. Kyseisessä kohdassa arpi liikkuu kun kättä puristaa nyrkkiin tai ojentaa sormet suoraksi. Tavallisesti kotona ollessa kiinnike ei ilmoittele olostaan, mutta esimerkiksi voimakas puristaminen tai pinsettiote sattuu jonkun verran.

Tietenkin täytyy mainita arvet ylipäätään. Keloidisoitumisen vuoksi arvet näkyvät tavallista enemmän ja ne voivat hangata vaatteisiin. Tikkien poiston jälkeen sain artriitin eli niveltulehduksen sormeeni. Kipu oli niin pienelle alueelle yllättävän suurta. Niveltulehduksen seurauksena kyseisessä kohdassa on kiinnike.

Mainitsin aiemmassa postauksessa leuan aukeamiseen liittyvästä ongelmasta. Oikealta puolelta leukanivelen välilevyssä oli jotain pielessä, en enää tarkemmin muista mitä. Jumppaohjeilla leuan liikerata saatiin onneksi takaisin. Se mitä jäi, on leuan naksuminen ja narina, mutta ei kipuja. Niitä nyt on muutenkin ihan riittämiin.

Aivovamman oireita on sen verran paljon, että se on oman postauksensa arvoinen. Toisinaan sitä miettii, että kuinka vähän jälkiä puukotus jätti. Tokihan jäljet ovat enemmän psyykkisiä ja aivovamman aiheuttamia, mutta olisin helposti voinut kuolla. Alemmassa kuvassa näkyykin keuhkon puhkaiseman iskun arpi. Jos kyseinen isku olisi osunut sentinkin toiseen suuntaan, olisin kuollut. Vasemmalla puolella rintakehää menee kuitenkin hyvin paljon verisuonia ja sydän, joten on täydellinen ihme, että olen yhä elossa.

Kun pelkää kipua kuollakseen

K-piikit sormessani olivat neljä viikkoa, jonka jälkeen käsikirurgi oli valmiina ne poistamaan. Istuin vastaanottohuoneessa ja tuijotan epäuskoisena lääkäriä. Kyseiset piikit eivät olleet mitään maailman ohuimpia, eikä niiden poistaminen voi tapahtua kivuttomasti. Lääkäri pyytää minua asettumaan makuulle hoitopöydälle ja valahdan kalpeaksi. Lääkäri alkaa ruuvaamaan piikkien päässä olevia palloja ja ennen kuin mitään ehtii tapahtua, kiellän lääkäriä jatkamasta.

En pysty siihen. Hikoiluttaa, sydän hakkaa ja pyörryttää. Pelkään kipua. Jo pelkkien pallojen koskettaminen sattuu. Vieressä oleva sairaanhoitajakin näkee, ettei piikkejä poisteta tänä päivänä. Ei ainakaan ilman puudutusta. Kun pyydän puudutusta, lääkäri kertoo, ettei hänellä ole sitä tässä huoneessa, joten en anna hänen enää koskea käteeni.

Kuulemma piikit voidaan poistaa päiväkirurgiassa ja olen heti myöntyväinen siihen. Saan jopa haluavani nukutuksen, sillä en halua nähdä piikkien poistamista, en halua olla hereillä. En halunnut olla hereillä käden leikkaamisessakaan ja tässä asiassa tulen kuulluksi. Lääkäri varaa ajan päiväkirurgiseen operaatioon ja minä huokaisen helpotuksesta.

Operaatiopäivänä herätys oli aivan liian aikainen. Aluksi oli vaatteiden vaihto, haastattelu ja sitten odottamista. Sain esilääkkeet ja pian kirurgi tuli tapaamaan minua. Kyseessä oli sama kirurgi, johon olin törmäillyt harjoittelujen aikana. Onneksi hän oli niitä mukavia kirurgeja. Sisäpiirin tietona niille, jotka eivät ole hoitoalalla; kirurgit ovat yli-ihmisiä. Ainakin omasta mielestään.

Kun oli aika mennä saliin, tuli paikalle anestesialääkäri, joka totesi, että se on ihan turhaa. Siinä sitten paikalla oli yhtäkkiä useita ihmisiä ja minä sain tuota suonia kirvelevää unilääkettä kanyylista. Siinä ei kauaa mennyt, kun uni tuli. Joku vielä ehti koskea murtunutta sormea ja älähdin. Lopettivat onneksi ajoissa ja sain nukahtaa niin, ettei satu.

Herätessäni ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomioita oli se, että myös etusormeni on lastassa. Etusormeni ei siis tarvinnut olla siellä, mutta mistäpä leikkaussalihenkilökunta sen olisi tiennyt. Kirurgi jotain selitti, ei siinä unilääkepilvessä paljoa jäänyt mieleen. Myöhemmin hoitaja kertoi minun hengittäneen itse koko ajan. Taas niille, jotka eivät tiedä: anestesia-aineet rentouttavat ja lamaavat (tiedän, väärä termi, mutta aivovamma-aivoilla en keksi parempaakaan) myös hengityselimet. Sen takia käytetään hengityskoneita. Anestesia-aineiden määrä vaikuttaa unen syvyyteen. Minua siis ei kovin paljoa lääkitty.

Siinä sitten aikani heräilin heräämössä ennen kuin pääsin odottamaan aamupalaa. Pian jo koko homma oli ohi ja pääsin kotiin. Aika ilmeistä oli sormen särkyjen vähentyminen. Kaksi rautapiikkiä ei ilmeisesti ole alunperinkään suunniteltu sormen sisälle. Piikkien poistamisen jälkeen lastan käyttö väheni voimakkaasti, vaikka sitä olisi pitänyt käyttää vielä parisen viikkoa.

#METOO

Tällä hetkellä sosiaalisessa mediassa on pyörinyt kampanja seksuaalisesta häirinnästä, joka valitettavasti koskettaa aivan liian montaa. Hastagilla #metoo löytyy todella monen tarina.

Seksuaalinen häirintä voi ilmetä eri tavoin. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos määrittelee seksuaaliseksi häirinnäksi sanallisen, sanattoman ja fyysisen luonteeltaan seksuaalisen ei-toivotuksi käytökseksi. Seksuaalinen häirintä voi olla tahatonta tai tahallista, mutta se aina loukkaa jokaisen koskemattomuutta. Seksuaalinen häirintä voi olla sukupuolisesti viljailevia eleitä, kaksimielisiä puheita, toista loukkaavia puheita, seksuaalisesti väritettyjä viestejä tai puheluita, koskettelua tai ehdottelua sukupuolisesta kanssakäymisestä ja tietenkin raiskaus, tai sen yritys.

Seksuaalisessa häirinnässä oleellista on se, ettei sen kohteeksi joutunut toivo sitä. Seksuaalista häirintää ei ole kavereiden välinen läppä, mutta vieraan ihmisen sanomana asia voi olla toisin. Eikä pidä unohtaa sitä, että myös miehet kokevat seksuaalista häirintää, ei pelkästään naiset. On eri asia puhua feministisestä oikeudesta saada olla sellainen kuin on ja sanoa, että kaikki miehet nauttivat naisten lähentelystä. Jokaisella pitäisi olla oikeus omaan fyysiseen ja psyykkiseen koskemattomuuteen.

Seksuaalisen häirinnän kanssa ei tarvitse jäädä yksin. Aina on joku, jolle voit kertoa, oli se sitten ystävä, sukulainen, koulu- tai työterveyshoitaja tai kuka tahansa, jolle haluat puhua. Naisten Linja on tarkoitettu kaikille naisille, jotka ovat kokeneet mitä tahansa väkivaltaa tai sen uhkaa. Älä jää yksin, vaan puhu. Minä en puhunut, en uskaltanut myöntää itsellenikään, että kaikki ei ole hyvin tässä parisuhteessa. Puhumattomuuden vuoksi kärsin lopun elämäni.

Ensimmäiset kokemukset seksuaalisestä häirinnästä ovat olleet tuijottelu ja koskettelu. Lapsena siihen oli vaikea reagoida, sillä oikean ja väärän tunnistaminen ei ollut helpointa. En muista, että minulle olisi opetettu tuohon liittyviä normeja.

Työssäni hoitoalalla näkyy paljon kaikenlaista. On taputteluja, ehdotuksia yhteisistä illoista ja epäsoveliaita keskusteluja. Toki olen nuori nainen, joten vanhemmat miehet yleensä luulevat heittävänsä vitsejä, eivätkä ajattele tekojaan loppuun.

Erottuani entisestä avopuolisostani huomasin joutuvani seksuaalisen häirinnän kohteeksi. Exäni yritti kaikkensa, jotta olisi nähnyt minut alasti ja vähätteli omaa kokemustani, kun kerroin etten halua hänen näkevän minua. En saanut omaa tilaa. Hän yritti painostaa minua kanssaan sänkyyn ja kun en suostunut, hän uhkaili väkivallalla. Voinko sanoa itseäni onnekkaaksi, kun hän puukotti minua? Sen jälkeen kun ei ole ollut seksuaalista häirintää.

Välillä mietin, millaiseen maailmaan tulisin joskus saamaan omia lapsia. Onko heidän aikanaan turvallista kasvaa ja kehittyä? Säästyvätkö he väkivallalta ja seksuaaliselta häirinnältä? Vaikka kuinka haluaisin suojella tulevia lapsiani, en sitä voi tehdä. Jokaisella on oma elämänsä elettävänä.

Kaikki tuijottaa

Päästyäni sairaalasta, olin aika heikossa kunnossa. 1,5 viikon vuodelepo teki tehtävänsä ja pystyssä oleminen aiheutti voimakasta huimausta. Siitä huolimatta uskalsin lähteä äitini kanssa käymään kaupassa. Eräs myyjä tuijotti minua hetken ja kysyi: "mitä sä oot kohentanut?"

Jähmetyn paikoilleni. Äitikään ei osannut sanoa mitään. Repäisen itseni liikkeelle ja sanoin etten ole tehnyt mitään. Lähdin ulos kyseisestä liikkeestä. Aika ison oletuksen tuo myyjä teki. Ei varmastikaan tahallaan, mutta hänen sanansa satuttivat. Minä en tehnyt mitään. Minähän nukuin ja minun kimppuuni käytiin.

Kaduilla kävellessäni ihmiset kääntyivät katsomaan minua. Lapset osoittelivat sormillaan ja kyselivät vanhemmiltaan, että miksi näytän sellaiselta. Kukaan ei kysynyt sitä minulta.

Aina kun näin jossain vartijan, huomasin heidän seuraavan minua. En tiedä, miltä heidän silmiin näytin. Luultavasti tappeluun joutuneelta narkkarilta. En koskaan kysynyt vartijoilta, että miksi he seuraavat minua. Vieläkin kiinnostaisi tietää syy seuraamiseeni. Tokihan käsivarsieni lukuisat arvet ovat helposti nähtävissä.

En silti pidä siitä, että minut leimataan ulkonäköni vuoksi. Harva ihminen voi omalle ulkonäölleen mitään. Itselläni ei ainakaan ole varaa peittää kaikkia arpiani esimerkiksi tatuoinneilla. Enkä voisikaan. Ennen puukotusta minulla oli jo keloiditaipumus. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että arpikudos liikakasvaa, eikä se lopeta kasvamistaan ilman hoitoa. Näin ollen lähes kaikki arpeni ovat keloidisoituneet. Onneksi en ole tämän kanssa yksin, sillä osalla sukulaisistani on sama taipumus.

Toisinaan haluaisin tatuoida otsaani kissan kokoisin kirjaimin, mitä minulle on tapahtunut. En jaksa aina selitellä. Yleensä vastaan suoraan kysymyksiin, kuten mistä arpeni ovat tulleet. Vieraat ihmiset järkyttyvät. Olen saanut monta ihmistä itkemään tarinallani. Toisinaan toisten itku tuntuu pahalta. Minunhan tässä pitäisi itkeä, minuahan tässä pitäisi lohduttaa.

En pitkään aikaan suostunut liikkumaan sellaisissa paikoissa, joissa olisin voinut tavata tuttuja. En halunnut kenenkään tietävän, mitä minulle tapahtui. Kielsin koko puukotuksen. Ihan kuin sitä olisi päässyt pakoon. Yksikin vilkaisu peiliin muistutti heti, mitä on tapahtunut. Muistuttaa edelleen.

Kotiutuminen, mutta mihin?

Oma kotini oli poliisin eristämänä, mutta eristys purettiin ollessani vielä sairaalassa. Siskoni kävi asunnossani hakemassa silmälasini, jota ilman kärsin lähes kroonisesta päänsärystä. Näky ei ollut hänen kertomansa mukaan kovin kaunista. Asuntoni oli asuinkelvoton. Lähes koko makuuhuone oli veren peitossa.

Palasin siis muutamaksi viikoksi vanhempieni luokse. Matka sieltä oli kuitenkin varsin pitkä sairaalalle, jossa minulla alkoi viikottaiset tapaamiset psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa sekä monien muiden erikoislääkärien kanssa. Oli siis syytä saada oma asuntoni kuntoon asumista varten.

Exän sukulaiset kävivät hakemassa exän tavarat sekä samalla siivosivat asunnon. Sen jälkeen olen tavannut heitä vain oikeudenkäynnissä. Eipä ole ollut paljon puhuttavaa. Ehkä anteeksipyyntöä olisin halunnut, mutta enpä ole jäänyt sitä odottelemaan.

Koska kädessäni oli murtuma ja jännevaurio, oli minulla kädessäni kipsi/lasta, enkä saanut ajaa autoa. Voin sanoa, että yllättävän hyvin sitä selviää kuusi viikkoa yhdellä kädellä ja kahdella sormella. Vasemmassa kädessä sain peukalon ja etusormen käyttöön, joten elämä oli yllättävän helppoa. Alla olevassa kuvassa näkyy sormeeni laitetut K-piikit, jotka pitivät murtunutta sormea paikallaan.

Hiuksiani en yksin uskaltanut pestä muutamaan ensimmäiseen kertaan, mutta kun opin, mitkä liikkeet ovat vasemmalla kädellä mahdollisia, aloin pesemään itse hiukseni. Parasta käden kanssa oli se, etten pystynyt tiskaamaan, joten ihanat ystäväni hoitivat sen homman 💙

Tarvitsin uuden sängyn, joten pääsin kahden miehen kanssa Ikeaan. Ikinä en ole mennyt kyseistä laitosta niin nopeasti läpi. Harmitti, sillä tykkään sisustamisesta.

Elämä lähti soljumaan ihan kivasti eteenpäin. Olin päässyt eroon exästäni, jonka kanssa viimeiset kuukaudet olivat olleet lähes sietämättömiä. Vaikka olin sairaslomalla käteni takia, saatoin käydä vielä koulussa sen verran, kuin sitä enää oli jäljellä. Opinnäytetyönikin valmistui. Olin saanut kesätyöpaikan, jota odotin innolla.

Edessä oli kuitenkin vielä muutama lääkärinkäynti, mitkä muuttivat elämäni suunnan.

Loppu aika sairaalassa

Yhteensä vietin sairaalassa 1,5 viikkoa. Öisin en pystynyt nukkumaan, en vain saanut unta. Aamuyöstä kerran pyysin yöhoitajalta aamupalan, jotta minua ei tarvitsisi aamupalan takia herättää. Tuskaisaa oli, mikäli labrahoitaja tuli ottamaan verikokeita ja sitä varten joutui minut herättämään. Tai lääkärinkierrot...

Minua on juuri muutama päivä sitten puukotettu kesken nukkumisen. Nyt nukun. Lääkäri tulee ja ravistelee minua jalasta, jotta heräisin. Koska olen ihan liian kiltti ihminen, en huutanut hänelle suoraa huutoa kaikkea sitä pelkoa, ahdistusta ja kipuani, jota sillä hetkellä tunsin. Olisi ehkä pitänyt. Olisin voinut saada hankalan potilaan leiman, mutta näin jälkikäteen sillä ei olisi väliä. Kunpa olisin tullut kuulluksi.

Kyseisen lääkärinkierron jälkeen pyysin hoitajaa luokseni, jotta saisin purkaa oloani. Tules-osastolla oli suurimmaksi osaksi aivan ihania hoitajia, jotka osasivat ymmärtää, mitä olen juuri kokenut. Koska en itse pystynyt harjaamaan omia hiuksiani, tarvitsin siihen apua. Eräältä hoitajalta pyysin, että voisi harjata hiukseni, kun hänellä olisi aikaa, enhän minä mihinkään sängystäni karkuun olisi päässyt. Ei minulla ollut kiirettä. Muistan vieläkin hänen sanansa. "Mulla on viisi potilasta odottamassa, mutta kyllä mä ne sun hiukset nyt harjaan." Näiltä muutamilta hoitajilta sain enemmän ymmärrystä, kuin useammilta muilta.

Yövuoroissa oli useampana yönä nuori miesopiskelija, jonka kanssa sain myös purkaa oloani. Olin samassa vaiheessa omissa opiskeluissani kuin hän. Ehkä myös siksi halusin jutella hänen kanssaan, koska hän oli mies. Juuri hetki sitten ihminen, jonka kanssa jaoin elämäni, muuttuu sekunnissa täysin vieraaksi. Ihmiseksi, joka yrittää riistää toiselta hengen. Tarvitsin sitä, että voin sillä hetkellä luottaa mieheen. En enää muista tuon hoitajan nimeä, mutta hän ansaitsisi kiitoksen kuuntelustani. Psyykkisen trauman koettua henkilöä pitäisi pystyä kuuntelemaan juuri silloin, kun tämä haluaa puhua.

Luonani kävi psykiatriaan erikoistunut hoitaja, mutta hänen tapaamisesta en juuri silloin saanut hyötyä. En osannut vieläkään ymmärtää, että olin juuri sentin päässä kuolemasta. Onneksi olen saanut ammattilaisia, joiden kanssa keskustella asiasta.

Sunnuntaina siirryin oman alueeni keskussairaalaan. Siellä en kokenut oloani ymmärretyksi. Olin kuin keho, jonka mieltä ei tarvitse hoitaa. Vasta tuolla sain enemmän kuulla omasta tilastani. Minulla oli kolme kallonmurtumaa, joista viimeisimmän löysin, kun selasin potilastietojani myöhemmin. Näistä asioista ei kunnolla keskusteltu. Osastolla sain ensimmäisen kerran kuulla, että minulla epäillään keskivaikeaa aivovammaa. Sana ei kertonut minulle mitään, ei vaikka olin melkein valmis sairaanhoitaja. Eikä asiasta silloin vielä keskusteltukaan.

En viihtynyt keskussairaalan osastolla, mutta onnekseni sain olla yksin. Kunnes huoneeseeni siirrettiin toinen potilas.

Romahdin täysin.

Sain voimakkaan paniikkireaktion. En sietänyt vierasta ihmistä lähelläni. Vaikka järjellä tiesin, ettei tuo toinen ihminen sängystä nouse, en voinut olla hänen lähellä. Minun onnekseni hänet siirrettiin toiseen huoneeseen ja sain olla lopun ajan yksin huoneessa.

Osastolla minulle aloitettiin unilääkitys, jota tarvitsen yhä. Tämä kuuluu aivovamman oireisiin. Toisinaan lääkitys on helpotus, sillä sen avulla nukun. Mutta entä kun unohdan ottaa lääkkeeni ajoissa? Silloin siitä ei ole hyötyä. Pyörin sängyssäni ja pidän avopuolisoani hereillä. Toisinaan lääkitys ei auta niin kuin sen pitäisi ja toisinaan olen aivan tolkuttoman väsynyt liian aikaisin ja minun pitäisi tehdä jotain.

Tuona 1,5 viikon aikana luonani kävi paljon ystäviä ja sukulaisia. Ilman heidän vierailuja olisin varmaan seonnut. Eräs ystäväni tuli luokseni ja hyvin kevyesti halasi. Sanoinkin hänelle, etten enää mene rikki. En fyysisesti, henkinen romahtaminen tuli vasta myöhemmin.

Kaksi leikkausta

Yliopistosairaalan ensiavussa sain kuulla tulevasta leikkauksesta. Olin ihan pihalla omasta tilanteestani. Ensimmäisestä leikkauksesta herättyäni tunsin oikealla kyljellä maatessani, että pään oikealla puolella tuntuu oudolta ja kivuliaalta, mutta en ymmärtänyt vielä siinä vaiheessa, mitä minulle oikeasti on tapahtunut.

Leikkaussaliin pääsin noin kahdeksan aikaan illalla. Edellinen ruoka, jonka olin syönyt, oli iltapalaksi banaani kotona vielä kun mitään ei ollut tapahtunut. Nestettä meni mukavasti suoneen ja katetrin kautta ulos. Mikäs siinä sairaalasängyssä maatessa. Kyljelleen en saanut mennä, enkä olisi kyllä itse päässytkään. Molemmat käteni olivat paketoitu, joten mitään en pystynyt tekemään.

Halusin itse siirtyä sairaalasängyssä leikkauspöydälle. Halusin pitää kiinni edes jonkinlaisesta itsenäisyydestä. Kovasti odotin, että saisin toivotella hyvät yöt ja nukahtaa unilääkkeiden vaikutukseen. Tuntui vain, ettei leikkaussalihenkilökunta ottanut minua todesta. Hei, minä olen tässä vielä! Huomatkaa minut!

Leikkauksen jälkeen heräsin teho-osastolta. Olin kolmen hengen huoneessa ja viereisessä sängyssä oli joku iäkäs naisihminen, joka yritti kovasti kiivetä laitojen yli. Sain huomautella tästä hoitajalle, joka sitten sitoi potilasta sänkyyn.

Sinäkään yönä ei tullut pahemmin nukuttua. Siinä aikani kuluksi juttelin yövuoron hoitajan kanssa. Vieläkään en tajunnut ihan mitä on tapahtunut. Vuoro vaihtui aamuvuoroon ja omahoitajakseni tuli tomera nainen opiskelijan kanssa. Oma tilani oli suhteellisen vakaa ja sain aamupalaa. Hoitaja avasi minulle banaanin, jota järsin epätoivoisesti. Jostain kumman syystä leukani ei auennut kovinkaan suureksi, joten syöminen oli todellakin oli järsimistä. Banaanin jälkeen hoitaja syötti minulle jogurtin, sillä en itse pystynyt pitelemään lusikkaa.

Koska olin vähään tyytyväinen teho-osaston potilaaksi, totesi hoitaja, että on hiusten pesun aika. Tapahtui jätesäkin virittäminen sängyn laidan yli ja hoitaja pesi verestä kankeita hiuksiani. Opiskelija ja hoitaja sitten käyttivät useamman hetken hiusteni harjaamiseen, mutta eivät saaneet kokonaan takkuja tai oikeastaan yhtä isoa takkua harjatuksi auki. Myöhemmin eräs ystävä sai takkukasani selvitetyksi. Olen tästä ikuisesti kiitollinen hänelle.

Vasta tässä vaiheessa sain kuulla, että hiukseni oikealta ohimolta ovat leikattu. Minulla oli kalju läiskä. Jos jostain ulkonäössäni pidin, niin hiuksistani. Hiukseni ylsivät tuossa vaiheessa melkein puoleen väliin reisiä, ne olivat paksut ja hyvässä kunnossa. Osa minuuttani oli leikattu pois, ilman, että minulle kerrottiin siitä mitään. Ei etukäteen, eikä jälkikäteen. Ihan kuin tuossa ei olisi ollut jo riittävästi, lisää yllätyksiä oli edessä.

Teholla vietin vain sen aamun, en kokenutkaan oloani niin huonoksi, että sinne olisin kuulunut. Mutta ilmeisesti neurologisen leikkauksen jälkeen kaikki menevät teholle. Tässäkään vaiheessa en vielä tiennyt, mitä minusta oli leikattu.

Kun minua alettiin siirtämään teholta osastolle, kuulin äidin, isän ja veljenpoikani äänen. Heidän kanssaan siirryin tuki- ja liikuntaelinsairauksien osastolle. Ensimmäinen kerta, kun tapasin sukulaisia tällä reissulla.

Heidän ilmeestään taas näki, ettei tilanne ole kenellekään helppo. Olin tässä vaiheessa päässyt eroon kahdesta kanyylista, mutta silti letkuja näkyi ja yhä kuului pleuradreenin imu. Osastolla sain ensimmäisen kunnon ruuan muutamaan päivään, enkä edes itse pystynyt syömään sitä. Kun nousin pystyasentoon, pleuradreeni aiheutti kipua kyljessä, joten en yltänyt lautaselle asti. Veljenpoikani syötti minua, 21-vuotiasta.

Perjantaina käteni leikattiin. Vasemman käden pikkusormen viimeisen nivelen kohdalla oli luu murtunut useampaan osaan. Lisäksi kämmenselässä oli jännevaurioita. Oikea käteni oli vapautettu siteistä, joten pystyin käyttämään sitä.

Leikkaukseen lähtiessä sain esilääkettä ja sairaanhoitaja sanoi minun nukkuvan hissiin päästyä. Kaikkien ihmeeksi pysyin hereillä vielä leikkauksen alkuun. Leikkaava lääkäri kertoi, että käteni puudutetaan kainalosta alaspäin. Tiesin ettei kyseinen puudutusneula tule olemaan kovinkaan pieni, joten pyysin pintapuudutusta. Tuon piston muistan, sen jälkeen nukahdin rauhoittavien esilääkkeiden takia.

Tällä reissulla ei ollut enempää leikkauksia, vaikka kaksi operaatiota vielä minulle suoritettiin myöhemmin. Yhtä leikkausta toivon edelleen.

Sairaalassa

Sairaalassa minut kipataan paareilta sänkyyn aivan ihanan niskaselkätuen kanssa. Ympärillä hääräsi yllättävän monta lääkäriä ja hoitajaa. Tapahtumien järjestystä on jo näin jälkikäteen vaikeaa muistaa, mutta paljon tapahtui kuvauksia ja mittauksia.

Makaaminen tuen kanssa oli puuduttavaa, eikä todellakaan mitään kovin mukavaa. Ensimmäisen kanyylin olin saanut jo asunnolla, toinen ja kolmas laitettiin sairaalassa. Samalla minut laitettiin EKG-seurantaan. Ehkä pahin järkytys oli kuulla lääkärin suusta sana pleuradreeni. Olinhan itse ollut samaisessa ensihoitohuoneessa katsomassa potilaan vieressä, kuinka sellainen laitetaan. Yhdessä hetkessä se jo siinä kyljessä hurisi. Arteriakanyylin kautta mitattu verenpaine oli todella matala, minkä vuoksi koneet piippasivat jatkuvasti. Lisäksi sormessa oli happisaturaatiomittari ja kädessä verenpainemansetti. Paras oli kuitenkin lämpöpeitto, jota ilman palelin horkassa.

Aluksi en millään osannut yhdistää, mikä piippauksen aiheuttaa. Kun lopulta uskalsin kallistaa niskani ja katsoa monitoreja, oikein järkytyin verenpaineen alhaisuudesta. Olin jo järkyttänyt itseäni nostamalla käteni kasvojeni eteen, ennen kuin murtunut sormeni väännettiin oikeaan asentoon. Pikkurillini sojotti melkein suoraan kohti kämmentä ylimmän nivelen kohdalta. Se ei ollut kovin kaunista katseltavaa.

Kun tilani todettiin riittävän vakaaksi, alkoi lääkäri ommella haavojani. Jälkikäteen laskin omia haavojani olleen noin 60, joita kaikkia ei onneksi tarvinnut tikata. Tikkaaminen oli kuitenkin todella tuskaisaa, sillä aluksi lääkäri joutui puuduttamaan ja sitten yritti ommella, mutta joutui yleensä puuduttamaan lisää. Kyseisen tikkaamisen vuoksi en tänä päivänä siedä juuri minkäänlaista kipua.

Lopulta tikkaaminen ei sujunut ihan niin hyvin kuin piti, sillä puuduteainetta jouduttiin käyttämään niin paljon, että raja tuli vastaan. Tästä syystä päädyin odottamaan vuoroa leikkaussaliin, jossa loput tikkaukset tehtiin nukutuksessa. Kun kyseisestä operaatiosta heräsin heräämössä, muistin, että minulla olisi pitänyt olla sinä päivänä työhaastattelu. Jo ensiavussa oltiin ilmoitettu samassa sairaalassa olevaan harjoittelupaikkaani, etten pääse paikalle. Onneksi heräämössä joku onnistui tavoittamaan sen henkilön, joka työhaastattelun järjesti. Kaikkea se ihminen muistaa pienissä leikkauspilvissä.

Heräämöstä siirryin takaisin ensiavun puolelle, jossa jäin odottamaan sisätautilääkäriä ja ultraamista. Eräät puukoniskut vasemmalla kyljelläni olivat niin syviä, että epäiltiin pernan vaurioituneen ja sen vuoksi sisäistä verenvuotoa. Kun nämä asiat olivat poissuljettu, jäin odottamaan siirtoa yliopistosairaalaan.

Tässä vaiheessa vihdoin havahduin siihen, että kukaan läheisistäni ei tiedä missä minä olen. Sain soitettua äidilleni ja eräälle tuttavalleni, joka tuli minua sairaalaan katsomaan. Hänen ilmeestään näin, että tilanne ei ulkopuolisen silmään näytä kovin hyvältä. Olihan yksi isku osunut oikean silmän yläpuolelle ja silmä muurautunut umpeen. Muutenkin olin täynnä piuhoja ja olin saanut leikkausta varten katetrin.

Sitten olikin jo aika lähteä ambulanssilla yliopistosairaalaan. Matka taittui mukavasti pillit päällä, sillä pleuradreenin vaatima imu ei toiminut kunnolla kyseisessä autossa. Yhä siinäkin mietin, kuinka nopeasti roolit vaihtuvat sairaanhoitajasta potilaaseen. Toisaalta oli helpottava tietää, mitä itselle tapahtuu, ja toisaalta tieto lisäsi tuskaa.

Viimeinen päivä perusterveenä

On kevät 2016. Opiskelen sairaanhoitajaksi ja lähes kaikki opintoihin liittyvä on valmiina. Kahden kuukauden päästä minulla on tutkintotodistus kädessä ja työpaikka odotti jo. Elämässäni oli kaikki kohdallaan.

On toiseksi viimeisen harjoitteluni ensimmäinen päivä. Se päivä jäikin viimeiseksi. Harjoittelupaikassa pystyin vielä jotenkin keskittymään, mutta lopun päivää olin hyvin hermostunut. Aivan kuin olisin tiennyt odottaa jotain muuttuvaksi. En olisi millään halunnut mennä illalla kotiin, sillä minua ahdisti. Tosin se ei ollut aivan oikeaa ahdistusta, mitä olen sen jälkeen päässyt kokemaan.

Kotona odotti entinen avopuolisoni, jonka kanssa olin muutamaa viikkoa aiemmin eronnut. Yhteisestä sopimuksesta asuimme vielä yhdessä, sillä kyllähän aikuiset ihmiset muutaman kuukauden jaksavat toisiaan katsella. Kuinka väärässä olinkaan.

Tunnelma ei todellakaan ollut hilpeää. Olihan ero ollut oma toiveeni, johon olin exäni pakottanut. En enää jaksanut fyysistä ja henkistä väkivaltaa, jota parisuhteessani koin. Tokihan exäni käytös oli muuttunut todella mustasukkaiseksi eron jälkeen, ennen eroa ei sentään ollut sitä järjetöntä kyttäämistä. En saanut lähteä kotoani ilman, että kerroin exälleni kaiken suunnitelmistani.

Eron jälkeen hän uhkaili minua entistä enemmän väkivallalla. Muutamaa päivää ennen odottamatonta käännettä olin joutunut lähtemään eräälle tuttavalleni yöksi. Paljastui, että exäni oli käyttänyt luvatta tietokonettani ja rikkonut kirjesalaisuutta. En sietänyt hänen tekoaan ja ajauduimme pahaan riitaan. Kun seuraavana päivänä palasin kotiin, asiasta ei keskusteltu. Se oli meidän tapamme riidellä, asioita ei todellakaan selvitetty. Jälkikäteen äitini kertoi, että hänellä oli kova tarve soittaa minulle juuri tuon riidan aikaan. Mutta hän ei soittanut, mitäs hätää minulla voisi olla? Ei sekään olisi tilannetta muuttanut.

Illalla menimme nukkumaan. Minä kirosin itsekseni sitä, että aamulla olisi herätys aamuvuoroon, enkä ehtisi nukkua tarpeeksi. Olin koko illan ollut levoton, enkä oikein osannut selittää oloani. Exäni kertoi vielä tunteistaan minua kohtaan, mutta minua ei olisi vähempää voinut hänen tunteensa kiinnostaa. Ennen nukahtamistani exä nousi lattialla olevalta patjalta ja meni keittiöön. Viimeinen asia, jonka muistan, on aukeva jääkaapin ääni. Seuraavaksi heräsinkin pahimpaan painajaiseen.

En tiedä mikä on ensimmäinen asia, mitä tapahtui. Tunnen, kuinka minua tökitään käteen, kuulen veitsen katkeavan, oma huutoni ja verenmaku suussa.

Seuraava mielikuva on lattialta. Minulla on kädessäni veitsi, joka on katkennut. Pyydän exääni soittamaan hätänumeroon ja hän päästää irti veitsestä ja toteuttaa pyyntöni. Sen jälkeen en ole häntä nähnyt, vaikka samassa oikeusistunnossa olemmekin istuneet. Ambulanssi ja poliisit saapuvat. Minä tärisen horkassa ja kiinnitän huomiota siihen, että eräs poliisi kuvaa minua. Ei kovin mukava tilanne naiselle, jonka paitaa revitään sillä hetkellä auki.

Ensihoitohenkilökunta keskustelevat siitä, minne minut viedään hoitoon, keskussairaalaan vai yliopistosairaalaan. Lopulta ensimmäinen on osoite ja minut nostetaan paareille ja viedään sairaalaan.

Tästä lähtee pitkä kertomus elämääni, eikä tarinani ole vieläkään päättynyt.