Tuntien laskemista

Oho. Suomalaisen anteeksipyyntö. Kieltämättä olen ollut hyvin kiireinen kaksi viikkoa sitten alkaaneen harjoittelun vuoksi ja aikaa moneen asiaan ei ole ollut. Tällä hetkellä fiilis on kuitenkin ihan hyvä. Harjoittelun aikataulua löysennettiin ja sain muutenkin sumplittua fiksummaksi viikon aikataulua, joten ehkä tämä tästä.

Alunperin siis oli tarkoitus, että teen 7 viikon harjoittelutunnit 8 viikon aikana. Kuitenkin se todettiin yhdessä ohjaajani kanssa, että se on liian tiukka aikataulu. Muuten se ei varmaan olisikaan ollut huono idea, mutta pääsiäinen, vappu ja helatorstai vievät niin monta tuntia, ettei oikeastaan niitä tunteja voi mitenkään muuten saada kasaan minua kohtaan inhimillisesti, kuin vain venyttämällä harjoittelua viikolla.

Itse neuvolassa olo on ollut kivaa ja opettavaista. Huomaan kyllä, että olen kiinnostunut enemmän äitiysneuvolasta, mutta kyllähän lapsetkin ovat kivoja. Haastavaa on vain niiden kolmesta kuuteen ikäisten kanssa saada tehtyä kaikki tarvittavat tehtävät, sillä pakottaa ei voi. Itsellä vielä ei niistä lapsista ole hirveästi kokemusta, joten tässähän sitä opetellaan.

Helpotusta jaksamiseen toi myös se, että psykoterapia-ajat osuvat ruokatunneille. Koska terveydenhoitajalla on palkaton ruokatunti, tarkoittaa se sitä, että minäkin saan lähteä pois työpaikalta. Onnea on se, että terapia on ihan muutaman sadan metrin päässä ja matkaan ei kulu aikaa. Kun pystyn käymään terapiassa vielä siihen aikaan, kun olen luontaisesti virkeä, niin se helpottaa jo puhumista. Sen lisäksi terapiaa ei tarvitse tunkea päivän päätteeksi tuo paljon jaksamista kotielämään.

Viimeistään kuudelta olotila on jo sellainen, että voisi vain kaatua sänkyyn. Jos pääsen neljältä harjoittelusta ja sen jälkeen käyn vaikka terapiassa, niin en jaksa tehdä enää mitään. Minä yleensä teen meillä enemmän ruokaa, mutta nyt mies on joutunut tekemään senkin osan. Eipä hän ole valittanut.

Se minua harmittaa, ettei liikunnalle riitä niin paljon jaksamista. Maanantaisin minulla on jumppa, joka alkaa vasta kahdeksalta illalla. Yleensä menen kahdeksalta nukkumaan, joten en todellakaan ole jaksanut sinne enää lähteä pitkän päivän päätteeksi. Se todellakin harmittaa, varsinkin kun kyseinen jumppa loppuu ensi kuun puolella.

Stressiä on lisännyt vielä viimeisen harjoittelun varaaminen. Jos olette seuranneet uutisointia, niin tiedätte, että Jobiili-sivusto kaatui kesken harjoittelupaikkojen varaamisen. Mikäli harjoittelupaikkaa en saa, niin se siirtää valmistumista taas eteenpäin. Koko sivusto saisi minun puolesta mennä sinne, mihin aurinko ei paista. En siis saanut haluamiani paikkoja, joten jännityksellä odotan uutta varausta.

Iloinen asia on kuitenkin kevään alkaminen. Maaliskuu ei erityisesti keväältä vaikuttanut, mutta ainakin aurinko taas paistaa. Eilen olin jo pääsiäislomalla, joten kävimme Taikan kanssa pitkällä lenkillä. Saisi kyllä jo lämmitä hieman nopeammin, jos minulta kysytään.

Miten kaksi vuotta muuttaa ihmistä?

Toisinaan minulta kysytään sitä, olenko nykyään varovaisempi uusien ihmisten kanssa. Mielestäni en ole erilaisempi uusien ihmisten kanssa verrattuna kahden vuoden takaiseen. Ainoa syvällisempi uusi ihmissuhde, jonka olen puukotuksen jälkeen solminut, on nykyinen avopuolisoni. Rivien välistä voi siis lukea, etten ole saanut uusia ystäviä. Tuttuja tietenkin on tullut ja mennyt, mutta ei sellaisia, joille voisin soittaa keskellä yötä ja tietää että se on ok.

Ei ole helppoa miettiä miten olen muuttunut kahdessa vuodessa. Täytyy aina pohtia, onko tämä tai tuo aivovamman aiheuttamaa vai onko kyse ihan oikeasti muutoksesta. Toki myös ikä tuo omaa muutosta. Kaksi vuotta sitten olin 21 vuotta vanha ja nyt täytän kohta 24. Vielä lähempänä 30 vuotta aivojen otsalohkot kehittyvät. Otsalohkot ovat ajattelukyvyn, toiminnan ja käytöksen kannalta merkittävimpiä aivojen alueita. Jo sen puolesta vielä nuorissa aikuisissa tapahtuu muutosta. Voinko siis sanoa kypsyneeni, jos se kuuluu normaaliin aivojen kehitykseen?

Sen ainakin tiedän, että olen muuttunut suunnitelmallisemmaksi. Osasyy voi olla aivovamma. Joudun miettimään sitä, milloin otan lääkkeeni, kuinka paljon saan nukuttua ja milloin jaksan tehdä tiettyjä asioita. Toisaalta aikaa on nykyään enemmän tehdä asioita, joten on myös aikaa ajatella. Ennen menin tukka putkella koulusta töihin ja sieltä vielä harrastuksiin. Elämä oli hyvin aikataulutettua, kun taas nykyään tarvitsen aikaa vain olla.

Edelleen tiedän ajattelevani sitä, mitä muut ajattelevat. Nyt kuitenkin on helpompaa antaa asian olla. En jaksa ottaa paineita. Olisihan se kiva, jos sixpack pullottaisi paidan alta, mutta ketäpä minun vatsan alueeni kiinnostaa? Kaiken lisäksi leikkauksen jälkeen vatsan ihon alla oleva arpikudos varmaan tuhoaa kaikki ajatukseni kesäkunnosta 2018.

Rahankäyttö on kyllä kokenut muutoksia. Olen aina ollut pihi ja huono käyttämään rahaa itseeni, mutta nyt saatan jopa ostaa itselleni haaveilemiani asioita. Edelleenkään en halua ripsienpidennyksiä, geelikynsiä tai hiuksiin viimeisimmän muodin mukaista värjäystä. Ehkä kyse on siitä, että nykyään uskallan olla sitä mitä koen olevani. Vaikka kierrätän ja ostan tuotteita käytettynä, niin teen valintoja omasta näkökulmasta, tilanne huomioiden.

Vaikka aikaa on periaatteessa enemmän, niin silti huomaan, etten saa asioita tehdyksi. Haluaisin lukea kirjoja, käydä pitkillä kävelylenkeillä koiran kanssa ja nähdä ystäviä. En kuitenkaan saa näitä asioita tehtyä. Tämä varmasti osittain johtuu aivovammasta, mutta välillä herään ajatukseen, että onko minusta tullut laiska. Ennen vaadin itseltäni enemmän ja sainkin asioita aikaan. Tein paljon, oli asia sellainen, josta pidin tai en. Minulle usein sanotaan, etten saisi vaatia itseltäni liikoja, mutta ilman vaatimista en varmaan tekisi mitään. Ihan kuin olisin laiska, tyhmä ja saamaton.

Hymyile, nosta kädet ilmaan, sano lyhyt selkeä lause

Olen kerran ollut siinä tilanteessa, jossa minulle puhuu ihminen, jonka omaisella on parhaillaan aivoverenkierron häiriön oireet. Aivojen terveys on sellainen asia, johon haluan kiinnittää huomiota. Siinä tilanteessa, kun toisen ihmisen suunpieli roikkuu, puhe sammaltaa ja motoriikka ei toimi, on todella kiire.

Kun ihminen saa sydänkohtauksen, on aina mahdollisuus elvyttää. Vain paineluelvytykselläkin on valtavasti hyötyä, mikäli ihminen ei halua puhaltaa toisen suuhun. Jos toinen murtaa jalkansa ja haava vuotaa paljon, painesidokset saattavat estää kuiviin vuotamisen. On monenlaista ensiapua, jota voi antaa ihan maallikkokin onnistuneesti. Silloin kun kyseessä on aivoverenkierron häiriö, ei ole juuri mitään tehtävissä. Ainoa asia, on soittaa välittömästi hätäkeskukseen.

Miten sitten aivoverenkierron häiriön tunnistaa? Otsikon mukaisesti ihmistä pyydetään hymyilemään, nostamaan kädet ilmaan ja sanomaan lyhyt selkeä lause. Mikäli kasvoissa ja käsissä on puolieroja tai lauseen sanominen ei onnistu, tai vain joku näistä ei onnistu, niin apua on hälyytettävä välittömästi. Aika on ratkaiseva.

Oli kyseessä sitten tukos tai vuoto aivojen verisuonisuonissa, niin odottaminen on pahin asia, minkä voi tehdä. Joskus oireet häviävät itsestään, jolloin puhutaan TIA-kohtauksesta. Ne kuitenkin enteilevät myöhemmin uutta kohtausta, joka ei silloin välttämättä menekään ohi. Hoito kuuluu erikoissairaanhoidon puolelle, joten terveyskeskus ei ole oikea paikka, jonne hakeutua, vaikka parempi sekin on, kuin jäädä kotiin.

Miksi nostan tämän aiheen blogiin? Minullahan on aivovamma, eikä aivoverenkierron häiriö. Aihe on tärkeä, koska oireet ovat hyvin samankaltaisia aivovamman kanssa. Riippuen siitä alueesta, jossa tukos tai vuoto on, niin seurauksena voi olla vaikka kuulo-, näkö-, tai tunto-oireita. Aivoverenkierron häiriöiden ehkäisy ja riskin pienentäminen on helpompaa, kuin aivovammojen. Kyseessä on kuitenkin usein onnettomuus, jota ei voida välttää. Tietenkin kypärän käyttö on suositeltavaa, mutta kaikissa tilanteissa ei kypärää voi käyttää, kuten auto-onnettomuuksissa.

Aivojen terveyttä edistää säännöllinen ja riittävän kuormittava liikunta, terveellinen ruokavalio sekä muutoinkin terveelliset elämäntavat. Korkea verenpaine, korkea kolesteroli, diabetes, ylipaino, liikkumattomuus, tupakointi ja alkoholinkäyttö altistavat aivoverenkierron häiriölle. Näihin tekijöihin on mahdollisuus vaikuttaa ihan jokapäiväisessä arjessa.

Valitettavasti Suomessa ylipaino ja lihavuus ovat lisääntyneet aina 1970-luvulta asti. Joka viides aikuinen on lihava ja yli puolet aikuisista ovat ylipainoisia. Lihavuus tarkoittaa sitä, että ylimääräistä painoa on jo niin paljon, että se aiheuttaa tai pahentaa sairauksia, joita voitaisiin hoitaa tai ehkäistä laihduttamalla.

Itse työssäni (mikäli koskaan sinne asti pääsen) tulen näiden elintapasairauksien äärelle. Usein terveyden merkityksen huomaa vasta silloin, kun terveys on jo menetetty. Itse en voinut estää aivovammaa, mutta voin yrittää vaikuttaa omaani ja muiden terveyteen mahdollisimman paljon positiivisessa mielessä.

Tasan kaksi vuotta sitten

Tähän aikaan kaksi vuotta sitten olin leikkaussalissa. Puukotus on tapahtunut jo ennen kahta aamuyön puolella, joten olin jo hetken aikaa ehtinyt ihmetellä tapahtunutta. Minut oli viety ensihoitohuoneeseen, josta olin päässyt kuvattavaksi. Joku röntgen-kuva minusta otettiin ensihoitohuoneen puolellakin.

Ensihoitohuoneen puolella olin ihmetellyt piippauksia, jotka kertoivatkin verenpaineeni olleen todella matala. Olin jutellut poliisien kanssa, mistä minulle jäi vähän outo fiilis. En olisi saanut puhua siitä, mitä minulle oli tapahtunut. Syy tälle ohjeelle jäi epäselväksi. En koskaan muistanut kysyä, mikä tälle ohjeelle oli se perimmäinen syy.

Pitkään huoneessa oli miespuolinen hoitaja, jonka kanssa aina välillä jotain juttelin. Suurimmaksi osaksi aika meni hiljaisuudessa. Itse en muista edes nukkuneeni. Odotin vain ajan kulumista ja sitä, että voisin nukahtaa.

Todella kauan aikaa kului siihen, kun lääkäri tikkasi haavojani. Ensin puudutusneula, sen jälkeen ommelneula, joka yhä sattui, sitten taas puudutusneula lävisti ihoani. Sama toistui yhä uudelleen ja uudelleen. Ensin vasen käsi, sitten jo oikeaa kättä vuorostaan. Eikä siitä kyllä karkuun olisikaan päässyt. Kipu vain tuntui loputtomalta.

Harjoittelussa

Lopulta kun lääkäri ilmoitti, ettei voi enää paikallispuudutuksessa ommella haavoja, niin salaa pidin asiasta. Eihän nukutus ole mikään yksinkertainen asia ja vielä ottaen huomioon, kuinka kovilla kroppani jo muutenkin oli. Leikkauksissa on aina riskejä, mutta en välittänyt koko asiasta.

Halusin hetkeksi nukahtaa, enkä vain miettiä tapahtunutta. Vaikka tiesin, ette nukutus vastaa samanlaista unta, niin halusin silti tuohon tiedottomaan tilaan. En tietenkään voinut enkä voi vieläkään unohtaa exäni tekoa, mutta ajatuksen käsittely ei ollut helppoa.

Jotenkin tuntuu huimalta, että olen saanut elää nämä viimeiset kaksi vuotta. Elämän päättyminen oli todella vähällä, en tunne kovinkaan montaa, jotka olisivat 60 puukon iskusta selvinneet. Jos totta puhutaan niin en tunne itseni lisäksi ketään muuta.

En kuitenkaan tiedä, olenko osannut arvostaa elämääni riittävän paljon. Voisin kohdella itseäni armollisemmin, mutta en ehkä osaa. Olen aina vaatinut itseltäni paljon. Nyt jos koskaan olisi hyvä hetki löysentää ja antaa aikaa itselleni.

Kun leikkauksesta on kolme viikkoa

Tänään leikkauksesta tulee kuluneeksi tasan kolme viikkoa. Toipuminen on sujunut mielestäni sinänsä hyvin, kumpikaan haava ei tulehtunut tai vastaavaa. Tikit olivat yhden ylimääräisen päivän, koska yksi luokkalainen halusi ne poistaa, eikä meillä ollut sinä päivänä koulua, kun tikit olisi saaneet poistaa. Alunperin ajattelin itse ottaa tikit pois, mutta kyseinen homma on minulle niin tuttua, joten annoin toiselle mahdollisuuden harjoitella tikkien poistoa.

Minulle ei edelleenkään ole selvinnyt, miten kämmenselän arven alle laitettu rasva pitäisi auttaa kiinnikkeisiin. Arpi on edelleen kiinni jänteissä. Käden käyttö ei ole enää niin kipeää, kuin se oli pari viikkoa sitten, mutta edelleen ääriasennot tuntuvat ikäviltä.

Kämmenselässä oli kaksi tikkiä ja navan alla kaksi tikkiä. Kämmenselän kohdalla oleva haava on parantunut ihan kivasti, eikä siihen ole muodostunut keloidia. Keloidi siis tarkoittaa arpikudoksen liikakasvua, joka pysähtyy vain hoitamalla aluetta joko paineella tai kortisonilla. Navan arven kohdalla ei valitettavasti olla yhtä onnellisessa tilanteessa, sillä sen arven kohdalla on jo nyt keloidisoitumista.

Olen käyttänyt navan arpeen silikonigeeliä, mutta en ole huomannut sen vaikutusta. Jo aiemmin muita arpia hoidettaessa parempi vaikutus oli silikoniteipillä, mutta nyt en ole sitä jotenkaan kokeillut. Napa on muutenkin alueena haastava teipin käyttöä ajatellen, joten tuskin teippiä edes kokeilen.

Jälkensä jätti myös rasvaimu mahan alueelta. Oletan, että se on arpikudosta, mikä tuntuu kovana alueena rasvaimun alueella. Mikäli vatsalihaksia jännittää kunnolla, alue näyttää muhkuraiselta, vähän kuin selluliitilta. Eli ei tosiaan mennyt aivan putkeen tämä homma. Vatsan alue oli ehkä se kipeinä alue leikkauksen jälkeen ja liian voimakas vatsan rutistaminen sattui. Itsehän rakastan nukkua kyljellään niin, että alempi jalka on suorana ja päällimmäinen jalka on vedetty vasten rintakehää. Tämä asento ei oikein meinannut onnistua kipujen takia, mutta nyt jo helpottaa. Myös autoon meneminen ja sieltä nouseminen olivat varsin kivuliasta, mutta onneksi kivut ovat helpottaneet.

Noin kahden kuukauden päästä pitäisi olla plastiikkakirurgin kontrolliaika. Saa nähdä mitä siellä tehdään, sillä totuus on, etten edes leikkauksesta koe hyötyneeni. Oma toive olisi, että jänteisiin kiinni jäänyt arpi ihan oikeasti irrotettaisiin, mutta saa nähdä mitä mieltä kirurgi on asiasta. Muita arpia täytyy kuitenkin edelleen hoitaa kortisonipistoksilla, joten en plastiikkakirurgiasta pääse vielä pitkään aikaan eroon.

Minun onneksi nykyinen plastiikkakirurgi on ihan huippu tyyppi ja vaikka arpien kortisonipistokset ovat varsin kivuliaita, niin tuon lääkärin luona on kiva käydä. Tässä välissä olen ollut kahdella toisellakin lääkärillä, enkä heistä niin pitänyt. Olen käynyt plastiikkakirurgian poliklinikalla vuodesta 2012 asti, joten koen tärkeäksi mukavan lääkärin.

Ajatuksia opiskelusta

Tällä hetkellä alkaa lähiopinnot olemaan aika kasassa. Opintoja on jäljellä 3 harjoittelua, joista viimeinen ei olisi minulle edes pakollinen. Viime kesän työpaikkani oli sellainen, että saisin hyväksi luettua sen harjoitteluksi, mutta en halua tehdä sitä. Harjoittelut ovat ainutlaatuisia oppimiskokemuksia, enkä välttämättä ikinä pääsisi niihin paikkoihin töihin.

Yksi syy siihen miksi haluan käydä viimeisen harjoittelun, on se, että minulle on vahingossa merkattu hyväksytyksi äitiysvuodeosaston ja synnytyssalin kattava harjoittelu. Nämä ovat olleet jo monta vuotta haaveena päästä kokemaan, joten todellakin haluan tehdä tämän harjoittelun. Naistentaudit, synnytys ja äitiysvuodeosasto ovat itseäni kiinnostavia osa-alueita.

Näiden harjoittelujen ajankohta tulee olemaan syksyllä. Sitä ennen tulee neuvolaharjoittelu ja työterveyshuollon harjoittelu. Neuvola alkaa siis ensi viikolla ja työterveys on jossakin vaiheessa kesällä. Työterveys on vain kolme viikkoa, joten sen vuoksi se on ajateltu minulle kesälle.

Enemmän stressiä aiheuttaa terveydenhoitajatyön opinnäytetyö, jota meillä kehittämistyöksi kutsutaan. Se on todella pitkällä, mutta silti en ole tyytyväinen. Olen ehkä vähän umpisolmussa. En tiedä mihin suuntaan edetä. Tuntuu, ettei minulla ole enää mitään annettavaa kyseiselle tehtävälle.

Kuten jo aiemmin kerroin, niin tiesin etten päässyt imetyskokeesta läpi, eilen se lopulta varmistui. Tulevissa harjoittelutehtävissä on kuitenkin samoja aiheita käsiteltynä, kun tentissä. Sovin opettajan kanssa, että katsotaan tenttiä sitten harjoittelun jälkeen. Puhetta oli suullisesta tentistä ja mahdollisesti jostain kirjallisesta toteutuksesta. Onneksi minua ei uusintatenttiin pakoteta, sillä en todellakaan siinä pärjäisi yhtään paremmin. Lisäksi uusintatentti menisi päällekkäin harjoittelun kanssa, enkä pystyisi keskittymään enää lukemiseen, saati saisi aikataulutettua sitä samaan muihin menoihin.

Harjoittelun aikana minulla jatkuu psykoterapia ja kotikuntoutus eli arjen tukihenkilö. Tietenkään muukaan elämä ei unohdu. Minulla on edelleen neljä kertaa viikossa liikuntaa, koira ja mies. Ihan rehellisesti sanottuna pelottaa miten sitä jaksaa. Kotikuntoutus olisi ainakin peruttavissa aina kun en jaksa, mutta se olisi tietenkin tärkeää. Kotikuntoutusta voin hyödyntää myös koulutehtävien tekemiseen, joten se todellakin olisi tarpeen.

Sananen ihmissuhteista

Usein sanotaan, että ihmisen kuolema koskettaa satoja ihmisiä. On perhe, suku, ystävät, kaverit, tuttavat. On niitä, jotka tunnet päivähoidosta aina lukioon asti, niitä jotka tapaat vain kerran ja jätät ikuisen jäljen. On niitä ihmisiä, jotka olet tuntenut aina ja jotka ovat aina sinun elämässäsi aina vanhainkotiin asti. Ihmisiä tulee elämääsi ja lähtee.

Ystävyys ja ihmissuhteet ovat haastavia. Toisille ne eivät ole. Minä en ole ikinä ollut suosittu tai ystävien ympyröimä. Yläasteella menetin yhtä lukuunottamatta kaikki ystäväni. Tai no, ehkä ne olivat enemmän kavereita. Yläasteen jälkeen en ole tuon yhden ihmisen kanssa ollut juurikaan tekemisissä. Taisimme olla ystäviä lähinnä sen takia, kun ei ollut ketään muutakaan.

Lukiossa vihdoin sain ystäviä. Aika kuitenkin on tehnyt tehtävänsä ja vienyt meitä erilleen. Pieni paikkakunta ja pieni lukio. Taas se pakotti yhteen ihmisiä, jotka eivät välttämättä olisi olleet ystäviä muuten. Tietenkin vaalin meidän muistoa, mutta siihen se taitaakin jäädä. Hyväksi muistoksi. Ikävöin meidän yhteisiä hetkiä, sitä nuoruuden huolettomuutta ja tunnetta, että tapaa ystäviään lähes päivittäin.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Joskus sitä ajatteli, ettei lukio lopu ikinä. Sen loputtua tuli kuitenkin aika, kun piti valita, mitä elämällään haluaa. Muutin opiskelujen perässä omaan asuntoon lähikaupunkiin ja aloitin opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Uuden koulun myötä tutustui ihmisiin, mutta alkuperäisestä luokasta en ole kenenkään kanssa tekemisissä tänä päivänä. Olin kaksi vuotta samassa työpaikassa, enkä ole yhdenkään entisen työkaverini kanssa tavannut muuta kuin silloin, kun asioin edellisessä työpaikassani.

Aika usein mietin, miksi koen oloni niin yksinäiseksi. Nekin ihmiset, joita ystäviksi kutsun, käyvät vähiin. Puukotuksen jälkeen lähellä olevat ihmiset eivät ole tainneet tietää, miten minuun enää suhtautua. Sairastuin masennukseen, joka myös karsi ihmisiä. En itse jaksanut hoitaa ystävyyssuhteita, vaikka ystäviä arvostinkin erittäin paljon. Minun ystäväni tekivät yllätysvierailuita tuoden suklaata ja saivat minut nauramaan, kun halusin vain itkeä. Mihin se kaikki on kadonnut?

Olen hukassa oman identiteettini kanssa, mutta sen lisäksi kaikesta työstä huolimatta menetän ystäviänikin. Hyvä päivän tutut ovat jo aikaa sitten menneet. Ihmiset, joiden kanssa olen viettänyt tunneittain aikaa, ovat pikku hiljaa kaikonneet. Vaikka kuinka kovasti yritän laittaa ystävilleni viestiä, en aina saa vastausta.

Aivovamma ei ainoastaan vienyt päässälaskutaitoa, muistia, oma-aloitteellisuutta ja tunnesäätelyä vaan myös todella monet ihmissuhteeni. Aivovamma ei myöskään parantanut suhteita sisaruksiini tai muihin sukulaisiini. Jos minun pitäisi valita läheisin sisarukseni, ei hän olisi edes verisukua kanssani. Hän on minulle kolme viikkoa nuorempi isosisarus. Jo se, etten ole ikinä saanut läheisiä sisarussuhteita satuttaa. Olisin kuvitellut, että kun pikkusisko käy sentin päässä kuolemasta niin se herättäisi siihen, ettei elämä ole ikuista.

Alan olla hyvin monessa asiassa solmussa. Minua itkettää se, kuinka monen ihmisen kanssa olen ollut läheinen, enkä enää ole. Olen toki monta ihmissuhdetta ihan itse pilannut, mutta monissa olen ollut se aktiivinen osapuoli, joka ei enää sairauksien takia jaksanutkaan.

Olo on jo nyt hyvin yksinäinen. Tapaan viikoittain paljon ihmisiä, mutta en koe heitä kuin korkeintaan tuttavina. Minua hoitavat ihmiset ovat hoitosuhteessa kanssani, eivät ystävyyden takia. Harrastuksissa voin tavata viikossa yli sata eri ihmistä, mutta en silti tiedä heidän nimiään. Jos sosiaalinen kanssakäyminen on ihmisten kanssa, joiden nimiä ei tiedä, niin en tiedä kuinka paljon siitä saan.

Ihmissuhteet ovat aina olleet minulle kipupisteitä. En osaa enää ilmaista itseäni ihmisille suoraan. Joten jos tämä teksti kolahti, niin mieti ystäviäsi. Kerro heille, kuinka paljon heitä arvostat. Joku päivä et sitä voi enää tehdä. Minulla on ollut kohta kaksi vuotta jatkoaikaa elämälle. Paljon ihmisiä on matkan aikana hävinnyt. En haluaisi enää yhtäkään hävittää, mutta en jaksa enää yksin pidellä hukkuvaa ihmissuhdetta pinnalla.

Kuumeesta kuumeeseen

Mua vaivaa aika ikävät asiat. Nimittäin erilaiset kuumeet! Oikeasta kuumeesta ei kuitenkaan ole kysymys, sillä ihan terve vielä olen ollut. Tosin tuo mies uhkaavasti lähentelee flunssaa, joten toivon vain, etten tulekaan oikeaan kuumeeseen. No mitä niitä kuumeita sitten on?

Reissukuume on ihan esimmäisiä. Nyt kun noita loskakelejä alkaa olla niin minulla häviää halu olla ulkona. Taikan kanssa on tietenkin pakko ulkoilla, mutta nyt kun vielä saappailla ei oikein tarkene villasukista huolimatta ja koska en omista ihan kunnon laadukkaita kenkiä, jotka pitäisivät kaiken veden ulkona. Joten ei varmaan tule yllätyksenä, että reissuun olisi kiva lähteä?

Vaikka pidän uimisesta, niin Suomen kesät eivät ole riittävän lämpimiä, jotta vesi olisi riittävän uimalämpöistä minulle. Vaikka en erityisesti nauttinut Korfulla merivedestä hiuksissa, niin nautin siitä, että vesi todellakin oli lämmintä. En ollut uinut niin paljoa viimeiseen viiteen vuoteen, kuin Kreikassa uin viikossa.

Rakastuin myös Kreikkalaiseen ruokaan. Haaveilemme miehen kanssa edelleen gyroksesta. Nautin reissussa siitä, kun ei tarvinnut tehdä mitään kotitöitä eikä tarvinnut stressata mistään. Lomalla voi tehdä mitä huvittaa ja jos ei huvita tai en jaksa, mikään ei pakota. En yhtään ihmettele, että ihmiset matkustavat, se voi parhaimmillaan olla todella ihanaa.

Mutta eihän reissukuume ole ainoa, mistä haaveilen. Haaveilen Taikalle joko kissa- tai koirakaveria, mutta asuntoomme ei saa ottaa kissaa ja mies ei halua kerrostaloon toista koiraa. Sinänsä ymmärrän, mutta eihän se kuumeeseen auta. Onnekseni Taika on hyvin sosiaalinen koira ja tapaa säännöllisesti vähintään naapuruston tuttuja koiria, mutta myös käymme koirapuistossa. Lemmikkikuumeeseen ei ainakaan auta se, että yksi sisarukseni otti yhdessä puolisonsa kanssa toisen koiran. Tai en nyt sitten tiedä kumpi se heistä oli, eikä sillä kai ole merkitystä.

Kolmantena kuumeena on tatuointikuume. Minullahan on jo kaksi tatuointia ja se on valitettavasti sellainen kuume, ettei se laannu ensimmäisen tatuoinnin jälkeen varmaan koskaan. Mielessä olisi jo ideat pariin seuraavaan, mutta ehkä pitäisi värjätä edellisetkin loppuun ennen uutta. Pitäisi vain varata aika, mutta aina unohdan. Ehkä seuraavan kerran, kun käyn keskustassa niin muistan asian. Ehkä vaan laitan itselleni muistutuksen, jos vaikka muistaisin jotain.

Yksi kuume on kamerakuume. Olen saanut nykyisen järjestelmäkameran ylioppilaslahjaksi, eli aika monta vuotta sitten jo. Ehkä siksi siitä onkin niin haastava luopua. Tiedän kuitenkin, että en enää jaksa kantaa vajaan kilon painoista mötikkää mukanani ja suurin osa bloginkin kuvista on otettu puhelimella. Tajusin tuossa siivotessani vaatekaappia, että saamani kameralaukku on ollut kokonaisen vuoden käyttämättä. Olisi kiva vaihtaa johonkin minijärkkäriin, koska se olisi jo niin paljon kevyempi, että voisin jopa ottaa sen mukaani ja siinä olisi kuitenkin parempi laatu.

En aio ostaa uutta kameraa, ilman että myyn vanhan pois. En tee kahdella kameralla mitään, mutta lahjaksi saatua esinettä on vaikea myydä eteenpäinkään. Kyseessä on tunne-esine, jonka kyllä ihan itse tilasin, tosin en omilla rahoillani. Tämä viimeisin kuumeeni on kaikista hankalin, sillä kaikki vaihtoehdot tuntuvat huonoilta omalla tavallaan.

Arjen tukihenkilöstä apua arjen pyörittämiseen

Arjen tukihenkilöstä oli juttua jo pari kuukautta sitten ensimmäisen kerran. Pääset tekstiin tästä. Tuolloin sovittiin ensimmäinen tapaaminen parin viikon päähän. Kuitenkaan tuota tapaamista ei ollutkaan, sillä tukihenkilö sairastui. Seuraavan viikon hän olikin lomalla ja sitten taas me olimme lomailemassa Jyväskylässä. Ensimmäinen tapaaminen olikin vasta viime viikolla.

Ensimmäisellä kerralla aloitimme miettimään sitä, mitä minä tarvitsen. Oma-aloitteellisuus on tällä hetkellä minun ongelmani. Pystyn suunnittelemaan asioita ja kirjaamaan tavoitteita, mutta asioiden toteuttaminen on haastavaa. Otetaan esimerkiksi siivoaminen. Tiedän, että meillä on pölyistä ja lattialla on villakoiria. Tavaroita on siellä täällä, vaikka niillä olisivat omatkin paikat. Mutta siihen se jää, vaikka kuinka haluaisin siistin kodin.

Tiedän, mitä minun pitäisi tehdä, mutta en tee asioita. Tiedän, että minun pitäisi vaihtaa lähes kaikkiin kukkiin mullat, mutta en vaihda. Olen ostanut mullan, hankkinut ruukkujen pohjalle kiviä ja uusia ruukkuja. Kaikki olisi valmiina, mutta en saa aikaiseksi. Ongelma koskettaa tietenkin myös muita osa-alueita elämässäni.

Tässä kohtaa esiin astuu arjen tukihenkilö ja kotikuntoutus. Tarvitsen apua normaalin kodin askareiden pyörittämisen lisäksi myös koulutehtävien tekoon. Vaikka olen päässyt varsin pitkälle terveydenhoitajatyön opinnäytetyössä, niin koulun ohella en sitä enää jaksa tehdä. Tulevan harjoittelun aikana tuskin jaksan sitäkään vähää. Se, että edes silloin tällöin kirjoittaisin tunnin hyödyttäisi kovasti.

Ensimmäisellä kerralla käytin tuota yhteistä 45 minuuttia kouluun liittyvien sähköpostien lähettämiseen ja etsin tenttiin vaadittavaa kirjaa, jonka löysinkin luokkalaisen avulla Storytel-sovelluksesta.

Jälkimmäisellä kerralla oli taas yksi sähköposti, johon vastata. Sen kirjoittamisen jälkeen pää löi harvinaisen tyhjää. Toki takana oli huonosti nukuttu ja paljon stressattu viikko, joten ei ihmekään, että en saanut aloitettua opinnäytetyön viimeistelyä. Olikin siis aika miettiä, mitä oikeasti hyödyllistä voisin tehdä. Eli pyyhin pölyt, ensimmäistä kertaa varmaan kahteen kuukauteen.

Jotenkin siivoaminen aiheutti aikaan sen, että toissapäivänä järjesteltiin asuntoa miehen kanssa. Olemme asuneet yhdessä noin vuoden verran ja muuton aikana tavarat jäivät aika pitkälti niille paikoilleen, kun mihin ne jätettiin. Ärsytyskynnys nousi muutenkin siivoamisen aikana niin paljon, että pelattiin huonekalutetristä. Saattaa olla, että jossain kohtaa totean, ettei nykyinen järjestys ole vieläkään se oikea. Onneksi olen nainen, saan vaihtaa mielipidettä koska tahansa.

Maaliskuun suosikit

Tykkään itse lukea sellaisia postauksia, jossa esitellään uutuuksia, oli se sitten kirpparilta löytynyt tai tilattu ties miestä. Ainakin Sara Parikka säännöllisesti esittelee blogissaan kuukauden suosikkeja. Tästä sain nyt itse innostuttua samanlaiseen postaukseen. Ja ennen kuin kukaan alkaa mussuttamaan mainostamisesta, niin kaikki tuotteet olen ihan itse ostanut, enkä hyödy näiden esittelemisestä mitenkään.

En ole oikein koskaan pitänyt keltaisesta, mutta jotenkin ihastuin jo ennen joulua keltaisiin Finlaysonin Coronna-kuosiin. Ostin itselleni käsipyyhkeet, patalaput ja pannunaluset. Kun keittiöön oli levinnyt keltainen, niin olihan se pakko levittää myös olohuoneen puolelle. Päädyin siis Aliexpressin ihmeelliseen maailmaan ja löysin kuvassa olevat tyynynpäälliset. Hintaa näille tuli noin 2,5 euroa kappaleelle ja tilasin siis kaksi kappaletta. Ikeassa ollessani katselin myös keltaisia huopia ja mattoja, mutta en löytänyt. Toisin sanoen keltainen sisustuksessa jää nyt vain näihin tyynyihin.

Aliexpressistä tilasin myös kuvassa olevan laukun, jolle hintaa tuli reilut 5 euroa. Laukkua saa isonnettua kääntämällä yläosa ylöspäin, jolloin laukkuun mahtuu enemmän tavaraa. Tykkään siitä, että laukussa on myös lyhyempi hihna olkahihnan lisäksi.

Kengät tilasin Vamokselta yhdessä kahden muun parin kanssa. Kengät tuntuvat hyvältä jalassa, vaikka korkoa löytyykin, mutta platform helpottaa. Hinnaltaan kengät olivat jotain 20 euron pintaan. Erittäin hyvä ostos siis!

Keskellä kuvassa ovat hiusöljy ja huulipuna, jonka tilasin Oriflamelta. Olen ihastunut erään ystäväni kirkkaan punaiseen huulipunaan, joten olihan se pakko itsellekin tilata. Olen todella laiska meikkaamaan arjessa, mutta joskus on kiva laittautua enemmänkin. Sävy on Bright Red, mitä se nimenä mukaan on. Tykkään! Hiusöljy on ostettu syyskuun Kreikan reissulla ja se tuokin aina reissun mieleen. Hiusöljy saa latvat tuntumaan tosi pehmeiltä ja kyllä eron huomaa, jos sitä ei käytä.

Puna näyttää tosi kivalta huulilta ja on juuri sitä, mitä halusin. Voin ehdottomasti suositella kyseistä punaa, mutta myös Rebecaa, joka myy liikkeessään Oriflamen tuotteita ja käytettyjä koruja. Koruliikkeen puolelle pääsee tästä. Olen ostanut häneltä ihanan Kalevala korun kaulakorun, jota ei enää valmisteta.

Vaikka blogin pääpaino on elämisestä aivovamman kanssa, niin silti on kiva välillä tuoda sitä vanhaa minää esille, silloin kun se näiden arjen ongelmien alta pilkahtaa. Olisi ihanaa olla se sama ihminen, kuin ennen aivovammaa. Saisi lähteä extempore puolimaratonille, voisi kriiseillä minkä mekon laittaa seuraaviin juhliin ja elää ilman huolta seuraavasta päivästä. Tahtoisin käydä töissä ja oikeasti ansaita elantoni, enkä miettiä sitä, kuinka paljon rahaa jää käteen Kelan tukien jälkeen.

Mitä mieltä olette tällaisista postauksista? Meneekö jatkoon? Tykkään tosiaan käydä kirppareilla myös ja myös sen puolen ostoksia voisi joskus olla hauska esitellä.

Ymmärtäminen on vaikea laji

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, niin oli noiden kokeiden kanssa haasteita. Kävi ilmi, että imetyskoe, mihin olin valmistautunut, olikin eilen. Opettaja sanoi tekevänsä helpon kokeen. Ajattelin, että kokeillaan nyt kuitenkin miltä koe vaikuttaa, eihän sitä tiedä mitä tapahtuu. Ei olisi ehkä pitänyt.

Siinä vaiheessa kun sain kokeen käsiini ja aloin lukemaan tenttikysymyksiä, tuntui kuin pää olisi tyhjentynyt kokonaan. Kysymykset eivät minun mielestäni olleet mitenkään oleellisia aiheeseen liittyen. Teki niin mieli repiä koko paperi ja lähteä luokasta ulos. Vaikka itsehillintä on ollut minulle jo ennen aivovammaa pieni haaste, niin aivovamman saamisen jälkeen se vasta olikin. Koska tiesin, etten tule pääsemään tentistä läpi, kirjoitin vain kaikista päälimmäiset ajatukset ylös. En jaksanut edes miettiä kunnolla, sillä opettaja sanoi, että tarvitsee saada puolet oikein, jotta pääsee läpi. Tiesin, etten mitenkään tule saamaan pisteitä tarpeeksi.

Alkoi taistelu kyyneliä vastaan. Minä, joka sain tuosta vain kymppejä, en osaa vastata tenttikysymyksiin. Kaikki ne vuodet, kun olin luokan parhaimmistoa, ihan kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan. En ole koskaan saanut kokeesta hylättyä, enkä edes päässyt läpi rimaa hipoen. Tuo ihminen oli eilen niin kaukana.

Jätin kokeen ensimmäisenä. Olin vihainen niin itselleni kuin myös opettajalle. Useasta pyynnöstä huolimatta en ollut saanut tehdä koetta sopeutetusti. Vihainen itselleni siksi, että minusta on tullut tällainen, aivovammainen. Ihan kuin en olisi katunut parisuhdetta exääni, mutta myös sitä, etten pystynyt heittämään häntä ulos asunnostani, vaikka kuinka halusin. Jäin istumaan luokan ulkopuolelle miettien, mitä seuraavaksi. Seuraavan tunnin alkuun oli vähän vajaa kaksi tuntia. Lähdin kotiin.

Olin pikästä aikaa autolla koulussa, koska en olisi muutenkaan jaksanut pyöräillä kouluun. Yleensä menen miehen kyydillä, mutta tällä kertaa koulu ailkoi myöhemmin, joten ei ollut järkeä mennä tavallisella kyydillä. Kerrankin olin autolla liikenteessä silloin, kun sitä tarvitsi. Kotona söin ja tuskailin siitä, menenkö takaisin. Lopulta koin helpommaksi palata kouluun, koska poissaolosta joutuu tekemään korvaavia tehtäviä.

Tuntien loputtua menin juttelemaan opettajalle. Hän kertoi, että olivat kollegansa kanssa todenneet minut niin hyväkuntoiseksi, että voin tehdä kokeet normaalisti. Ihan kiva, olisivat minulle kertoa, että olen paremmassa kunnossa. Meni tunteisiin. Tuntui, ettei tuo opettaja ymmärrä ollenkaan minun tilannettani. Aivovamma ei ole mikään itsestään paraneva juttu, eikä se näy päällepäin. Siinä taas taisteltiin kyyneliä vastaan. Hävisin.

Kotona oli pakko purkaa vitutusta ja leipaisinkin mutakakun. No okei, kävin kaupassa hakemassa ainekset, koska kakkuun tarvittavaa suklaata ei koskaan löydy kotona. Jos olisi ollut, niin se suklaa olisi syöty tässä samalla vitutuksen purkamiseksi.

Joskus maanantai on niin maanantai

Maanantai. Jotkut ihmiset rakastavat sitä, jotkut vihaavat. Omalla kohdalla maanantai on ollut yleisesti ottaen varsin njäh. Siinä se tulee ja yleensä meneekin. Joskus, kuten eilen, maanantai muistuttaa enemmän katastofia. Kuten rakas mieheni sanoi, ei se ehkä ihan katastrofi ollut, mutta ehdottomasti huono päivä.

Huono päivä oikeastaan alkoi jo sunnuntain puolella. Olin kalenteriini merkannut kokeen maanantaille, ja tajusin sen perjantaina. Alkoikin kauhealla stressillä lukeminen. Sunnuntai-iltana aloin kertaamaan aluetta ja lueskelin aihetta monta tuntia. Se on aivovammaiselle aika hyvä saavutus. Illalla kymmenen aikaan söin iltapalan (kyllä, aivan liian myöhään minulle) ja menin nukkumaan.

Siitä ei tullut mitään. Valvoin tunnin ja odottelin jo miestä nukkumaan. Kun tietää, että toinen on pian tulossa, ei voi mitenkään saada unta. No, mies tuli nukkumaan ja minä käännän kylkeä. Valvon tunnin. Siinä kohtaa minulla meni hermot ja menin olohuoneen puolelle rauhoittumaan ja rapsuttelemaan koiraa. Vuorokausi vaihtui, mutta uni ei vain tullut. Palasin makuuhuoneeseen ja jossain vaiheessa nukahdin. Yö menikin sitten heräillessä useampaan kertaan. Viimeisin herätys tuli vähän ennen herätyskelloa, kun yläkerran asunnossa alettiin poraamaan.

Vaikka olin nukkunut noin seitsemän tuntia, ei se minulle mitenkään riittänyt. Olin aamulla niin väsynyt, etten meinannut edes jaksaa syödä aamupalaa. Olin ajatellut kerrata vielä nopeasti kokeeseen aamupalaa syödessä, mutta ei siitä tullut mitään. Koulun vieressä on K-Market, josta hain kahvia ja suklaata, jotta saisin hiukan aivoja heräteltyä.

Sitten olikin jo kokeen vuoro. Kun kävelin luokkaa kohden, kuulin luokkalaisten puhuvan rokotuksista. Minä olin lukenut aivan eri aiheesta, imetyksestä. Olin sopinut opettajan kanssa, että teen tentin jotenkin muuten juuri sen vuoksi, etten pysty keskittymään luokkatilassa ja koska tiesin, etten nuku edellisenä yönä. Siinä sitten seison ihmeissäni ja kerron opettajalle, etten ole lukenut yhtään. Sain valita mitä teen. Opettaja ehdotti, että kokeilen koetta ja jos minusta tuntuu, etten pääse läpi, hän ei arvioi koetta ja palaamme alkuperäiseen suunnitelmaan. Otin riskin ja tein kokeen. Nyt jännitetään tuloksia.

Se koe, johon olin lukenut, onkin vasta huomenna. Tai ehkä torstaina. En enää muista. Olin tältä opettajalta pyytänyt muuta tapaa suorittaa koe, kuin tenttimällä, mutta hänen mielestään olen niin hyvin kuntoutunut, joten voin tehdä kokeen normaalisti. Herätti kyllä ihmetystä. Miten opettaja voi tietää minun kuntoutumisesta? En minä edes ole saanut kuntoutusta. Kaikki aivovamman ja masennuksen helpottuminen on ollut oman työni takana. Tietenkin kunniaa pitää antaa psyykelääkkeille ja psykoterapeutilleni. Olen jo harkinnut dosettia, sillä en aina muista ottaa lääkkeitäni. Ongelma on kuitenkin siinä, etten ota joka päivä samaa määrää unilääkkeitä, joten niiden lääkkeiden laitto dosettiin on turhaa. Psyykelääkkeeni ovat 14 tabletin liuskoissa ja otan niitä kaksi päivässä. Uusi liuska alkaa aina maanantaina, joten aika helppo on pysyä perillä lääkkeiden otosta. Tosin sunnuntaina olin vaihteeksi unohtanut lääkkeeni.

Meidän koulun lounasravintola vaihtui ja sen jälkeen ruoka on ollut mielestäni paljon huonompaa. Menin kaiken kukkuraksi siis ottamaan ruokaa, joka oli todella huonoa. Ihan kuin päivässä ei olisi ollut riittävästi ikäviä asioita. Kun pääsin koulusta olin nälkäinen ja palelin tunneilla. Kotona odotti kastike, mutta viimeiset makaronit olivat loppu. En jaksanut enkä olisi edes ehtinyt keittää lisää ennen kuin jouduin lähtemään terapiaan.

Huvittavaa kirjoittaa huonosta päivästä, kun juuri luin Iina Hyttisen blogista heidän perheen positiivisen arjen salaisuudesta. Tällainen päivä nyt vaan sattui olemaan ja mitä siitä valehtelemaan. Olisi ihanaa osata olla niin ihanan positiivinen, kuin Iina on. Minulle sitä vaan ei ole suotu samaan aikaan tämän aivovamman kanssa.

Miehuuskoe

Näin lauantaina pitkästä aikaa yhtä pitkäaikaisinta ystävääni. Emme olleet nähneet pitkään aikaan, mutta jutut jatkuivat siitä, mihin ne olivat jääneet. Emme olleet suunnitelleet tälle jälleennäkemiselle mitään ihmeellistä. Olin leiponut serkkuni kanssa jo aiemmin viikolla avomiehelle synttärikakun, jonka sitten korkkasimme ennen synttärisankarin saapumista.

Onneksi mieskin saapui kotiin ja sai kakkua, ennen kuin liian vähäinen määrä liivatelehtiä aiheutti kakun totaalisen lässähtämisen. Vielä tälle päivälle kakun pitää riittää, kun menemme miehen sukulaisten luo viettämään miehen syntymäpäivää.

Siinä yleisen puhumisen aikana aloimme ystäväni kanssa puhua pimennysverhoista. Minä tahdon nukkua pimeässä ja meillä onkin kotona sälekaihtimien lisäksi tavalliset verhot ja niiden alla pimennysverhot. Ne eivät kuitenkaan pimennä niin paljon, kuin haluaisin, joten olen alkanut kaipaamaan jotain muuta ratkaisua. Mainitsin sitten Ikean ja kerroin katselleeni verhoja nettikaupasta. Ystäväni totesi myös tarvitsevansa pimennysverhot ja kohta jo olimme autossa matkalla Ikeaan.

Emme ole vielä koskaan aiemmin olleet miehen kanssa Ikeassa, joten mies laitettiin takapenkille ja naiset jatkoivat pälättämistä autossa matkalla lähimpään Ikeaan. Koen, että jos mies ei selviä Ikeassa läpi naisensa kanssa, ei tuo parisuhde ole jatkamisen arvoinen. Onnekseni oma parempi puoliskoni käveli koko puljun läpi valittamatta kertaakaan. Kaiken lisäksi hän kantoi kaikki ostoksemme kiltisti ja lopulta nappasi ostoskärryt, jotta kaikki tavarat mahtuivat kyytiin.

Rullaverhojen lisäksi halusin ostaa uusia kukkaruukkuja ja uusia kasveja. Aivovamman saamisen jälkeen olen tasaiseen tahtiin tappanut huonekasvejamme ja kun rakas orkideani lopulta kuoli, halusin ostaa uuden tilalle. En tiedä mihin kaikki kukat ovat ennen mahtuneet, kun nyt oli vaikeaa keksiä paikkaa uudelle fiikukselle (korjatkaa, jos kasvi ei ole fiikus), mutta onneksi äiti muistutti, että minulla on keittiössä jakkara. Ennen jakkaran päällä on ollut koiranruoka-astia, mutta ennen kuin saan hankittua paremman kukkatelineen, niin se saa olla kukkasen alla.

Tuo jakkara on kuulunut vaarin äidille ja sen viereinen alunperin puhelinpöytä vaarin sedälle. Osanaan miehuuskoe on sitä, että saan sisustaa haluamallani tavalla kunnioittaen vanhaa ja minulle rakasta sukuani. Koska emme saaneet minkäänlaista kärhämää aikaiseksi, on tunnustettava miehen läpäisseen miehuuskokeen. Saa nähdä, ilmestyykö rullaverhot seinään ilman, että ehdin asiasta mainita.

Leikkauksesta toipuminen

Toipuminen on lähtenyt hyvin käyntiin. Tokihan asiaa helpotti se, etten ollut nukutuksessa ja pieni operaatio. Leikkauspäivänä otin särkylääkkeitä, mutta muuten olen pärjännyt ilman mitään kipulääkkeitä. Käsi tietenkin kipuilee, jos sitä käyttää kovasti, mutta muuten olo on varsin hyvä.

Molemmille leikkausalueille oli laitettu painesidokset, jotka jouduin ottamaan etuajassa pois. Aiemmin leikkauksien jälkeen olen saanut kuulla, etä minulla on herkkä iho. Itse en ole sitä huomannut tavallisessa elämässä, mutta leikkausten jälkeen on ollut nähtävissä leikkausliinojen jälkeen voimakasta kutinaa ja punoitusta. Myös nyt käytössä olleet painesidokset aiheuttivat kutinaa ja punoitusta. Tiedän, etten olisi saanut ottaa sidoksia pois, mutta en vain kestänyt enää sitä kutinaa.

Mahan alueelle tehty rasvaimu jätti jälkeensä turvonneen mahan ja kauniit mustelmat. Eli ei siis ainakaan mitään kesäkuntoa 2018. Mahan alue on ollut hieman arka ja olen yrittänyt välttää painetta alueelle. Sen vuoksi kaikki kumartelu näyttää hassulle, kun yritän varoa mahaa.

Kuvassa hyvin näkee millainen punoitus oli. Tosin luonnossa punoitus oli paljon kirkkaamman punaista, joten asiasta on syytä mainita kontrollissa. Kaikki punoitus ei ollut laskenut edes torstaihin mennessä, vaikka keskiviikkona päivällä olin ottanut sidokset pois. Virallisesti en ole millekään allerginen, mutta ehkä tämä nyt on oikeaa allergiaa.

Instagramin puolelle tulee lisättyä enemmänkin videoita My Storiesin puolelle, joten kannattaa ottaa seurantaan mun ig-tili nenne.k ! Sinne tulee muutenkin höpöteltyä päivittäisiä kuulumisia enemmän.

Toipumisessa on ihanaa ollut tuo rakas avopuoliso, joka osaa huomioida minua. On kiva olla toipilaana, kun hän huolehtii asioista. Toki kaikkea hänkään ei voi tehdä, mutta ei ainakaan tarvitse yksin huolehtia kodista ja koirasta.