Toistaiseksi viimeisin leikkaus

Eilen oli taas vaihteeksi leikkauksen vuoro. Olin jo käsikirurgille maininnut kämmenselän kiinnikkeestä, mutta hän ei ollut reagoinut puheisiin. Sen sijaan plastiikkakirurgi tarttui ongelmaani. Eilen oli sitten se puoli vuotta odotettu ja tarkasti ajoitettu leikkauspäivä.

Aamulla kello 7.00 tasan olin päiväkirurgian oven takana. Ensin oli ilmoittautuminen luukulla ja sen jälkeen vaatteiden vaihtoon. Pääsin sängylle makoilemaan ja hainkin sinne luettavaa. Sain esilääkkeeksi kipulääkkeitä, enkä halunnut rauhoittavaa. Tiistaina olikin osaston kokous, jonka vuoksi jouduin odottamaan leikkaussaliin pääsyä ylimääräiset 30 minuuttia. Tässä välissä leikkaava kirurgi kävi piirtämässä leikkausalueet.

Lähempänä yhdeksää pääsin leikkaussaliin esivalmisteluja varten. Minulle laitettiin kanyyli ja kysyttiin kymmenenteen kertaan henkilötunnusta, syömättömyyttä, juomattomuutta ja sitä, mihin operaatioon olin tulossa. Molemmat leikkausalueet pestiin ja laitettiin leikkausliinat paikoilleen. Aloin täristä kylmästä, joten sain vielä lämpöpeiton. Siinä vaiheessa kun koko ylävartalon ylle levitettiin leikkausliina, sain suonensisäisesti rauhoittavaa. Sinänsä huvittavaa, sillä en huomannut edes sen vaikutusta.

Siinä vaiheessa kun varsinainen leikkaus alkoi, sain uuden annoksen rauhoittavaa. Aluksi vatsan aluetta puudutettiin ja sitten aivan navan alapuolelle tehtiin viilto ja aloitettiin rasvaimu. Se oli yllättävän kivuliasta kipulääkkeistä ja puudutteista huolimatta. Olihan se hupaisa tunne, kun putkea liikutetaan vatsanahan alla. Valitettavasti vain vatsan oikealta puolelta imettiin rasvaa, vaikka ehkä olisin toivonut molemminpuolista imua. Niin, kuka puhuu niistä naisten ulkonäköpaineista?

Sen jälkeen siirryttiin käden puoleen. Arpea ei ilmeisesti mitenkään irroitettu käänteistä, vaan pelkkä rasva ruiskutettiin arven alueelle. Operaatio itsessään loppui hyvin nopeasti sen jälkeen ja koko hommasta sain neljä tikkiä. Mahaan ja kämmenselkään laitettiin painesidokset.

Koska en ollut nukutettuna, sain nousta ihan itse sängystä ja kävellä takaisin osaston puolelle. Tässä kohtaa sain pari lasillista appelsiinimehua ja puhelimeni kaapista. Onneksi en kärsinyt pahoinvoinnista. Noin tunnin päästä pääsin päiväsalin puolelle ja sain ruuan.

Koska mies ei pystynyt lähtemään kovin aikaisin töistä, jäin vielä pariksi tunniksi päiväsaliin lukemaa kirjaa. Soitin äidille aikani kuluksi ja haaveilin suklaasta. Puoli kolmen tienoilla mies vihdoin tuli hakemaan ja pääsin eroon kanyylista.

Painesidokset saan ottaa pois huomenna. Onhan tuo maha aika hassu, ihan kuin raskaana olisin. Tilit ovat viikon yhteensä. Liikuntaa en saa harrastaa 2-3 viikkoon, mikä kirpaisi eniten. Kämmenen rasvasiirre pitää pitää lämpimänä ja välttää vetoa ja kylmää. Sen kanssa tuleekin hauskaa, koska en aina muista ottaa hanskoja mukaan, mutta ehkä tästä selvitään!

Pää haluaa juosta, mutta jalat ei pysy perässä

Ennen puukotusta ja aivovammaa tykkäsin käydä juoksemassa. Ei sillä, että olisin erityisen hyvä ollut, mutta juoksin kuitenkin. Olen aina ollut enemmän sprintteri, kuin maratoonari, mutta nautin juoksemisesta luonnossa. En ikinä ole osallistunut juoksukisoihin, vaikka sekin on houkuttanut.

Aivovamman saannin jälkeen sain kahden kuukauden liikuntakiellon, sillä kallonluiden ja sormen murtumat tarvitsivat aikaa parantua. Hermovauriot myös vaikuttivat, sillä ne eivät kestäneet tärähtelyjä. Rakastamani liikunta jäi viimeistään siinä vaiheessa, kun pahin masennusjakso alkoi.

Kesällä 2016 muistan jopa kerran käyneeni juoksemassa. Talvella toisen kerran. Siihen ne kerrat varmaan jäävätkin. Tai no, voi olla, että niitä on enemmän, mutta en muista niitä. Aivovamma ja masennus yhdessä veivät muistini niin huonoksi, ettei muistoja juuri ole.

Aina välillä kuitenkin tahtoisin taas juoksemaan. En vain saa lähdettyä. On helpompi käydä jumpassa ja pelaamassa pallopelejä. Niissä en ole yksin. Juoksemiseen en niin vain saa kaveria. Tokihan meillä on tuo koira, mutta siitä saan juoksukaverin vasta 1,5 vuoden iässä. Vielä on siis muutamia kuukausia jäljellä.

Kaipaan sitä fiilistä, minkä saan juoksemisesta, tunnetaan myös nimellä juoksijan flow. Sitä, kun kuulen lintujen laulavan, omat askeleeni vievät huomaamatta eteenpäin ja kaikki muu unohtuu. Tuota fiilistä olen jo alkanut aina välillä löytämään muista urheilulajeista, mutta haluaisin sen myös juoksemiseen.

Tällä hetkellä niitä voimavaroja vain ei ole. Miksi käyttäisin energiaa juoksemiseen (tai siis sen uudelleen opetteluun), kun tärkeämpänä on se, että pidän edes arjesta kiinni. En vain pysty enää niin moneen asiaan, kuin haluaisin. Kaipaan sitä vanhaa itseäni tässä asiassa. Hän pystyi tekemään mitä tahansa. Nykyinen minä nyhjöttää sohvan nurkassa syöden ihan liikaa irtokarkkeja.

Jostain sitä innostusta pitäisi kaivaa. Ehkä sitten kesällä jaksan, kun ei ole enää koulua viemässä energiaa. Myös se, kun koira saavuttaa sen iän, jolloin sen kanssa voi käydä juoksemassa. Mikäänhän ei tuo muutosta, jollen minä itse sitä yritä hakea.

Irtiotto arjesta

Me ollaan oltu miehen kanssa lomalla! Pohdittiin jo pitkään, että olisi kiva lähteä jonnekin hiihtolomalla. Meillä on ollut yhteistä lomaa vain viime syksynä Kreikassa ja muutama päivä edellisenä keväänä. Muuten valitettavasti kaikki loma-ajat ovat menneet aivan ristiin, joten tätä lomaa oli jo odotettu.

Sitten olikin aika miettiä kohdetta. Ulkomaille olisi ollut kiva lähteä, mutta haluttiin sitten lähteä oikeasti lämpimään, mutta ei kuitenkaan Aasiaan asti, sillä lomapäivistä menisi niin paljon aikaa vain matkustamiseen. No, ei sitten ollut oikeasti lämpimiä kohteita, mitkä olisi molemmille käynyt. Pitkä viikonloppu jossain Euroopassa olisi ollut kiva, mutta edelleen kaivattiin lämpöä. Joten ei sitten lähdetä ulkomaille.

Päätimme viettää loman kuitenkin Suomessa. Tarkoitus oli lasketella ja rentoutua kylpylässä, joten päädyimme Jyväskylään ja Cumulus Laajavuoreen. Tässä on laskettelurinteet 300 metrin päässä ja kylpyläosasto on sopivan kokoinen. Meidän huoneesta on vielä oikein hulppeat maisemat!

En muistaakseni ole koskaan ollut Jyväskylässä aiemmin. Yksi vierailukohteista oli Pandan tehtaanmyymälä, joka sijaitsee Vaajakoskella, keskustasta vain muutamien kilometrien päässä. Sen lisäksi kierreltiin kauppoja ja kirpputoreja.

Torstaina kävimme keilaamassa ja taas illalla vielä kylpylässä. Tosiaan myös keilahalli sijaitsee hotellilla. Olisin odottanut aamupalalta hieman enemmän, sillä kaikki makea oli erilaisia keksejä ja pannukakkua. Olisin toivonut jotain suklaista, sillä esillä olleet suklaakeksit loppuivat heti.

Eilen meidän piti mennä hotellihuoneen luovuttamisen jälkeen laskettelemaan, mutta herätessäni minulla oli kurkku niin kipeä, etten uskaltanut lähteä laskettelemaan. Lisäksi edeltävä yö oli mennyt varsin huonosti, joten jo väsymys oli sitä luokkaa, ettei ollut fiksua lähteä rinteisiin.

Lähdimmekin siis ajelemaan kotiin päin. Tosin jäimme matkalle minun vanhemmille, jossa koira oli ollut hoidossa. Illasta olojani uhmaten menimme kävelylle katselemaan auringonlaskua.

Tulipahan nyt aika kuvapläjäys, mutta ehkä se on ihan kiva välillä. Loma oli virkistävä, mutta flunssan pelko vähän latisti tunnelmaa. Ensi viikolla on pitkään odottamani käden leikkaus, joten kipeäksi ei saisi tulla.

Päivä mun kanssa

9:50
Heräsin, söin aamupalaa ja join aamukahvia. Miehellä on tällä viikolla hiihtoloma, joten pitkästä aikaa sain aamukahvia viikolla. Yksin ollessa harvoin jaksan keittää ihan oikeaa kahvia, vaan saatan juoda isän ulkomailta tuomaa cappuccinoa.

11:15-12:15
Terapia-aika alkoi. Tällä kertaa puhuimme viime syksystä ja silloisesta kuormituspiikistä. Sehän johti siis kotikuntoutukseen hakeutumiseen. Muita aiheita olivat viime yön uni ja sunnuntainen salibandyvuoro ja sen tapahtumia.

13.00
Lounaan vuoro. Tällä kertaa ruokana on limellä maustettu kanasalaatti. Meillä kanasalaattiin eksyy yleensä fetaa, nachoja ja tacokastiketta. Nam!

13:30-15
Lähdettiin miehen ja koiran kanssa ulos kävelemään. Takaisin tultiin kaupan kautta, sillä molempien teki mieli herkkuja. Lisäksi käytiin hakemassa saamani paketti, jossa oli koiralle talvitakki, mutta harmikseni se oli liian pieni. Laitetaan siis isompi koko tilaukseen.

15-17
Jämähdin koneelle. Maksoin muutaman laskun, yritin etsiä kuvaa kadonneesta rannekorusta, jotta olisin voinut laittaa sähköpostia löytötavaratoimistoon ja selailin blogeja. Kuva lopulta löytyi vanhasta puhelimesta, jonka kuvat siirsin samalla koneelle.

17-17:30
Olin haastateltavana aiheena yksinäisyys. Tähän aiheeseen palataan varmasti myöhemmin vielä.

18.00
Olin sopinut treffit Facebook-kirppikseltä löytyneestä esineestä, jonka sitten lopulta ostin. Näitä kirppareita tulee aika säännöllisesti seurattua, sillä tykkään kierrätyksestä. Tätä ennen kävin nopeasti koiran kanssa ulkona.

20-21
Bodyfit-nimellä kulkeva jumppa. Tätä ennen vaatteiden vaihto ja söin leipää ja join kaakaota. Jumpan jälkeen vuorossa oli suihkussa käynti.

22.00
Alettiin katsomaan miehen kanssa kolmatta kautta Olipa kerran -sarjaa. Olen joskus aloittanut sarjan katsomisen ennen puukotusta, mutta se jäi jo muutaman jakson jälkeen. Miehen kanssa katsotaan muitakin sarjoja, kuten Vikings, Game of Thrones ja Brooklyn 99. Seuraavaksi minua kiinnostaisi Orange is the New Black. Jakson puolivälissä koira tahtoi ulos ja minä kastelin kukkaset. Molemmat ottivat vielä illalla kanasalaattiin iltapalaksi. (Kyllä äiti, meillä ei toteudu ihan samanlainen ruokarytmi, kun olet opettanut. Ja luet tämän postauksen kuitenkin.)

00.00
Muistin tässä kohtaa ottaa unilääkkeet ja mennä pesemään hampaat. Jos menemme miehen kanssa yhtä aikaa nukkumaan, niin se, joka on ensin pessyt omat hampaansa, pesee koiran hampaat. Tällä kertaa mies pesi Taikan hampaat. Sitten vielä hetkeksi kirjan pariin, jotta unilääkkeet ehtivät vaikuttaa.

Tällainen meidän maanantai oli. Hyvin poikkeuksellisen päivän onnistuin valitsemaan, sillä miehen loma vaikuttaa minunkin rytmiin. Tämä päivä oli kuitenkin kiva valita, sillä tapahtumia todella oli. Normaalisti en päiviin näin paljoa ohjelmaa valitse, mutta joskus on pakko tehdä paljon asioita lyhyessä ajassa. Terapian jälkeen olin itse asiassa varsin väsynyt, mutta en edes ehtinyt ajatella päiväunia.

Mitä mieltä olette? Kiinnostaako vastaavat postaukset jatkossa?

Miten kävi Karva-Kaverien testin?

Ei mitenkään. Olin eilen paikalla luennolla ja kuuntelin jotenkin väsyneenä. Luento oli ihan mielenkiintoinen, mutta jotenkin tajusin ettei hommassa ole mitään järkeä.

Olen jatkuvasti väsynyt ja toivoisin vain, että saisin olla kotona tekemättä mitään. Kotityötkin usein kaatuvat miehen niskaan, kun en vain jaksa tehdä mitään. Halua olisi, mutta en vain jaksa. Jos en jaksa edes kotitöitä, niin miten jaksaisin vähintään kerran kuussa tapahtuvaa vapaaehtoistyötä?

Luennon jälkeen ilmoitin järjestäjille, etten osallistu seuraavan päivän testiin. Olo oli oikeastaan helpottunut. Taika olisi varmasti nauttinut ihmisten tapaamisesta, mutta en voi koiraa yksinkään jättää mihinkään.

Idea koiraan oli kuitenkin se, että se on minulle terapiakoira, eikä varsinaisesti muille. Koiran kanssa olisi ihanaa harrastaa jotain muutakin kuin lenkkeilyä, mutta käymme sentään koirapuistossa. Ehkä joskus, kun tilanne on toinen, niin joku harrastus keksitään. Myös jossain kohtaa kiinnostaa käydä koiranäyttelyssä, mutta senkin toteutus on vielä vaiheessa.

Olisin tietysti halunnut olla täydellinen koiranomistaja, mutta tuskin homma nyt tähän kaatuu. Taika saa virikkeitä meidän kanssa ja esimerkiksi koirapuistossa Taikaa on kehuttu sosiaaliseksi ja rohkeaksi koiraksi. Hyvältähän se tuntuu, vaikka itsellä ei ole niin onnistunut olotila.

Kuten sanoin Tavoitteet vuodelle 2018 -postauksessa, niin tämä oli yksi tavoitteista. Se, mitä muuta olen tänä vuonna ehtinyt toteuttaa, niin Virossa tuli käytyä. Ei ollut ehkä se ulkomaanmatka, josta haaveilen, mutta onpahan jotain muuta kuin tavallista arkea. Onhan tässä vuotta vielä pitkälti aikaa toteuttaa muita tavoitteita.

Lapsuuden jäätelöpaketti

Välillä sitä on miettinyt, että miten minä olen hengissä. Kaiken järjen mukaan se 60 puukon iskua pitäisi tappaa ihmisen, varsinkin, kun puukotettu nukkuu. Minulla ei ole mitään kokemusta itsepuolustuslajeista, ei pippurisumutetta kotona, eikä tuo meidän koira pelota ketään. Tässä sitä kuitenkin hengissä ollaan.

Puhuimme eilen terapiassa taas tuosta puukotustilanteesta. Terapeuttini huomautti, että aina aiheesta puhuessa, tuon esille erään muiston lapsuudestani. Muistan joskus pienenä lapsena, kuinka äiti leikkasi jäätelöä ja hänen käyttämänsä veitsi meni poikki. Jos oikein muistan, kyseessä oli inhoamani vaniljajäätelö ja veitsi oli jokin juustoveitsi, jossa oli koloja terässä. Oleellisempaa on kuitenkin tuo katkeavan veitsen ääni.

Kun herää kesken unien siihen, että isketään veitsellä, ei ole oikein kovin paljoa mahdollisuuksia toimia. Siinä tilanteessa ei välttämättä edes ymmärrä, mitä oikeasti tapahtuu. Siinä on jo niin shokissa, ettei tiedä, mitä tehdä. Minä sain kuitenkin vihjettä siitä, kun veitsi katkesi.

Olisinko ilman tuota ääntä osannut alkaa puolustautumaan? Tiedän suojanneeni käsillä päätäni ja yrittäneeni potkia exääni pois päältäni. Kovin paljoa en itse tilanteesta tiedä, koska minulla on muistikatko.

Onko henkeni ollut kiinni siitä, että muistan tuon jäätelöön loppunsa tehneen veitsen katkeamisen äänen? Tokihan exäni oli minua samaisella veitsellä uhkaillut puukotusta edeltävällä viikolla, joten senkin vuoksi saatoin arvata, kuinka vakava tilanne oli.

En siinäkään vaiheessa vielä tajunnut tilanteen vakavuutta. Ambulanssin saapumisen jälkeen kuulin hoitohenkilökunnan puhuvan siitä, viedäänkö minut paikalliseen keskussairaalaan vai Tampereen yliopistolliseen sairaalaan. Ehkä se herätti miettimään, ettei ihan ketä tahansa lähdetä kiikuttamaan Taysiin.

Pienestä se on kuitenkin ollut kiinni. Suurin osa iskuista on osunut käsien alueelle, mutta osa puukon iskuista on ollut lähellä tappaa. Välillä vain miettii, että kuinka monta "mahdollisuutta" sitä on saanut. Olen hypännyt pää edellä laiturilta ja osunut suoraan pohjaan, ollut muutamassa kolarissa, kaatunut pyörällä talvella autotielle ja viime kesänä suoralla tiellä vastaan tullut auto yhtäkkiä kääntyi minun kaistalle. Onnistuin väistämään ja jopa pitämään auton hallinnassa, mutta törmäys ei ollut monen sentin päässä.

Sanaton viestintä

Toisinaan sitä yllättyy, kuinka pienissä asioissa aivovamma näkyy. On tietenkin niitä isoja asioita, kuten muisti ja unentarve, mutta viime aikoina olen kiinnittänyt huomiota sanattomaan viestintään. Sisällytän tähän myös äänensävyn ja yleisen puhetyylin.

Syksyllä harjottelussa ollessani monta kertaa jotkin tilanteet jäivät minulle hiukan epäselviksi ja vasta ohjaajan kanssa puhuminen selvensi asiaa. Esimerkiksi meillä oli vastaanotolla nuori, joka halusi puhua asiastaan. Kuuntelimme häntä ohjaajani kanssa ja hänen vastaanottoajan jälkeen ohjaajani sanoi minulle, että huomasinko kuinka tuo nuori suuttui. Ei, minä en huomannut sitä. Toinen esimerkki oli erään perheen kahden jäsenen välinen vuorovaikutus, jonka kuvittelin positiiviseksi, mikä ei niin ollut. Toinen heistä myös puhui päälleni jatkuvasti, mutta en kiinnittänyt siihen mitään huomiota.

Terveydenhoitajan työssä pitäisi olla niin sanotusti tuntosarvet herkillä. Joskus asiakkaat eivät sano asioita suoraan, vaan he toivovat terveydenhoitajan huomaavan pienistä vihjeistä niitä asioita, mihin pitäisi puuttua. Mielestäni minulla ennen oli ihan normaali kyky lukea ihmisiä, mutta enää en ole niin varma.

Kerran olimme syömässä ruokalassa muutaman luokkalaisen kanssa ja yksi sanoi, että huomaa selkeästi, mitä kukin opiskelee. Meidän kampuksella on monia eri linjoja ja kun itse yritin miettiä kenenkin linjaa, en osannut erotella yhtäkään.

Jopa meidän Taika-koiran lukeminen on haastavaa. Mies saattaa välillä sanoa, että Taika tahtoo jotain, enkä edes tajua sitä. Saatan jäädä jopa seuraamaan koiran puuhia, mutta en pääse samaan johtopäätökseen miehen kanssa. Tuntuu kuin koiran yläpuolella oleva puhekupla olisi aivan tyhjä, en osaa kuvitella yhtään, mitä koiran mielessä on. Onneksi Taika on jo sen verran iso, että sen kanssa on helpompi kommunikoida. Viime kesänä hyvin väsyttävää oli olla pienen pennun kanssa, jota ei ymmärrä yhtään.

Sanattoman viestinnän ymmärtämisen vaikeus ei ole ensimmäisenä mielessä, kun puhun aivovammasta. Joskus jopa unohdan asian. Asiahan ei ole niin tapetilla opiskeluaikana, mutta työelämässä taito olisi ihan hyvä olla. Ehkä taito myös kehittyy, tai ainakin toivon niin.

100 00 käyntiä blogissa!

Vau. En olisi ikinä uskonut kuinka monta käyntikertaa voin saavuttaa näin lyhyessä ajassa. Toki on olen blogia jakanut erilaisissa Facebookin ryhmissä, joten sitä kautta kävijöitä on tullut.

Minulla on tietenkin toiveena kirjoittaa sellaisista aiheista, joista ei aina niinkään puhuta. Haluan, ettei kukaan, joka on kokenut raakaa väkivaltaa jäisi yksin kokemustensa kanssa, niin kuin itse jäin. En ole vieläkään kokenut saavani riittävästi vertaistukea tai kuulla muiden kokemuksista. Vaikka osallistuin verkkovertaistukiryhmään, en kokenut saavani siitä juuri mitään.

Blogin suhteen minulla on suunnitelmia, mutta kaikki ei ole vielä itsestä kiinni, joten palataan aiheeseen myöhemmin. Tietenkin otan palautetta ja postausideoita vastaan koko ajan.

Saa nähdä kuinka paljon aikaa minulle jää tämän kevään osalta, kun reilun kuukauden päästä aloitan kahdeksan viikon mittaisen harjoittelun neuvolassa. Tokihan sieltäkin varmasti nousee ajatuksia ja ideoita, mutta välttämättä voimavaroja ei ole yhtään ylimääräistä.

Vaikka pyrin julkaisemaan tekstiä säännöllisesti, en ole ottanut blogista stressiä. Jos ottaisin, jäisi varmasti kirjoittaminen siihen. Koen myös blogin kirjoittamisen helpompana, kuin esimerkiksi koulutehtävät, sillä onhan aina helpompaa kirjoittaa vaikka siitä omasta arjesta. Jossain vaiheessa olisi hauska kirjoittaa ihan perus päivä kanssani -postaus, kunhan vain muistan tämän idean mielenkiintoisena päivänä 😄 tuskin ketään kiinnostaa ne päivät, kun poistun kotoa vain koiraa ulkoiluttamaan.

Täytyy kiittää teitä kaikkia seuraajia ja erityisesti teitä, jotka olette jaksaneet kommentoida postauksia. Huippua, kuinka paljon teitä todellisuudessa on seuraamassa, vaikka kirjautuneita lukijoita on vain muutamia 💙

Mitä muutakaan mä tekisin?

Juttelin erään kaverini kanssa nyt menossa olevasta hoitajien lakosta. Mikäli hommaan ei ole perehtynyt niin kannattaa googletella. Se, mitä minä jäin miettimään, on se, miten potilasturvallisuus vaarannetaan ylityö- ja vuoronvaihtokiellolla. Sairaaloiden ja terveyskeskuksien pitäisi toimia niillä työntekijöillä, jotka ovat palkattu. Sairaaloissa on käytössä sairauspoissaoloja varten varahenkilöstö, minkä pitäisi toimia.

Kuitenkaan tässä tilanteessa varahenkilöstö ei riitä. Se kertoo siitä, ettei työpaikoilla ole riittävästi henkilökuntaa. Onko se potilasturvallisuuden rikkomista, kun hoitajat joutuvat paikkaamaan oman vuoronsa päätteeksi puuttuvia kollegoitansa?

Tällä hetkellä ammattiyhdistykset neuvottelevat myös hoitajien palkankorotuksesta, joka olisi kuussa noin 80 euroa. Ihan kiva, mutta enemmän minua houkuttelee adressi sairaanhoitajien nostaminen pois palkkakuopasta, jossa peruspalkka nostettaisiin 3000 euroon kuukaudessa. Siihen nähden millainen koulutus ja vastuu työssä sairaanhoitajilla on, niin palkka on varsin pieni. Yksi perustelu sairaanhoitajien pienestä palkasta on se, että 100 vuotta sitten hoitotyön tekijät olivat vapaaehtoisia. No, se oli 100 vuotta sitten.

Vastuu tässä ammatissa on hirveä. Esimerkiksi harvinainen reaktio rokotukseen on anaflylaktinen shokki, johon hoitamatta voi kuolla vartissa. Siinä tilanteessa kun huomaa tällaisen yleistyneen allergisen reaktion, ei ole kauaa aikaa toimia. Silloin ei voi mennä paniikkiin. Jos olisin terveydenhoitajana pienellä ala-asteella kaukana sairaalasta, niin minä en saa apua mistään. Minä olen ainoa, kuka osaa tilanteessa toimia. Kuka haluaa ottaa vastuun? Mitä jos jääkaapissa säilytettävä adrenaliini on vanhentunut tai jääkaappi on mennyt rikki sillä välillä, kun et ole ollut juuri sillä työpisteellä, etkä tiedä asiasta? Kuka haluaa ottaa sen vastuun?

Niin. Palkka ei ehkä vastaa ihan vastuuta, mutta kun en tiedä mitä muutakaan tekisin? Olisin päässyt lukematta pääsykokeisiin  opiskelemaan Joensuun yliopistoon maantiedettä ja ympäristöpolitiikkaa, mutta en kokenut alaa omakseni. Tämä on työtä, mistä pidän ja jota toivon pystyväni tekemään edes osittain.

Joskus sen vain tietää, että sydän kuuluu jollekin. Minulla se kuuluu tälle alalle. Toivottavasti joskus saan tästä työstä kuuluvan korvauksen. Jos nyt edes koskaan saan töitä näin puolikuntoisena.

Oikea ajoitus

No se toimintaterapia. Eipä sitä onneksi olekaan nyt, vaan se siirretään touko-kesäkuulle. Sain kesken koulupäivän puhelun toimintaterapeutilta ja olin hyppiä riemusta.

Hän oli jutellut myös minua hoitavan lääkärin kanssa ja he olivat sitä mieltä, että koska minulla on nyt niin paljon tapahtumia menossa, ettei toimintakykyarviointi antaisi todellista kuvaa.

Tuo puhelu ei olisi voinut osua parempaan aikaan. Todellakin nyt on menossa niin paljon asioita, etten olisi mitenkään voinut keskittyä yhteenkään uuteen asiaan. Toimintaterapian oli tarkoitus alkaa myös muunakin kuin toimintakykyarviointina, mutta enhän siellä olisi pystynyt edes käymään tulevan harjoitteluni vuoksi.

Tänään alkava kotikuntoutus eli arjen tukihenkilö pystyy onneksi tulemaan vielä 16-18 välillä, joten voin saada hyötyä siitä vielä harjoittelupäivien päätteeksi. Toimintaterapia kun on vain 8-16 välillä tapahtuvaa toimintaa.

Ihanat silmäpussit 💙

Oikea ajoitus on vielä juuri tällä arjen tukihenkilöllä. Minulla on kerääntynyt tehtäviä asioita, joita en ole vain jaksanut tehdä. Koulutehtävät ovat ensimmäisiä tehtävälistalla, mutta tietysti olisi hyvä harjoitella ensi viikolla olevaan Karva-Kaverien kokeeseen.

Ja ja ja ja ja. Olisi vaikka mitä. Puhuin jossain postauksessa kyykkyhaasteesta, joka loppui jo toissapäivänä, mutta viimeiset kyykyt ovat yhä tekemättä.

Niin se vain koulun aloittaminen ja huonosti nukkuminen vievät kaikki voimat. Tämäkin postaus on varmasti aika sekava, mutta en jaksa nyt välittää. Tämän blogin piti olla aito kuvaus elämästäni. Mitäpä sitä salaamaan. Elämä on välillä haastavaa ja sekavaa. Tuntuu että käsissä on 27,5 palavaa rautaa, joista oikeasti pystyt käsittelemään ehkä 2. Panostamalla jopa 4. Mutta sellainen minä olen.

"Pitäiskö sun relaa välillä?"

Kuten sanoin jo Älä lohduta minua -postauksessa, niin saan aika usein erilaisia neuvoja ja ohjeita. Toki useimmat ohjeet tarkoittavat vain hyvää, mutta silti olo on turhautunut. Tämä on kuitenkin minun elämäni, jota yritän elää omalla tavallani.

On totta, että voisin sanoa useammin ei ja keskittyä tarkemmin vain muutamaan asiaan. Kuten olen aiemmin sanonut, opiskelen terveydenhoitajaksi, käyn psykoterapiassa kolme kertaa viikossa, harrastan liikuntaa neljä kertaa viikossa ja sen lisäksi pyöritän arkea yhdessä puolisoni ja koiran kanssa. Onhan tässä aika paljon asioita.

Minä kuitenkin haalin niitä asioita, joista pidän ja jotka ovat välttämättömiä. Ei minua aina huvita käydä terapiassa, mutta se olisi edessä kuitenkin. Samoin on koulun kanssa. En halua pitää koulua yhtään kauempaa tuhansien kilojen painona kaulan ympärillä. Koen helpompana suoriutua nyt edes joten kuten, kuin lykätä asiaa yhtään kauemmaksi.

Terapiakin on sellainen, että tiedän joutuvani käymään siellä useita vuosia. Miksi lykätä sitä, kun se odottaa kuitenkin? Vihaan odottamista ja se entinen minä, ennen puukotusta ja vammautumista, ei olisi ikinä lykännyt välttämättömiä. Vaikka sitä samaa ihmistä tuskin saan takaisin, niin miksi tekisin toisin asioita?

Minulla on oikein hyvä mahdollisuus valmistua tänä vuonna, jonka jälkeen saan vapautettua useita tunteja ja paljon jaksamista miellyttävämpiin asioihin. Silloin voin keskittyä lomailemaan ja paranemiseen. Jos nyt yrittäisin sitä, kokisin vain suurta epäonnistumista ja lomailun sijaan miettisin vain sitä, mitä olisin voinut saada aikaan. En voisi lomailla, kun mietin sitä, että nyt voisin olla valmistunut. Se riippakivi seuraa niin kauan, kunnes saan opinnot valmiiksi.

Kun tunne on vähän sellainen, että olen saanut palkokasvin erääseen ruumiinonteloon, niin pitää muistaa yksi juttu. Aivovamma vaikeuttaa tunteiden säätelyä. Olen jo ennestään ollut temperamenttinen ja nyt se piirre on taas korostunut. Kivaa, eikö?

Kyllä, olisi kiva relata välillä, mutta kun ei se elämä mene aina niin kuin haluaa. Vaikka olen kuinka aivovammainen, niin silti minulla on velvollisuuksia, enkä voi vaan tehdä niitä kivoja asioita. Toki näihin kivoihin asioihin kuuluu esimerkiksi se liikunta. Jos minulla siihen on kerrankin mahdollisuus ja ehkä jopa jaksamista jonkin verran, niin aion sen käyttää.

Toimintaterapia ja turhat odotukset

Perjantaina olin pitkästä aikaa toimintaterapiassa. Joulukuun lopulla kävin tapaamassa uutta psykiatriani, jonka kanssa tästä toimintaterapiasta keskusteltiin. Yli kuukauden tätä tapaamista sai odottaa ja omat odotukseni olivat selkeästi vähän erilaiset toteutuneeseen käyntiin verrattuna.

Jouduin lähtemään koulusta etuajassa, jotta ehdin tapaamiseen. Olihan se tosi kiva ajoitus saada aika pitkän ja rankan viikon päätteeksi. Muutenkin koulun kanssa on saanut tehdä töitä ihan riittävästi yhdistettynä koko viikon huonosti nukkumiseen.

No jokatapauksessa. Menin sinne odottaen, että toimintaterapia jatkuu sellaisena, kuin se oli edellisenä vuotena. Ei muuten jatkunut. Ensinnäkin minua odotti kaksi toimintaterapeuttia yhden sijaan. Ilmeeni varmaan kertoi riittävästi, sillä he heti alkoivat selittää kyseessä olevan tavallinen järjestely, kun tehdään toimintakykyarviointia. Okei? Ai minusta sellainen tehdään?

Talvirealismia koiran hankkimisesta haaveileville

Sitten sain eteeni niitä aivan ihania itsearviointilomakkeita. Ensinnäkin vastausvaihtoehtoja oli ihan liian vähän. Miten minä nyt osaan sanoa, onko minulle tärkeää vai erittäin tärkeää joku asia. Ilmeisesti tärkeää? Entä jos se onkin vähemmän tärkeää ja vastausvaihtoehdot ovat vain niitä tärkeitä tai sitten ei ollenkaan tärkeitä?

Lomakkeen täytön jälkeen oli tehokyselytunnin vuoro, mikä sinänsä on ihan ymmärrettävää. Minä vain yhä odotin sitä, että kysytään mitä minä haluan tehdä käynnillä. Sitten sainkin eteeni ryhmätapaamisajankohdat, joista puoleen en edes pääse. Seuraava ryhmä alkaisi sillä viikolla kuin harjoitteluni. Eipä sekään siis onnistu.

Hiukan jäi outo tunne koko tapaamisesta. Ihan kuin minun toiveilla ei olisi mitään väliä. Mitä tapahtuu toimintakykyarvioinnin jälkeen? Jatkuuko silloin se minulle tuttu toimintaterapia, jonka tarkoituksena on tehdä minulle mielestä asioita? Saa nähdä. Seuraavaan käyntiin on kuitenkin se kolme viikkoa. Onhan se todella hyödyllistä, kun aikaa käyntien välillä on turhankin paljon. Verrattuna esimerkiksi psykoterapiaan, joka minulla on kolme kertaa viikossa.

Älä lohduta minua

Huomaan, että aivovammasta puhuminen herättää ihmisissä hyvin samanlaisia reaktioita. Aluksi ihminen kauhistuu kertomastani ja sen jälkeen herää kysymyksiä siitä, miten aivovamma näkyy. Helpoimmat asiat ymmärtää ovat muistin toiminnan heikentyminen, väsymys ja sanojen unohtaminen. Ehkä pahin asia, mitä minulle voi sanoa, on lause: "minullakin on näitä, vaikka minulla ei ole aivovammaa" tai "minä tiedän, miltä sinusta tuntuu".

Ei, sinulla ei ole samanlaista kuin minulla. Minua ei kiinnosta tietää, kuinka sinä et muista asioita, vaikka sinulla ei ole aivovammaa. Minulla oli varsin hyvä muisti ennen aivovammaa, joten minä kyllä tiedän millaista on kokea näitä kahta eri muistin tasoa. Minulla ei ollut tällaista väsymystä ennen aivovammaa, joten älä sano minulle, että sinuakin väsyttää. Minua väsyttää, mitä enemmän teen asioita ja mitä enemmän kuormitun. Usein jos oikein keskityn, voi olla että väsymys hyökyy päälleni vain muutamassa minuutissa.

Epäilen, ettei ihminen ilman aivovammaa (tai edes jotain sellaista sairautta sairastava, johon väsymys kuuluu) voi ymmärtää mistä puhun, kun puhun väsymyksestä. Tuntuu turhauttavalta, kun ihmiset yrittävät lohduttaa sillä, että hekin kokevat samaa. Voin vaihtaa rooleja ihan koska tahansa, saa minun puolesta tulla elämään aivovamman kanssa, minä voin ottaa terveen elämän tilalle.

Aivovamman ymmärtäminen oikeastaan vaatii sitä, että vietät kokonaisia päiviä seuraten, millaista elämää aivovammainen elää. Sen vuoksi tuo ymmärryskortti on rehellisesti sanottuna täyttä paskaa. On toki erilaista sanoa, mitä tarkalleen ymmärtää.

Yleisesti ottaen koen oloni vähätellyksi, jos ihminen tuo esille omia ja samanlaisia ongelmia, mutta ei kärsi mistään niitä aiheuttavasta sairaudesta. Ihan kuin aivovammani ei tuottaisi arkea haittaavia oireita, vaan kaikki olisi selitettävissä elämän normaaliin kulkuun.

Ei, ei ja vielä kerran ei. Älä yritä lohduttaa noilla kahdella lauseella. Enemmän minun mieltäni lämmittää se, kun sanot: "onpa kurjaa". Tällöin kerrot kuunnelleesi ja ymmärtäneesi asian ilman vähättelyä. Joskus jopa halaaminen voi olla parempi, kuin tyhjänpäiväinen sanahelinä. Tosin kaikki ihmiset eivät pidä halaamisesta ja monella aivovammaisella on niskan retkahdusvamma, jonka vuoksi asennon vaihtelut tekevät kipeää tai jopa vievät tajun.

Kun ei aivovammasta mitään iloisempaa saa yleensä revittyä, niin älä sano, että ajan kanssa asia helpottaa. Et ole neurologini, joten älä sano niin. Neuvoja aivovamman kanssa elämiseen otan korkeintaan minua hoitavilta ammattilaisilta ja psykoterapeutiltani.