Sairauden tunne

Välillä mietin, olenko sairas. Tuolla termillä tulee mieleen vain flunssan sairastaminen. Flunssassa ollessa olo on kipeä ja voit sanoa, etten voi tehdä tuota, koska olen kipeä. Aivovamman kanssa voin tietenkin sanoa, etten jaksa, mutta harvemmin perustelen asioita termillä sairas.

Ei varmaan yllätä, että esimerkiksi eräällä sukulaisellani on verenpainetauti. Muutamalla tutulla on ollut syöpä, kaukaisemmilla sukulaisilla on keliakiaa ja diabetestä. Sairauksia siis löytyy, mutta entä sellaiset sairaudet, joiden olemassa oloa ei aina edes muista? Voiko silloin sanoa olevansa sairas?

Ensimmäinen diagnoosi, jonka olen saanut, on ollut keiloiditaipumus. Toisin sanottuna arpikudos jatkaa kasvuaan, kunnes asialle tehdään jotain. Vaikka keloiditaipumus on minulla diagnosoitu, en silti koskaan pitänyt itseäni sairaana. Kyseessä oli ennemmin ominaisuus, jonka kanssa elän elämäni. Ihan kuin jollakin on pisamat tai hymykuopat. Siinä ne ovat, eikä ne nyt sen enempää elämää haittaa.

Sen sijaan masennus ja aivovamma tuntuvat hyvin sairauksilta. Ne vaikuttavat jokapäiväiseen elämään hankaloittaen arkea. Tietenkään sairaus ei näy päällepäin, mikä vaikeuttaa ihmisten ymmärtämistä. Olisi eri asia ymmärtää minun tilannettani, jos sairaus selkeästi näkyisi. On helppo uskoa, että jollakin on paha olla, kun toinen irvistää kivusta tai ontuu jalkaa. Diabeetikon tunnistaa verensokerin mittaamisesta, syöpäpotilaan hiustenlähdöstä.

Varsinaisesti kuitenkaan en koe jatkuvasti olevani sairas. Tunne on oikeastaan hyvin ristiriitainen. Toisaalta olla sairas ja olla loppu elämä aivovamman kanssa ja toisaalta voin oikeastaan tehdä mitä minua huvittaa. Jos vaan jaksaisin. Vaikka masennuksesta ja posttraumaattisesta stressihäiriöstä paraneekin, niin aivovamma korkeintaan helpottaa.

On vaikeaa kuvitella olonsa sairaaksi, kun liikkuu. Toki silloin täytyy keskittyä niin paljon muihin asioihin, että kaikki muu unohtuu. Yleensä sairaana olemiseen liitetään se, ettei pysty tekemään jotain sairauden vuoksi.

Aivovamma ei kuitenkaan ole minulle mikään ominaisuus. Asian hyväksymiseen tietenkin vaikuttaa se, että olen saanut sen entisen avopuolisoni aiheuttamana, tulemalla puukotetuksi. Sopeutumista varmasti helpottaisi, jos syntymekanismi olisi vahinko.

Helpot ja hyvät nutellamuffinssit

Jostain sain innostuksen nutellaan. En ole syönyt juuri koskaan pähkinälevitteitä, vaikka muistan kyllä lapsuudessa sellaista meidän kaapista löytyneen. Pähkinöitäkin aloin syömään vasta aikuisena. Nyt kuitenkin sain himon nutellaan ja leipomiseen.

Maanantaina tein lettutaikinan, jota en kuitenkaan saanut paistettua letuiksi. Mietin kovasti, että jaksanko sitten alkaa leipomaan. Himo oli kuitenkin niin kova, että oli pakko hakea nutellaa kaupasta ja leipoa. Löysin netistä hyvältä vaikuttavan ohjeen, mutta vaihteeksi tein siitä oman versioni. Alkuperäinen ohje siis on täältä.

Lisäsin Instagramiin kuvia ja videoita leipomuksista ja ne saivat monta kommenttia. Minut siis sieltäkin löytää nimimerkillä nenne.k. Käykää pistämään seurantaan, siellä tulee jaettua ehkä enemmän arkipäiväisiä juttuja. Mutta nyt ohjeeseen!

Ohje:
2,5 dl vehnäjauhoja
1 dl kaakaojauhetta
2 dl sokeria
1 tl vaniljasokeria
1 tl leivinjauhetta
0,5 tl suolaa
1,5 dl jogurttia
100 g voita tai margariinia
2 kananmunaa
100 g Geishaa
3/4 purkillista nutellaa

1. Sulata voi/margariini varovasti mikrossa ja anna hetki jäähtyä.
2. Sekoita kaikki kuivat aineet keskenään.
3. Vatkaa kevyesti toisessa kulhossa kananmunat, jogurtti ja sula voi/margariini.
4. Yhdistä taikinat keskenään, mutta älä vatkaa.
5. Laita noin puolet taikinasta muffinssivuokiin. Laita kokonainen pala Geishaa vuokiin ja lisää loput taikinasta päälle.
6. Laita vajaa ruokalusikallinen nutellaa muffinssitaikinan päälle ja sekoittele puutikulla. Voit tehdä nutellasta erilaisia kuvioita tai spiraalia.
7. Paista uunin keskitasolla 175 asteessa noin 15 minuuttia. Tarkista kypsyys puutikulla. Jos tikkuun tarttuu taikinaa, muffinssit ovat vielä raakoja.

Voin sanoa, että näistä tuli aivan ihania. En huomannut edes laskea kuinka monta näitä tuli, mutta kahdessa päivässä nämä meiltä hävisi. Mies kommentoi, että nämä olivat jopa parempia, kuin bravuurini  mutakakku. Nämä olivat vieläpä varsin helppo tehdä, kun ei tarvinnut vatkata. Jos joskus on helppo resepti, niin nämä onnistuu takuuvarmasti!

Ps. Oli puhetta Q/A postauksen teosta, joten menkää esittämään kysymyksiä tämän postauksen kommentteihin!

Sosiaalityöntekijän tapaaminen

Ennen joulua tuli pitkään pelkäämäni piste. En enää jaksanut. Jaksamisen venyttäminen toimi hyvin pitkälle, oikeastaan sellaisen vajaan 1,5 vuotta. Heti puukotuksen jälkeen tapasin sosiaalityöntekijän kanssa ja hän mainitsi arjen tukihenkilöstä ja mahdollisuudesta saada sellainen minun arkeani helpottamaan.

Siinä vaiheessa kielsin tarpeeni avulle. Edessä oli kesä, johon kuului ainoastaan lääkärikäyntejä ja psykiatrisen sairaanhoitajan tapaamisia. En tiennyt siinä vaiheessa tulevista terveydenhoitajan opinnoista tai muista arkea haastavista tekijöistä.

Syksyllä koulu jatkui terveydenhoitajapuolella ja huomasin etten jaksa. Kevään 2017 en ottanut uusia opintoja, koska vanhatkin olivat kesken. Menin kuitenkin kesätöihin ja taas oli jaksaminen koetuksella. Kesällä väkersin rästitehtäviä töiden ohella ja hoidin koiranpentua.

Syksy 2017 meni vain yhden harjoittelun ja opinnäytetyön kanssa, kunnes ennen joulua tuli piste vastaan. En enää selvinnyt yksin. Enkä selvinnyt edes rakkaan ja ymmärtäväisen avopuolisoni avulla. En saanut mitään hoidettua ja oli aika myöntää terapeutille, että tarvitsen apua kotiin.

Terapeuttini soitti sosiaalityöntekijälle ja pisti asiat pyörimään. Aikaa kuitenkin meni varsin kauan, jotta tapaaminen saatiin järjestettyä. Nyt tuo ensimmäinen tapaaminen sekä kaupungin sosiaalitoimen että sairaalan sosiaalityöntekijän kanssa on ohi. Minulle tuli yllätyksenä, että tapaamisessa oli mukana myös kaksi arjen tukihenkilönä toimivaa työntekijää, joista toisesta tuli minun oma työntekijäni.

Hyvä fiilis tulevasta

Sovimme ensimmäisen käyntiajan parin viikon päähän. Olisin saanut hänet jo seuraavalle viikolle, mutta omat aikatauluni olivat niin täynnä, että koin helpommaksi ottaa väljemmän päivän ensimmäiseksi kerraksi.

Arjen tukihenkilö työskentelee kanssani vähintään kerran viikossa 45 minuuttia tai tunnin ainakin heinäkuun loppuun asti. Siihen asti tehtiin nykyinen päätös ja palvelun tarvetta arvioidaan kesällä uudestaan. Tällä hetkellä on vaikea sanoa, kuinka pitkään tukihenkilöä tarvitsen.

Minulle tarjottiin myös mahdollisuutta ryhmätoimintaan, jota tuo kyseinen palveluntarjoaja myös tuottaa. Totesimme kuitenkin, että minulla riittää ryhmiä. Aloittamani salibandy, koulu ja ryhmäliikuntatunnit sisältävät paljon ihmisiä. Sen lisäksi on tietenkin terapia, perhe ja kaverit, joita näkee. Taika-koiran kanssa tulee lisäksi nähtyä koiraihmisiä, joten sinänsä kontakteja ei puutu. Sitten on vielä myöhemmin alkava toimintaterapia, joten tapahtumia on. On vain eri asia, kuinka tulen huomioiduksi eri ryhmissä.

Arjen tukihenkilöltä toivon sitä, että saan tehtyä tarvittavia päivittäisiä asioita, mutta myös isompia ja harvemmin toistettavia tapahtumia. En vieläkään ole pyyhkinyt pölyjä puhumattakaan ikkunan pesusta tai kukkamultien vaihtamisesta. Ehkä sitten parin viikon päästä.

Aivovamma muistuttelee olemassaolostaan

Välillä sitä ihan unohtaa hetkeksi kaiken. Muun muassa liikunta auttaa ja varsinkin käymäni ryhmäliikunnat ovat niin nopeatempoisia, ettei muulle ajattelulle jää aikaa. Aivovamma on kuitenkin osana jokaisessa päivässä, mutta mitä se yksinkertaisimmillaan on?

Otan kahdet hanskat mukaan. Tai sitten en ota ollenkaan. Nyt kun ulkona on ollut enemmänkin pakkasta niin hanskat ovat erittäin mukavat. Mutta näitä kertoja on jo tullut, kun ne unohtuu. Tänään otinkin sitten kahdet hanskat kun lähdin jumppaan, vaikka yhdet olivat jo taskussa odottamassa.

Kirjoitusvirheet. Oikeasti köytän korjaavaa teksintsyöttöä, mutta annetaan olla tänän kappaleen verrabm. Virheitä tulee sekä kynällä, että nälpäismidyäklä kirjoittaesda. Osasin kirjoittaa ihan virheettömästi ennen. Nyt vaan kirjoitan ja tavuja jää välistä, sekoitan kirjaimia keskenään ja unohdan pilkut. Yritän aina kirjoittaa biadetes, vaikka se on diabetes. Hupaisaa ehkä muille, mutta itseäbi ärsyttää.

Nenäliinat pyykkien joukossa. Tosin nenäliinoja unohtelin ennenkin taskuihin, mutta nyt se on vain pahentunut. Pieniä ja niin ärsyttäviä asioita.

Puheen jumiutuminen. Koulussa yksi päivä selitin jotain ruokatunnilla ja jäin jumittamaan siis-sanaan. Sanoin sen varmaan 15 kertaa peräkkäin. Unohdin mitä olin sanomassa. Annoin varmaan hyvän ensivaikutelman uusille luokkalaisille, mutta tosin olin esittäytymiskierroksella jo kertonut aivovammasta, joten ehkä he ymmärsivät. Toivottavasti ainakin.

Kukkien tappaminen. Olen ollut kaikkien mielestä oikea viherpeukalo, mutta nyt jotenkin kaikki kukkani kuolevat. Ostettiin jo pitkään himoitsemani peikonlehden ja toivon, että se edes kukoistaa. Onneksi se ei ollut kallis, joten isoa tappiota siitä ei tule. Mummilta saamani tomaatit unohdin kesällä useasti kastella ja jos niistä tomaatteja tuli, ne unohtuivat sinne roikkumaan ja muuttuivat rusinoiksi. Onneksi mummi ei tätä lue, hän saisi sätkyn.

Onhan aivan itsestään selviä asioita, jotka joka päivä näkyvät. Syön lääkkeitä kolme kertaa päivässä, nukun varsin monta tuntia enemmän kuin ennen puukotusta, väsyn helpommin... On ollut kuitenkin ihanaa huomata, että läheiset jaksavat minua, vaikka olenkin erilainen.

Mitä helvettiä täällä tapahtuu?

Minä en tajua mikä minuun on mennyt. Viime aikoina olen saanut tehtyä niin paljon asioita. Jo tuossa yhdessä postauksessa avasin mitä kaikkea on tapahtunut viime päivinä, mutta edelleen paljon tapahtuu.

Koulu ihan toden totta alkoi ja olen viihtynyt todella hyvin! Meidän kampus muutti tuossa vähän aikaa sitten, mutta vasta nyt olen päässyt käymään uudessa rakennuksessa. On ollut mukavaa käydä koulua, kun ei tarvitse miettiä sisäilmaongelmia tai laitteiden toimimattomuutta.

Minulla alkoi neuvolatyöhön liittyvä teoria ja aihe on hyvin mielenkiintoinen, ainakin minulle. Raskauteen, synnytykseen ja pieniin lapsiin olen kokenut mielenkiintoa jo pitkään, varmaan jo ala-asteelta asti. On mielenkiintoista opiskella aihetta, joka kiinnostaa. Tietenkin olen jo jonkin verran perehtynyt aiheeseen ennestään.

Aloitin tässä samalla käymään kaksi kertaa viikossa pelaamassa salibandyä. Vaikka taidot onkin ruosteessa ja pallon käsittelyssä voisi olla parempikin, niin on ollut todella kivaa pelata pitkästä aikaa. Pelasin koulun vuoroilla höntsää aina puukotukseen asti, mutta sen jälkeen jo fyysinen kunto ja käden lasta estivät pelaamisen. Kun syksyllä taas koulu jatkui niin en enää jaksanut käydä pelaamassa.

Muutenkin olen alkanut löytämään itseäni taas. Se sama vanha ihminen alkaa löytymään aivovamman ja masennuksen alta uudestaan. Vaikka jaksaminen onkin vähäisempää kuin se joskus oli, niin silti koen muutosta. Selviän vähemmillä yöunilla, enkä ole enää kävelevä zombi. Tietenkin edelleen nukkuisin sen vähintään 12 tuntia, mutta kesken herääminen ei enää vie kykyä tehdä asioita.

Muistikin alkaa palailemaan. Vaikka sekään tuskin koskaan palaa entiseksi, niin enää en unohda jokaista asiaa. Muistan jopa avainlukukortista numerosarja ilman, että joudun tarkistamaan sitä numeron välein.

Jossain vaiheessa pelkäsin, ettei minusta enää ikinä tule normaalia. Ehkä se on ollut turhankin iso toive, mutta taidan pitkästä aikaa uskoa, että minusta tulee normaalimpi kuin uskoin. Se tuntuu itse asiassa ihan hyvältä. Kyllä se varmaan riittää.

Näitä en ymmärrä

Jokaisella on varmasti asioita, joita ei ymmärrä tai ei koe niiden sopivan omaan elämään sitten mitenkään. Tämä lista on laadittu osittain kieli poskella, eikä siitä kannata ihan liikaa ottaa palkokasvin osia ruumiinonteloihin. Nämähän vain ovat minun kummastuksia. Postaus on täynnä kysymyksiä, joihin ei varmaan edes Wikipedia kerro vastauksia.

Talvella nilkat paljaana kulkeminen. Hei haloo, ulkona on pakkasta?! Luin tuossa juuri jonkun lääkärin kirjoittaman artikkelin, jossa aihetta sivuttiin. Kylmällä kelillä nilkat paljaana kulkeminen altistaa akillesjänteentulehdukselle, josta voi kestää parantua jopa 2 vuotta. Aika kova hinta muodille. Tosin itse en juuri muotia seuraa, joten onko mulla oikeus asiasta edes mainita?

Mikrokupu väärinpäin mirkossa. Joo, kyllä laitat sen oikein, kun mikrotat ruokaa, mutta sen jälkeen kupu pitää kääntää ympäri! Tosi ihanaa miehen jälkeen avata mikro ja ottaa naamalle ihanat tuoksut, kun kosteus ei ole päässyt poistumaan kuvusta. Puhumattakaan siitä, kun ruokaa roiskuu kupuun, kupu jätetään väärin päin ja et tarvitse mikroa muutamaan päivään. Vitsit, mikä ihana home.

Sukat kuivumassa eri päin pyykkitelineellä. Miksei niitä vain voi laittaa suoraan samoin päin? Helpottaa kummasti sitten, kun otat kuivat pois pyykkitelineeltä. Tai sitten mä vaan oon ihan hirvee natsi.

Karvaliivit. Miksi? Ne ei todellakaan näytä hyvältä, ei ainakaan mun silmissä. Ehdoton ei.

Oliivi ja avokado. Oli ne sitten yhdessä tai erikseen. Oliivi ei mene edes pitsassa. Avokado ei uppoa missään muodossa. Oikeestaan samaan kategoriaan kuuluu myös kookos. Ei vaan maistu.

Miesflunssa. Ihan kuin nainen ei voisi olla flunssassa, mutta silti tekee kaiken. Kuten eräs serkkuni, joka on kahden lapsen äiti sanoi, että nainen kipeänä hoitaa lapset, kodin, koiran ja miehen, niin silloin kun mies on kipeä, niin se ei pysty mihinkään. Miten ne miehet, jotka on sinkkuja? Ne varmaan kuolee aina miesflunssan aikaan ja jotenkin maagisesti herää henkiin, kun flunssa on ohi.

Omena hampaiden välissä. Tai no, se voi olla ihan mikä tahansa, joka sinne hampaiden väliin juuttuu. Tunne on kammottava. Mulla on vielä tosi ahtaat hampaanvälit, joten näiden tavaroiden saaminen hampaiden välistä käy ihan työstä.

Jatkuvasti tyhjä akku. Ollaan 2010-luvulla ja ihminen ei osaa tehdä puhelinta, jonka akku kestäisi enemmän kuin puoli päivää? Toki mun puhelin ei ole uusinta uutta, vaan on käytettynä jopa ostettu. Alan olla piheyden ja hermoromahduksen välimaastossa ja harkitsen uutta puhelinta.

Tahrat silmälaseissa. Mistä hitosta ne aina tulee? Toki meidän Taika on sellainen pusumoottori, ettei tosikaan. Aina linssit on täynnä pisteitä ja jotain hilsettä?! Ei mun päänahka edes hilseile, joten mistä ne pienen pienet hituset mun laseihin tulee? Tarvitsisin tuulilasinpyyhkijät mun linsseihin.

Kirjaston kirja ei mahdu palautusluukusta sisään. Tämä oli niin hupaisa keissi. Eihän se opus ollut kuin 800-sivuinen pikkuinen kaveri, mutta ei se mahtunut luukusta sisään. Tietenkin siitä tuli ihana kirje muistutuksena, mutta kun ei ollut mahdollisuutta palauttaa kirjaa silloin, kun kirjasto on auki. Mä sentään yritin monta kertaa tuntee sitä siitä luukusta.

Rintaliivien olkaimet kierteellä. Mun tekee aina pahaa, kun näen naisilla rintaliivien olkaimet kierteellä. Jos mulla on edes hetken verran kierteellä, mua alkaa sattumaan ja iho muuttuu ihan punaiseksi. Eikö ketään muuta satu?

Katoavat sukat. Mihin ne menee? Ei ne mihinkään nukkasihtiinkään jää pesukoneessa. Mielestäni aina katson, että pari menee pyykkikoneeseen, mutta silti niitä parittomia sukkia ilmestyy jostain. Onko pyykkikokeissa jokin maaginen portaali kadonneiden sukkien maahan? Saako sukkia sieltä ikinä pois?

Onko teillä jotain kummastuksen kohteita? Tai herättääkö teillä myös kookos, avokado ja oliivit kylmiä väreitä ja tuskanhikeä?

Vauvavuosi loppui

Meidän rakas pieni koira täytti eilen kokonaisen vuoden! Tuntuu, että olisi vasta eilen, kun haimme tuon pienen ja tärisevän koiranpennun uuteen kotiimme. Pari päivää aiemmin olimme keränneet miehen kanssa kimpsut kasaan ja muuttaneet saman katon alle. Olin järjestellyt paikkoja vimmatusti, eikä meillä ollutkaan kuin yksi laatikko purkamatta silloin kun koira saapui.

Ensimmäinen yhteinen yö meni päin helvettiä. Eihän tuo pieni ollut tottunut meihin tai yksinäisyyteen, hänellä kun oli aina ollut sisarukset ja emo turvanaan. Heräsin aamulla viiden aikaan ja siirryimme olohuoneeseen, jotta mies olisi saanut nukkua ja mennä levänneenä töihin.

Taika oli jo alusta lähtien varsin kiltti, eikä pahemmin tehnyt tuhojaan. Paitsi miehen crocsit kiinnosti. Hän rakasti jo silloin järsiä oksia ja tekee sitä edelleen. Risujen kantaminen ulkona on yhtä lempipuuhaa. Taika myös rakastaa lunta ja talvella onkin parasta kun hänen päälleen heitellään lunta.

Meidän pikkuisesta kasvoi 6,5 kiloinen ihastuttava mittelspitz tyttö, joka sipsuttaa ulkona ylväänä, rakastaa palloja yli kaiken ja osaa monia temppuja. En osaisi kuvitella enää elämää ilman koiraa. Taika on ollut minulle tarvittava seura silloin, kun minusta tuntuu maailman yksinäisimmältä ihmiseltä. Silloin Taika tulee luo ja antaa ison kasan pusuja.

Toivon, että meidän vauva saa pitkän ja terveen elämän, ehkä joskus omiakin vauvoja, saa paljon uusia koirakavereita ja pysyy aina meidän pikkuisena 💙

Saanko minä valittaa?

Toisinaan huomaan valittavani aika paljon. Jokainenhan joskus valittaa, mutta minun suustani kuuluu jos mitäkin. Tai ainakin siltä minusta tuntuu välillä. Toisaalta kukaan muu ei ole kuuntelemassa sitä, kuinka mieheni pelaa, hän se vasta jaksaakin huutaa ja valittaa!

Niin, pitäisikö sitä joskus yrittää ajatella positiivisemmin? Tosin ne, jotka ovat koskaan kokeneet masennusta, tietävät, ettei se ole niin helppoa. Positiivisuus varmasti kantaisi pidemmälle, mutta jos siihen positiivisuuteen ei vain itsekään jaksa uskoa?

Väsymys on tullut elämääni niin, että on jo vaikeaa muistaa, miltä tuntuu olla pirteä koko päivän. En ole yksin väsymyksen kanssa, sillä kyllähän on muitakin, jotka ovat väsyneitä. Minulla sentään on mahdollisuus nukkua, toisin kuin vaikka koliikkivauvojen äideillä. Nämä äidit joutuvat uhraamaan varsin paljon, jotta lapsellaan olisi hyvä olla. Minä vain valitan väsymyksestä, eikä minulla ole hoidettavana kuin yksi koira, joka jaksaa kiltisti odottaa ulos pääsyä vaikka 9 tuntia.

Toinen asia, mitä usein mietin, että valitanko liikaa aivovammasta? Minähän olen kuitenkin hengissä ja voin tehdä paljon asioita. Voin ihan itse kävellä, tehdä ruokaa, jopa opiskella ja käydä töissä. En ehkä samalla tavalla kuin ennen, mutta olenpahan hengissä. Oliko oma henkeni niin arvokas, että jaksan valittaa "pikku asiasta", kun jotkut toiset menettää pahoinpitelyn seurauksena omia läheisiään?

Muillakin voi olla huono muisti. Tätä saan kuulla jatkuvasti. Minä olen ollut todella hyvä oppija ja olen helposti muistanut tarvittavia ja ei niin tarvittavia asioita. Neuropsykologisissa testeissä suoriutuin aivovammasta huolimatta todella hyvin. Minun kohdallani muutos oli raju. Olen tällä hetkellä ehkä sellaisella "normaalilla" tasolla. Sehän on varsin hyvä oikeasti, mutta en silti ole tyytyväinen tilanteeseen.

Minulla on perhe, kavereita, opiskelupaikka, koti, auto ja koira. Saan varmasti töitä, jos vain jaksaisin. Raha-asioista ei tarvitse huolehtia. Asiat ovat kuitenkin varsin hyvin. Silti minusta tuntuu pahalta. Ajattelen sitä, miten minut on häväisty. Kunniakkaalla naisella ei ole exän jättämiä henkisiä ja fyysisiä arpia.

Viikon tapahtumia

Joskus sattuu niitä hyviä hetkiä ja kausia. Viime viikko kuuluu niihin hetkiin. On ollut haastavaa totutella kausittaiseen elämään, kun vaikeat ja helpot hetket vaihtelevat. Vähän kuin kaksisuuntainen mielialahäiriö, mutta paljon lievempänä. Toivottavasti tämä hyvä jakso jatkuu pitkään, sillä minun kauhulla odottama koulun alku on ihan ovella.

Tiistaina olin pikkuserkkuni kanssa laivalla. Oli ihanaa viettää laatuaikaa tyttöjen kesken, hihitellä tyhmille jutuille ja kierrellä Tallinnaa. Koska meillä molemmilla on jaksamisen kanssa haasteita, oli helppoa matkata hänen kanssaan. Jos en olisi jaksanut, hän olisi ymmärtänyt.

Tallinnassa ehdoton vierailu oli minulle Rimi. Sieltä saa aivan ihanaa teetä. Siihen ja suklaaseen minun ostokset jäikin. Yritän käyttää rahaa järkevästi ja vältellä turhia ostoksia. Mitään mielenkiintoista ei löytynyt, eikä oikeastaan haittaakaan.

Risteilyn lisäksi olen saanut tehtyä eteenpäin terveydenhoitajatyön opinnäytetyötä. Minulla on ikuisuuden ajan pyörinyt kirjastosta muutama kirja lähdeaineistoksi ja vihdoin sain käytyä ne läpi. Lopulta lähetin nykyisen version opettajalle ja yhteistyökumppanille kommentoivaksi. Sen lisäksi kyselin harjoittelupaikka kesälle ja asia on hoidossa.

Koira pääsi taas koirapuistoon riehumaan toisten koirien kanssa. Yritän aina vähintään parin viikon välein käydä siellä, jotta Taika sosialistuisi ja tapaisi muita koiria. Tänne avattiin ennen vuoden vaihtumista uusi eläinklinikka ja sain sinne kupongit, joilla sain kynsien leikkauksen ja hammastarkastuksen ilmaiseksi. Sai olla ylpeä Taikasta, kun hän oli kiltisti siellä. Poskihampaissa oli plakkia, joten niitä pitää jatkossa pestä vielä tarkemmin. Meillähän siis myös koiran hampaita pestään päivittäin! Halvemmaksi tulee koiran hammastahna ja pari minuuttia päivässä kuin jatkuvasti eläinlääkärin käynti ja hammaskiven poisto.

Viikonloppuun kuului myös seinäkiipeilyä. Ollaan miehen kanssa muutaman kerran käyty kokeilemassa seinäkiipeilyä paikallisessa kiipeilykeskuksessa, mutta tällä kertaa mukaan tuli serkkuni. Viikkoon on kuulunut myös 30 päivän kyykkyhaaste.

Paljon asioita on tapahtunut ja se on ollut mukavaa. Toisinaan haastavaa on vain tiskikoneen täyttäminen, joten tämän viikon aikaansaamisen ihme on ollut mukava kokemus. Tosiaan, koulu alkaa taas, joten postauksia saattaa tulla ehkä totuttua harvemmin. Saattaa kyllä olla, että aiheita keksii eri tavalla, joten saa nähdä.

Mies kertoo: millaista on seurustella aivovammaisen kanssa?

Vaikka tosi paljon kerron omasta arjestani, niin tuo miespuoleinen olento on kuitenkin mukana paljon. Toisinaan minulla onkin jaksamista ja joskus oma paha oloni heijastuu meidän kahden välille. Onhan meidän seurustelussa poikkeavia piirteitä "tavallisten" ihmisten seurusteluun, kuten se, että olen ollut koko meidän seurustelun ajan sairaslomalla, käyn terapiassa ja jatkuva väsymykseni.

Mies suostui siihen, että esitän hänelle kysymyksiä aivovammasta. Lisää kysymyksiä kannattaa alkaa miettimään, sillä voisin pian tehdä Q/A-postauksen. Tai voihan tähän postauksen kommentteihin niitä kysymyksiä kerätä!

Mikä on ensimmäinen asia, joka tuli mieleen, kun sait kuulla aivovammastani?
-Eipä se sana oikein kerro mitään, vähän kuin mikä tahansa diagnoosi. Ei sitä tiennyt, miten se vaikuttaa.

Mitä nyt ajattelet aivovammasta?
-No sun tapauksessa se on aika vakava. Se vaikuttaa niin suuresti sun jokaiseen päivään ja toimintaan. Ja mun päivään ja toimintaan. On siinä työstämistä ja mukautumista. Mäkin joudun muistamaan asian.

Miten sinun perheesi reagoi tietoon aivovammasta?
-Itse puukotuksesta olivat kauhistuneita. Aivovamma sanana ei kertonut paljoa mitään. Aiheena se on laaja ja aihe pitää avata, jotta toinen voisi sitä ymmärtää.

Miten aivovamma sinulle näkyy?
-Sun käytös, elintavat, arkirutiinit. Melkein kaikessa se näkyy. Nukkuminen poikkeaa eniten. Toki päivät ja hetket vaihtelevat. On helpompia päiviä ja sitten niitä vaikeampia.

Mitkä ovat aivovamman huonoimmat puolet?
-Varmaan se unen tarve. Se vaikuttaa niin paljon päivärytmiin.

Miten me eroamme "normaaleista" pareista?
-Menot pitää suunnitella etukäteen ja on vaikea olla yötä missään (koska en saa nukkua rauhassa, herään meteliin ja unen tarve ei täyty -> olen hyvin väsynyt ja vihainen).

Onko aivovamma muuttanut sinun ajatuksia väkivallasta?
-Ei oikeastaan. Lähtökohtaisesti väkivalta ei ole missään tilanteessa ratkaisu. Itsepuolustus on asia erikseen.

Pitäisikö aivovammoista puhua enemmän?
-Se on yksi monista asioista, joista pitäisi puhua. Kaikista sairauksista ja vammoista pitää tuoda tietoa enemmän. Ei se aivan tuntematon aihe ole ja jokainen varmasti tietää siitä jotain. Aivovamma voi vaikuttaa niin monella eri alueella, vaikka hienomotoriikan tai muistin alueella. Onhan siitä ollut puhetta, kuten kun joku putosi hevosen selästä (Saara Auvinen).

Onko sinulla vinkkejä aivovammaisen kanssa seurusteluun?
-Pitää elää siinä missä muutkin, jokaisessa parisuhteessa on omat juttunsa ja aivovamma tuo oman haasteensa.

Minun riippuvuuteni

Jokainen on varmasti jossain vaiheessa riippuvainen jostain. Minulla näitä riippuvaisuuksia on ollut useampia. Hetkelliset riippuvuudet ovat kohdistuneet erilaisiin peleihin, jotka ovat vieneet suurimman osan vapaa-ajastani. Koska en osaa pelata mitään strategiapelejä, on kyseessä olleet esimerkiksi pasianssi ja muutama muu, varsin helppo peli.

En usko, että kukaan on huomannut noita hetkittäisiä pelejäni riippuvuuksiksi. Olen päässyt niistä ihan itse eroon, ilman kenenkään apua. Jossain vaiheessa olen aina huomannut, että nyt menee liian pitkälle ja olen lopettanut riippuvuuteni kuin seinään. Se on onnistunut ja normaali elämä on taas jatkunut. Tai noh, varsinainen elämäni ei ole mitenkään ollut vaarassa. Olen aina pystynyt suorittamaan vaadittavat asiat, paitsi silloin kun riippuvuus on tullut puukotuksen jälkeen.

Eikä pelaaminen ole ollut mitenkään edes pahaa riippuvuutta varsinaiseen riippuvuuteeni nähden. Se on niinkin yksinkertainen ja jokapäiväinen asia kuin sokeri. Ihan tavallinen sokeri.

Voisin vetää suklaata tai karkkia kaksin käsin. Huono olo saattaa tulla ehkä 200 gramman kohdalla, mutta hetken tauon jälkeen voin jatkaa ihan helposti. Irtokarkkihyllyllä harvoin pussini painaa vähemmän kuin puoli kiloa. Karkin ja suklaan syömisen jälkeen iskee tietenkin morkkis ja sokerikrapula. Silloin tällöin olen ihan siinä kunnossa, että voisin oksentaa, vaikken sitä teekään. En voi sietää oksentamista ja viimeisimmän kerran olenkin oksentanut ollessani ehkä 10. Yli puolet elämästäni onkin mennyt ilman tuota kauhujen kauhua. Myös toisten oksennusten siivoaminen käy haastavaksi. Kun on koira, joka silloin tällöin oksentaa, on tuskaa siivota sen jäljet. Usein meillä mies siivoaakin oksennukset.

Ennen puukotusta olin noin 1,5 vuotta herkkulakossa. Minulle toimii kaikki tai ei mitään -ajattelu herkkulakon suhteen. Olen tässä viimeisen vuoden ajan yrittänyt herkkulakkoa, mutta siinä onnistumatta. Enää ei ole tahdonvoimaa selvitä ilman herkkuja.

No niin, ollaan rehellisiä. Liikun paljon (tai ainakin yritän) sillä en halua lihoa. Sokeririippuvuuteni vuoksi en halua kokeilla päihdyttäviä aineita, sillä tiedän, että minun on todennäköisempi koukuttua näihin aineisiin. Kun lähipiirissä on myös yksi alkoholiriippuvainen (tämä on muuten salaisuus, älkää kertoko kenellekään, eiku?) niin geneettinen perimä myös ohjaa minua riippuvuuksiin. Turhauttavaa, tiedän.

Olisi ihanaa joskus päästä riippuvuuksista eroon, mutta ehkä vielä ei ole sen aika. Minulla on paljon paranneltavaa pelkästään puukotuksesta. On kuitenkin omalla tavallaan helpotus miettiä asioita blogin avulla ja ehkä saada jopa vertaistukea. Käsittelemättöminä asioilla on tapana paisua kuin pullatakinalla.

Kanapullat

Ensimmäinen virallinen ruokapostaus! En tiedä varsinaisesti tykkäänkö tehdä ruokaa, mutta hyvästä ruuasta tykkään. Meillä syödään varsin mausteista ja tulista ruokaa, mikä ei tietenkään kaikille sovellu. Mutta mennäänpäs reseptiin.

800 grammaa kanan jauhelihaa
2 dl korppujauhoja
2 dl jogurttia tai kermaviiliä
4 rkl texmex-kastiketta
3 kananmunaa
150 grammaa juustoraastetta (meillä oli Valion texmex-juustoraastetta)
Mausteita: currya, chiliä, valkopippuria, mustapippuria, kanamaustetta ja grillimaustetta. Mausteita kannattaa oman maun mukaan laittaa.

1. Sekoita korppujauho, jogurtti/kermaviili ja kananmunat. Anna turvota muutama minuutti.
2. Lisää jauheliha, texmex-kastike ja mausteet ja sekoita tasaiseksi.
3. Muotoile pyöryköitä ja laita ne uunipellille.
4. Paista noin 200 asteessa noin 20 minuuttia kunnes pyörykät ovat kauniisti ruskettuneita. Anna jäähtyä ja tarjoile salaatin, makaronin ja esim bbq- tai texmex-kastikkeen kanssa.

Alunperin ohje oli sitruunaisista pyöryköistä, mutta koska minä aina sovellan, näistä tuli tulisempi versio. Normaalisti (kana)lihapullat ovat kuivahkoja, mutta näistä tuli oikein mehukkaita.

Mitä mieltä olette ruokapostauksista? Kyllä vai ei? Ruoka sinänsä ei liity aivovammaan, mutta tämähän on minun blogini, jossa käsittelen myös arkeani ja tapahtumia. Liiallinen lokerointi inhottaa minua, mutta yleensä jotenkin kaikki pitää aina lokeroida.

Huono parisuhde

Ei, en puhu nykyisestä parisuhteestani. Exän kanssa elämä ei aina ollut mitään helppoa, jos se olisi ollutkin, niin väkivallalle ei olisi ollut tarvetta. Tai mistäs minä tiedän. On vain asioita, joista huonon parisuhteen tunnistaa. Innostusta tähän postaukseen on tuonut Mielikuvituspoikaystävä-kirja. Kuulemma jokaisen kannattaa lukea se, tai ainakin niin takakannessa sanotaan.

Meillä ei parisuhteessa ollut kompromisseja. Kaikki asiat mentiin sen mukaan, kumpi jaksoi tapella enemmän. Osaan olla määrätietoinen, mutta jatkuva vääntäminen alkaa jossain vaiheessa väsyttää. Ei sitä kukaan pidempään jaksa.

Emme enää parin kuukauden seurustelun jälkeen sopineet riitoja ja niitä oli PALJON. Sanotaan, että riitely puhdistaa ilmaa, mutta meillä se vaan lisäsi vääntämistä. Exäni ei suostunut olemaan väärässä ja minä en suostunut olemaan aina syypää.

Toisinaan tuntui, että meillä olisi asunut sellainen 10-vuotias lapsi. Toisen asioista joutui ihan oikeasti pitämään huolta. Exäni oli työttömänä ja minä jouduin pitämään huolta siitä, että hän tekee työhakemukset, täyttää Kelan lomakkeet ja maksaa laskut. Oli rasittavaa yrittää saada toinen huolehtimaan asioistaan. Valitettavasti ihmisen huonoimmat tavat eivät paljastu ensikohtaamisella.

Vaati omanlaistaan henkistä kanttia uskaltaa kävellä arvet paljaana.

On rankkaa odottaa toisen ihmisen muuttuvan. Sen vuoksi sitä ei kannata odottaa, se ei tule tapahtumaan helposti. Ihmiset eivät muutu pyydettäessä ja joskus muutoksia tapahtuu pyytämättäkin. Pitäisi osata sopeutua muutoksiin ja hyväksyä toinen ihminen sellaisenaan. Ei mitään toivoa, että tuo olisi onnistunut exäni kanssa.

Hyvään parisuhteeseen kuuluu kunnioitus. Väkivalta, niin henkisenä ja fyysisenä, ei ole mitään kunnioitusta. Ilman kunnioitusta parisuhde on vain ontto kuori, joka vain odottaa rikkoutumista. Olisi kunnioittavampaa hakea apua väkivaltaisuuteen, kuin syyttää siitä uhria, eli minua. Exäni ilmaisi, kuinka minä ansaitsen selkäsaunani.

Huonoon parisuhteeseen kuuluu myös kyttäys, mustasukkaisuus, epävarmuus, toisen ohittaminen ja halveksuminen. Huono parisuhde on pahimmillaan maanpäällinen helvetti, josta ei ole ulospääsyä. Minun helvettini päättyikin varmaan itse kiirastuleen ja ikuisiin arpiin.

Ps. Äänestäkää blogin sivupalkissa siitä, millaisia postauksia toivotte!

Suojele päätäsi

Yksi syy blogin perustamiseen oli tiedon lisääminen. En itsekään ollut kuullut aivovammoista ennen sen saamista, vaikka itsekin sairaanhoitajana olen aika moneen asiaan törmännyt. En voisi sanoa, että aivovamman saaminen kannattaa. Voisin vaihtaa lähes mitä tahansa siihen, että aivovammani poistettaisiin. Se ei ole kuitenkaan mahdollista. Ainoastaan voin toivoa, ettei kukaan saa samaa taakkaa kannettavakseen.

On monia muitakin aivovamman saaneita, jotka asiasta julkisesti kertovat. Tunnetuimpia lienevät Saara Auvinen ja Pekka Hyysalo. Tässä muutama esimerkki urheilun seurauksena aivovamman saaneita entisiä jääkiekkoilijoita, olympiatason skicross-laskettelija, jalkapallon pelaaja ja thriathlonisti. Sen lisäksi on lukuisia ihmisiä, jotka saavat aivovamman liikenneonnettomuuden yhteydessä, kuten Konginkankaan bussiturmassa olleet. Ja sitten me, jotka saavat aivovamman pahoinpitelyn yhteydessä. Esimerkkejä löytyy tästä, tästä ja tästä.

Esimerkkejä löytyy ihan liian monta. On toki eri asia saada aivovamma onnettomuudessa kuin pahoinpitelyn yhteydessä. En sano, etteikö liikenneonnettomuus olisi traumaattinen, mutta vielä pahemmalta tuntuu saada vamma jonkun läheisen aiheuttamana.

Minä en pystynyt estämään aivovammaani. Tietenkin olisin voinut yrittää päästä eroon exästäni, mutta hän ei suostunut tulemaan jätetyksi tai muuttamaan pois. Minun olisi pitänyt ensimmäisen väkivaltaisen teon jälkeen pitänyt pitää pääni ja vaatia eroa. Olisi pitänyt olla uskomatta toisen haluun muuttua.

Joskus väkivaltaan taipuvat ihmiset muuttuvat. Itselläni ei ole asiasta kokemusta. Ainoa, mitä voin toivoa, on se, etteivät ihmiset jää liian helposti väkivaltaiseen parisuhteeseen. Monet jäävät parisuhteeseen lapsien tai asuntolainan takia, koska ajattelevat, että suhteeseen jääminen on parempi ratkaisu. Ei ole.

Usein sanotaan, että lapsien paras on vanhempien toimiva parisuhde. Lapset kärsivät yleensä vähemmän erosta, kuin vanhempien väkivaltaisesta suhteesta. Asuntolaina on niin normi ja ihmiset eroavat lainasta huolimatta. Minä maksaisin varsin paljon, jos saisin takaisin terveyteni. Terveys ei vaan ole ostettavissa. Sen takia siitä pitää huolehtia, vielä kun se on mahdollista. Sen vuoksi on tärkeää ennaltaehkäistä ja käyttää muun muassa kypärää. Ja järkeä ihmissuhteissa.

Mä haluun muuttaa maalle keskelle kaupunkia

Näin pitkästä aikaa kahta läheistä ystävääni, jotka olen tuntenut jo useamman vuoden. Luulin ettei mikään ole muuttunut, mutta minä olenkin erilainen.

Onhan siinä toisaalta yksin olla naisena kahden miehen seurassa. Miehillä on aina omat miehiset asiat, mistä jutella. On intti, politiikka, urheilu ja miksei vaikka naiset. Silti minua yllätti ulkopuolisuuden kokemus. Toisaalta koen olevani ulkopuolinen oikeastaan kenen tahansa seurassa, ellei nyt omaa avopuolisoa laske mukaan. Hänen kanssaan me olemme tiimi, me toimimme yhdessä.

Mietiskelin kuinka suuri osuus aivovammalla on siihen, että koen ulkopuolisuutta. Aivovamman takia en huomaa niin helposti ironiaa ja sanatonta viestintää. Koska muistini on huonompi, en muista meidän kolmen sisäpiirivitsejä. En saa niitä palautettua mieleeni.

Tosi usein huomasin jääväni miettimään, mitä minulle juuri puhuttiin. Vaikka kuulen, en ymmärrä. Saatan vaipua omiin ajatuksiini ja esitän, että kuuntelen ja jopa ymmärtäisin. Ei oikeasti ole mitään toivoa pysyä kärryillä. Ylipäätään autossa oli haastavaa kuunnella, kun radio oli päällä. Samalla katselee maisemia ja huomaan, että olemme ajaneet 20 kilometriä, eikä minulla ole mitään hajua, jos toinen on jotain puhunut. En jaksa keskittyä, vaikka kyseessä on hyvin tärkeitä ja rakkaita ihmisiä, joita ei missään nimessä näe liian usein.

Koen huonoa omaatuntoa, kun en jaksa keskittyä ihmisten tapaamiseen. En tiedä kuinka paljon ystäväni huomasivat minun olleen pihalla. Ehkä huomasivat, mutta eivät sanoneet mitään. Sekin on omalla tavallaan välittämistä, ettei pistä pahakseen asioita. Kärsin muutenkin yksinäisyydestä, mutta pahinta olisi menettää läheisiä ystäviä, jotka ovat olleet läsnä jo elämässä pitkään. Ehkä nytkin yliajattelen tilannetta. Ehkä he todella hyväksyvät minut sellaisena, kuin nyt olen, vaikkakin muuttuneena.

Pahinta on kuitenkin yksinäisyys ystävien ympäröivänä. Minä kyllä pidän ihmisistä, tai ainakaan en nauti yksin olemisesta. Mutta en ole varma, jaksanko ihmisten seuraa. Olla maalla keskellä kaupunkia, kaikki lähellä, mutta kuitenkin riittävän suojassa.

Minulla on aina ollut hyvät kuoret ympärilläni, puukotuksen seurauksena ne ovat varmaan vieläkin paremmat. En uskalla päästää ihmisiä lähelleni. Pelkään, ettei minua hyväksytä. En tiedä onko pelkoni täysin turha ja itsesuojeluvaiston vieminen täysin uusiin sfääreihin. Toki myös kokemukseni on ollut niin järkyttävä, etten ihmettele, miksi suojelen itseäni enemmän. Onko silti väärin olla päästämättä hyviä ystäviä lähelleen?

Ps. Lisäsin blogin sivupalkkiin (näkyy vain internet-versiolla) äänestyksen, jossa voit toivoa eri postauksia. Olisin kiitollinen, jos äänestäisit! Haluan tuottaa kaikille lukijoille mielenkiintoista sisältöä, joten myös uusia postausideoita otetaan vastaan!

Tavoitteet vuodelle 2018

En ole koskaan aiemmin tehnyt uudenvuodenlupauksia tai miettinyt tavoitteita, mutta jotenkin nyt aihe tuli mieleen. Tästäpä siis muutamia tavoitteita. Kuvituksena toimii vuoden 2017 reissu Kreikkaan. Kuvilla voikin jo fiilistellä lomakuumetta!

Käydä ulkomailla

Valmistua terveydenhoitajaksi

Päästä mukaan Karva-Kaverit toimintaan

Viettää kokonainen päivä ulkona ottaen aurinkoa ja lukien hyvää kirjaa

Käydä koiranäyttelyssä

Viettää viikonloppu mökillä

Nähdä enemmän kavereita kuin vuonna 2017

Päästä eroon painenapista

Joku juoksuun liittyvä tavoite, mutta onko kyseessä matka vai aika? Tunti juosten? 5km, 10km? No, ainakin käydä juoksemassa

Viettää paljon aikaa isovanhempien ja kummitytön kanssa

Lukea enemmän kirjoja

Käydä festareilla

Ottaa uusi tatuointi

Uuden liikuntamuodon kokeileminen

Käydä Helsingin kasvitieteellisessä puutarhassa

En oleta, että kaikki toiveet ja haaveet toteutuisivat, mutta olisi ihanaa toteuttaa useampi. Haluan nauttia tulevasta vuodesta ja olla onnellisempi. Masennus ja alakuloisuus valtasivat suurta osaa vuodesta 2017, joten toivon tästä vuodesta helpompaa. Onnellisuutta en ehkä uskalla vielä tässä vaiheessa lähteä toivomaan, mutta ehkä sitten sitä seuraavalle vuodelle?

Ehkä yksi toive minulla olisi itselleni. Haluaisin muistaa ja jaksaa ottaa enemmän kuvia ja nimenomaan järkkärillä. Toisinaan puhelimella otetut kuvat onnistuvat hyvin, mutta laatu ei ikinä ole sama. Kun muisti on mitä on, olisi ihanaa saada enemmän kuvallisia muistoja, joihin voisi aina palata uudestaan.

Onko muut tehneet tavoitteita tulevalle vuodelle? Tai uudenvuodenlupauksia?