perjantai 15. kesäkuuta 2018

Psykiatri nro 3

Viime viikon keskiviikkona oli ensimmäinen tapaaminen psykiatrille nro 3. En nyt välttämättä itse olisi tarvinnut psykiatrin tapaamista, mutta minua pyydettiin toimittamaan Valtionkonttoriin tämänhetkinen lausunto psykiatrialta ja tarvitsen tuoreen lausunnon psykoterapian jatkumista varten. Huvittavintahan on se, etten vieläkään ole itse saanut kirjottä Valtionkonttorilta tuota lausuntoa varten, vaan sain tiedon asianajajaltani.

Kun menin sairaalalle, oli siellä lähes kaikki parkkipaikat taas käytössä. Sen vuoksi olin muutaman minuutin myöhässä, kun jouduinkin viemään auton toiselle puolelle sairaala-aluetta. Joka ikinen kerta, kun aikani on minuutinkin myöhässä iskee paniikki siitä, että olenko oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Niin iski nytkin. Kävelin edestakaisin käytävää pitkin ja mietin pitäisikö kysyä joltakin ajastani. Lopulta pääsin sisälle lääkärin huoneeseen yli 10 minuuttia myöhässä.

Kerroin syyksi päästä lääkäriin pyynnöt Valtionkonttorilta ja Kelasta. Tietenkin oli ihan kiva tavata uusi lääkärikin. Kaikki psykan puolen jutut kun ovat hieman arkaluontoisempia asioita, eikä minua ainakaan huvita aina avautua aivan vieraille kaikista pahimmista ja synkimmistä asioista. Toki on eri asia, jos joku kysyy suoraan, silloin jopa vastaan suoraan. Silti usein toivon, ettei minulta kysytä, sillä vastaaminen ei ole aina se mitä haluan tehdä.

Psykiatri pyysi minua täyttämään lomakkeen, joka ilmeisesti liittyi post-traumaattiseen stressihäiriöön ja sen esiintymiseen. En enää erityisesti koe kärsiväni siitä, kun en masennuksestakaan. Mitä sitten tapahtuikaan?


Sen sijaan että nuo sairaudet olisi poistettu diagnoosilistalta, sainkin uudeksi diagnoosiksi ahdistuneisuushäiriön. Muuten ihan hyvä, mutta en koe oloani ahdistuneeksi. Ennen tätä kaikkea saattoi sanoa, että tekemättömät läksyt ahdistaa, mutta sen jälkeen kun on todella kokenut miltä ahdistus tuntuu, ei sitä termiä ole väärin käyttänyt. Minulla ahdistus tuntuu kipuna rinnassa säteillen jopa käsiin. Kipu on painavaa ja kylmää. Tuntuu kuin ei saisi henkeä.

Ahdistuskohtauksia ei tämän vuoden puolella ole ollut kuin kaksi. Ensimmäisen kerran kun harjoitteluni keskeytettiin ja toinen liittyen parisuhteeni loppumiseen. En usko että kaksi ahdistuskohtausta, joista edes en psykiatrilleni kertonut voisi johtaa diagnoosiin. Vuoden 2017 aikana en muista ahdistusta kokeneeni. Tosin se, etten muista, ei yllätä minua. 2016 kohtauksia oli muutamia. Onko diagnoosit siis kuinka oikeita?

Psykiatrinen luona istuin noin 40 minuuttia, kunnes hän sanoi saaneensa tarpeeksi tietoa lausuntoja varten. Lausunto tuli minulle kotiin kopiona ja lausunnot oli lähetetty sekä Kelaan, että Valtionkonttorille. Pyysin lähettämään paperin myös asianajajalle, mutta siitä en tiedä, oliko se sinne lähetetty. Kun luin lausuntoa, oli siellä terapiaa koskevat tiedot väärin. Jouduin siis soittamaan perään psykiatrian poliklinikalle, jotta lausunto korjattaisiin. Siinä mielessä olisi kiva, että lääkäri edes lukisi paperini, ettei minun tarvitse kertoa kuinka paljon minulle on terapiaa määrätty.

Voin siis sanoa, ettei ollut kovin vahva aloitus tällä uudella lääkärillä. Hän kyllä kysyi haluanko lääkkeet uusittavaksi ja kerroin etten oikein tiedä noista unilääkkeistä. Pikkuhiljaa olisi kiva kokeilla jotain muuta ja hän määräsikin minulle uudeksi lääkkeeksi Mirtazapinin. En tiedä haluanko edes kokeilla sitä. Olisi helpompaa elää, jos voisi nukkua ilman lääkkeitä, mutta siihen en vieläkään pysty. Toivottavasti joskus pääsen lääkkeistä kokonaan eroon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti