Kaksi palapeliä

Elämäni on kuin kaksi palapeliä, kuvainnollisesti tietenkin. On se palapeli, jota minä elän ja sitten se, jota haluaisin elää. Toiveitteni palapelin palat ovat hukassa ja saavuttamattomissa. Vaikka kuinka otan siitä huonosta palapelistä paloja, en saa sopimaan niitä. Se toinen, huonompi palapeli, on taas mahdollista kasata, mutta en halua.

Elämä ei mennytkään kuin toivoin. Jouduin hautaamaan käytännössä kaikki haaveeni, jotka olin elämälle asettanut. Nyt elän välitilassa, jossa näen entisen elämän haaveet, mutta en saavuta niitä, mutta en ole valmis irrottamaan otettani. En halua sopeutua siihen elämään, jota minulle tarjotaan.

Tällä hetkellä elämä koostuu suorittamisesta. Teen kotitöitä, käyn kaupassa, hoidan koiraa, käyn terapiassa ja muissa terveyteen liittyvissä toimipisteissä. Mietin jatkuvasti, että mitä huomenna syödään, eikä elämä oikeastaan tuota iloa. Elämä itsessään on uomiinsa tipahtanut oravanpyörä, jossa onneksi satunnaisesti pyörähtää joku ystävä tai iloitsen hetkellisesti jostain pienestä asiasta.

Pohjimmiltaan en edes tiedä mitä haluan. Ei ole mitään, minkä voisin aivovammaisena ja mielenterveyspotilaana saavuttaa. Jollain tavalla haaveilen perheestä, mutta en halua olla yksinhuoltaja, joten itsellinen perheen perustaminen ei sovi. Perhe on siis saavutettavissa, mutta ei yksin. Eikä perhe vastaa kysymykseen "mitä minä haluan?" vaan se vastaa kysymykseen "mitä me haluamme?" Perhe ei ole minulle yksinään saavutettavissa, joten en osaa ajatella sitä vain minun elämän suurimmaksi haaveeksi.

On asioita, joista pidän, kuten liikunta, kasvit, neulominen ja leipominen, mutta mikään niistä ei ole elämän suurin haave. En haaveile kukkakaupan tai leipomon perustamisesta, en siitä, että kouluttaudun personal traineriksi tai että edes itse treenaisin itseni johonkin bikini fitness kuntoon.

Elämän suurin haave voisi olla oma hyvinvointi ja sen saavuttaminen. Kuitenkin sisälläni on edelleen patoumia, jotka johtuvat kaikesta kokemastani, koulukiusaamista, väkivaltaisesta parisuhteesta ja kokemastani väkivallasta ja kaikesta muista ikävistä asioista, jotka olen kokenut. En ole valmis luopumaan siitä palapelistä, jota rakensin ennen, kuin jouduin puulotetuksi ja sain aivovamman.

Kuinka vaikeaa onkaan luopua suurimmasta osasta itseään. Kuinka vaikeaa on rakentaa uutta minuutta, jota horjuttaa masennus ja vaikeus hyväksyä itsensä. Juuri nyt tuntuu, ettei elämä ole elämisen arvoista. Jos tämä jatkuva suorittaminen on se, jota elämäksi kutsutaan, toivoisin, että olisin kuollut. Toivoisin, ettei minun tarvitsisi jatkuvasti selitellä, etten ole terve, vaikka päällisin puolin siltä näytänkin. Haluaisin ihan luvan kanssa olla sitä mitä olen ilman, että minun pitää vielä koko maailmalle näyttää, että pärjään.

Pärjäänhän minä. Ei se helppoa ole, mutta minä pärjään. En ole itsetuhoisuudesta huolimatta vahingoittanut itseäni kertaakaan, vaikka sillalta alas hyppääminen olisi helpoin ratkaisu. Ihan sama miltä minusta tuntuu, kunhan vain oravanpyörä pyörii ja näennäisesti suoriudun, kaikki on hyvin. Paitsi minulla.