torstai 4. kesäkuuta 2020

Kaksi palapeliä

Elämäni on kuin kaksi palapeliä, kuvainnollisesti tietenkin. On se palapeli, jota minä elän ja sitten se, jota haluaisin elää. Toiveitteni palapelin palat ovat hukassa ja saavuttamattomissa. Vaikka kuinka otan siitä huonosta palapelistä paloja, en saa sopimaan niitä. Se toinen, huonompi palapeli, on taas mahdollista kasata, mutta en halua.

Elämä ei mennytkään kuin toivoin. Jouduin hautaamaan käytännössä kaikki haaveeni, jotka olin elämälle asettanut. Nyt elän välitilassa, jossa näen entisen elämän haaveet, mutta en saavuta niitä, mutta en ole valmis irrottamaan otettani. En halua sopeutua siihen elämään, jota minulle tarjotaan.

Tällä hetkellä elämä koostuu suorittamisesta. Teen kotitöitä, käyn kaupassa, hoidan koiraa, käyn terapiassa ja muissa terveyteen liittyvissä toimipisteissä. Mietin jatkuvasti, että mitä huomenna syödään, eikä elämä oikeastaan tuota iloa. Elämä itsessään on uomiinsa tipahtanut oravanpyörä, jossa onneksi satunnaisesti pyörähtää joku ystävä tai iloitsen hetkellisesti jostain pienestä asiasta.

Pohjimmiltaan en edes tiedä mitä haluan. Ei ole mitään, minkä voisin aivovammaisena ja mielenterveyspotilaana saavuttaa. Jollain tavalla haaveilen perheestä, mutta en halua olla yksinhuoltaja, joten itsellinen perheen perustaminen ei sovi. Perhe on siis saavutettavissa, mutta ei yksin. Eikä perhe vastaa kysymykseen "mitä minä haluan?" vaan se vastaa kysymykseen "mitä me haluamme?" Perhe ei ole minulle yksinään saavutettavissa, joten en osaa ajatella sitä vain minun elämän suurimmaksi haaveeksi.


On asioita, joista pidän, kuten liikunta, kasvit, neulominen ja leipominen, mutta mikään niistä ei ole elämän suurin haave. En haaveile kukkakaupan tai leipomon perustamisesta, en siitä, että kouluttaudun personal traineriksi tai että edes itse treenaisin itseni johonkin bikini fitness kuntoon.

Elämän suurin haave voisi olla oma hyvinvointi ja sen saavuttaminen. Kuitenkin sisälläni on edelleen patoumia, jotka johtuvat kaikesta kokemastani, koulukiusaamista, väkivaltaisesta parisuhteesta ja kokemastani väkivallasta ja kaikesta muista ikävistä asioista, jotka olen kokenut. En ole valmis luopumaan siitä palapelistä, jota rakensin ennen, kuin jouduin puulotetuksi ja sain aivovamman.

Kuinka vaikeaa onkaan luopua suurimmasta osasta itseään. Kuinka vaikeaa on rakentaa uutta minuutta, jota horjuttaa masennus ja vaikeus hyväksyä itsensä. Juuri nyt tuntuu, ettei elämä ole elämisen arvoista. Jos tämä jatkuva suorittaminen on se, jota elämäksi kutsutaan, toivoisin, että olisin kuollut. Toivoisin, ettei minun tarvitsisi jatkuvasti selitellä, etten ole terve, vaikka päällisin puolin siltä näytänkin. Haluaisin ihan luvan kanssa olla sitä mitä olen ilman, että minun pitää vielä koko maailmalle näyttää, että pärjään.

Pärjäänhän minä. Ei se helppoa ole, mutta minä pärjään. En ole itsetuhoisuudesta huolimatta vahingoittanut itseäni kertaakaan, vaikka sillalta alas hyppääminen olisi helpoin ratkaisu. Ihan sama miltä minusta tuntuu, kunhan vain oravanpyörä pyörii ja näennäisesti suoriudun, kaikki on hyvin. Paitsi minulla.

6 kommenttia:

  1. Kaikkea hyvää toivon sinulle, voimia ❤️ Olen kohtalotoverisi, aivovammainen ent.sosiaalialan ammattilainen. T. Minna (Kirjoitan blogia poluillaelämän.blogspot.com)

    VastaaPoista
  2. Haluaisi kirjoittaa jotain mikä auttaisi, mutta niin moni kohta osuu niin lähelle sitä mitä itse on kokenut vuosikausia, johon omat aivot ilman mitään tapaturmaakaan on väkisin taivuttanut, että en tiedä onko mahdollisuuttakaan, että voisin sanoa jotain mitä sun olisi hyvä lukea.
    Omien aivojen kemiat on pakottanut vuosi vuodelta päästämään irti haaveista, koska alkaa olla myöhäistä. Oon ollut vuosikausia yksinkin. Mutta silti, oon onnellisempi, kuin ennen. Ehkä siksi, että oon päästänyt irti? Vai olenko "tyytynyt vähempään"? Miksi vähempään tyytyneisyys kuulostaa niin negatiiviselta ajatukselta, jos sen mukana tulee tyytyväisyys, jota ei koskaan tulisi korkeammalle tavoitelleessa?
    Vai olenko vain alkanut keskittyä enemmän siihen mitä on, sen sijaan, että mitä vielä puuttuu?

    Silti, joka kerta kun alan miettiä asioita ihan perinpohjasesti, meinaa iskeä ahdistus. Vertaan itseäni kaikkeen muuhun ja lopulta vihaan itseäni luuserina. Joten en ajattele enää liiemmin. Meneekö aika siten hukkaan ja ohi, jos en koita ratkoa tilannetta? Tää ajatus kauhistuttaa. Mutta onko aika jonka voin hyvin ja vietän nauttien elämästä koskaan aikaa joka on mennyt hukkaan?
    Mitäpä muuta meillä koskaan elämässä tulee olemaan, kuin se hetki jota sillä hetkellä eletään - ja jos se on nautinnollista, eikö silloin ole paremmalla mallilla, kuin silloin jos koittaa ikuisuuden työstää sitä että tulevaisuus olis nautinnollista, koskaan keskittymättä siihen hetkeen jota elää?

    Oon aina pelännyt kuolemaa ennen, mutta pari viikkoa sitten yhtäkkiä ajatus kuolemasta ei ahdistanut yhtään.. se ajatus toi mielettömän rentoutuksen, kun se yhtäkkiä kuulosti siltä, että juuri sitä ennen saan päästää kaikesta irti. Kaikesta tästä ahdistuksesta, varautumisesta, yrityksestä, vastuusta, muiden miellyttämisen tarpeesta... Olla vailla ilman mitään stressiä. Sitten mikään ei ole enää mun käsissä ja saan vihdoin olla rauhassa.

    Mutta tuon ajatuksen jälkeen tajusin senkin, että... miksen nyt voisi päästää tuota "Pakko saavuttaa" muuria murtumaan? Miksi vasta sitten rentoutuisin? Mitä väärää siinä olisi, jos vain olisin sitä mitä olen juuri nyt - ilman, että yritän kokoajan olla enemmän? Että elän haaveessa? Jospa vain.. päästänkin irti? En elämästä, vaan niistä "vaatimuksista" jotka oon jostain syystä naulannut ajatuksiini pysyviksi pienestä pitäen, että "TÄTÄ MINUN PITÄISI OLLA, ENKÄ OLE JA SIKSI VIHAAN ITSEÄNI".

    Siinä mitä mä olen - ja mun mielestäni siinä mitä sä olet, on aivan tolkuttomasti hyvää. Varsinkin tän pandemian ja näiden levottomuuksien aikana näkee kokoajan ihmisiä, jotka on aivan kauheita, toivottomia idiootteja, ajattelemattomia ja suoranaisesti ilkeitä. Meillä ei ole kaikkea mitä me toivottaisi, eikä koskaan tuu olemaankaan. Mielenterveys - ja muiden ihmisten teot on jättänyt niin todellisia kuin henkisiä arpia koko elämän, se on totta eikä poistu. Mutta vain jos me aiheutetaan itsellemme niiden takia kokoajan hallaa, ollaan me sen alle jääty makaamaan.

    Mutta no, en tiedä; Tää teksti enemmän ja enemmän kuulostaa tsemppauspuheelta itselleni. Eli älä missään nimessä lue tätä siten, että "sinun pitäisi tehdä näin".. vain ajatuksen virta toisesta suuntaa etsivästä pääkopasta toiselle. Jos siitä ei löydy mitään samaa tai ideaa, se on ihan ok.

    Itse oon vaan huomannut että menneessä irti päästäminen kuulosti luovuttamiselta, mutta ... näistä "vaatimuksista" kiinni pitäminen tuntuu aiheuttavan niin suuren painon ainakin mun harteille, että sen siellä ollessa tuntuu, etten voi liikkua suuntaan tai toiseen. En pääse tavotteisiin joita vaadin, enkä pääse hyvään oloon jota toivon, joten ainoa asia mitä voin tehdä, on päästää irti siitä mitä "pitäisi olla" ja keskittyä löytämään nautintoa siitä mitä on.

    Kaikkea parasta sinne, toivottavasti päästään pian näkeen ja että elämässä riittää niitä pieniä iloja ja hyviä hetkiä. Oo itselles kiltti - oot loistava ystävä eikä oo jees että oisit ilkee mun ystäville ;)
    (#ällötökerölopetusmuttatotta)

    Hyvää viikonloppua <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oot ihana just tuollaisena kuin oot 💙 ja se on paljon helpompaa sanoa toiselle kuin itselle 😳

      Ikävä on ja olisi ihanaa taas hengailla kunnolla, mutta eipä tää aika taida kesken loppua. Tässä sitä ollaan koronan jälkeenkin :)

      Poista
    2. Niin se tosiaan on. Mutta samoin :)

      Ei lopu aika ei, katsotaan miten tilanne etenee ny rajoituksien lähdettyä. Jos ei viikon,parin päästä oo lähteny nousuun tartunnat ni vois sit suunnitella jotain :D

      Poista
  3. Hei,

    Luin päiväkirjaasi. Aloitin alusta. Oli kiinnostavaa lukea tarinasi alkua kahdesta syystä: minun ei tarvitse kysyä sinulta vaan voin lukea täältä ja kokemuksissasi oli paljon yhteistä kanssani hoidon osalta.

    Kun pääsin siihen vaiheeseen, että pääsit sairaalasta, niin aloit kertoa elämästäsi. Sain uusia ideoita hoitojen osalta. Lukeminen osoittautu kuitenkin liian vaikeaksi, koska kokemuksesi ovat olleet aivovamman osalta monin paikoin samankaltaisia kuin omani. Tunnistin itseni kuvaamistasi oireista ja tuntemuksista. Pelkään edelleen aivovamman oireita, jotka tulevat aina paikalle silloin, kun niitä vähiten toivoisi. Minulla on kyyneleet silmäkulmissani ja satuttaa. Tunnen myös masennuksen ja identiteettikriisin, jonka aivovamma ja fyysinen vammautuminen aiheuttavat. Ne ovat niin kesken minussa prosessina, etten pysty enää lukemaan päiväkirjaasi pitkään. Laitan tämän ylös itselleni seuratakseni aina välillä uusia postauksia, tai sitten tavatessamme saan kuulla kuulumisistasi. Minulle heräsi kirjoituksistasi lämpö ja empatia sinua kohtaan. Olet kovia kokenut, ja sopeutuminen vie aikaa eikä ehkä koskaan lopu. Siihenkin täytyy ehkä sopeutua, ettei sopeutuminen koskaan lopu. Olet hieno ihminen.

    T. Toinen aivovammainen (laitan sinulle tiedon muuta kautta, että kommentoin, niin ei tarvitse arvuutella, kuka olen)

    VastaaPoista
  4. Kiitos tekstistä. Olen itsekin saanut aivovamman, ja istun nykyään pyörätuolissa. Krooniset kivut ovat jokapäiväinen riesa. Olen alkanut kirjoittaa aiheesta kanssa myös blogia (https://elamaapyoratuolinkorkeudelta.blogspot.com/?m=1) ☺️

    VastaaPoista