perjantai 27. lokakuuta 2017

Kuinka lähellä loppu olikaan

Eräs kaverini kertoi Raaseporin tasoristeysonnettomuudesta. En siis useinkaan jaksa seurata uutisia. Nuo turmassa kuolleet varusmiehet ovat todennäköisesti minua nuorempia. En edes osaa kuvitella, miltä heidän omaisistaan tuntuu. Heillä voi olla tyttöystäviä, perhettä, jopa lapsia, jotka heitä jäävät kaipaamaan. Miksi minä sain elää, kun nämä neljä viatonta ihmistä kuolivat?

Osasinko taistella elävää kuolemaa vastaan? Tiedän kyllä kaikin voimin potkineeni exää pois päältäni ja yritin suojella päätäni puukon iskuilta. Olin osan aikaa tilanteesta tajuttomana, joten puolustautumiseni ei ole ollut sillä hetkellä kovinkaan hyvää. Miten minä pystyin silti selviämään?

Tiesin kouluaikoinani sisarusparin, joista toinen tappoi toisen jo vuosia sitten. Toinen heistä kuoli kahden puukoniskun takia. Minulla on puukoniskuista noin 60 arpea, sekä niin pieniä nirhaumia, ettei niistä jäänyt pysyviä jälkiä. Arpia on pään alueella yli kymmenen. Kalloni murtui kolmesta kohtaa. Yksi isku puhkaisi vasemman keuhkon, mutta yksikään valtimo ei (tietääkseni) mennyt poikki. Millä järjellä minä olen elossa?


Vaikka oloni olisi millainen, ainakin jokainen läheiseni pystyy soittamaan minulle. Minun kanssani voi puhua, minua voi nähdä ja minä voin kertoa mielipiteeni. Nuo neljä ihmistä makaavat tällä hetkellä ruumishuoneella, eikä heidän ajatuksiaan voi enää ikinä kuulla. Heistä ei enää ikinä tule mitään, he eivät valmistu uuteen ammattiin, eivät mene naimisiin, saa haluamaansa työpaikkaa, kerro rakkailleen, mitä he merkitsevät. He eivät kirjoita omaelämänkertaa, menesty urheilussa tai vietä yhteisiä iltoja kavereiden kanssa.

Minulla on periaatteessa vielä mahdollisuus saada aikaan mitä tahansa. Voin kirjoittaa sen haaveilevani kirjan, voin matkustella tai muuttaa ulkomaille, voin hankkia lapsia ja ylipäätään olla elossa. Läheiseni voivat tulla luokseni, eikä vain vierailla meidän sukuhaudalla. Minä saan vanheta.

Toisaalta on vaikeaa tuntea kiitollisuutta masennuksen vuoksi. En myöskään usko korkeimpiin voimiin, joten sitäkään kautta ei ole ketään, ketä kiittää. Enkä todellakaan kiitä exääni siitä, ettei hän onnistunutkaan tappoaikeissaan. Pahimmillaan masennuksen aikaan toivoin vain omaa kuolemaa ja olin itsetuhoinen. Näinä hetkinä, kun olotila alkaa olla jo normaali, sitä on oikeastaan iloinen kuinka hyvin asiat onkaan. Minua rakastetaan, minulla on koti, ystäviä ja koulupaikka. Olen saanut ja pystynyt olemaan töissä. Vaikka elämä ei ole enää sitä mitä se oli terveenä, saan kuitenkin olla tässä hetkessä.

4 kommenttia:

  1. Raskasta luettavaa! Itse äitinä pelkään oman tyttäreni puolesta juuri että jotain tällaista tapahtuu se "joku yks" kerta! :( Ja minä en voi tehdä mitään ;( Voi kun saisinkin hänet lukemaan tämän sinun tarinasi! Kaikkea hyvää sinulle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eihän siinä muuta kuin linkkaat tekstin tyttärellesi, minun tekstejä saa aivan vapaasti jakaa :)
      Ikäviä asioita valitettavasti tapahtuu, mutta toivon oman tarinani auttavan ihmisiä heräämään parisuhteen tilaan ja lähtemään siitä pois.
      Kaikkea hyvää myös sinne <3

      Poista
    2. Hei!
      Valitettavasti tällä hetkellä ei hän tällaisia "ota vastaan" rakkaus kun on sokea! Ja hienoa että jaat tarinaasi,uskon sen ainakin joitain auttavan <3 Ja kiitos että saan jakaa,ja jaankin hälle kun aika on sen verran kypsä että hän olisi vastaanottava! ps,sinulla oli onnea! Asiakkaani tytär tapettiin puukottamalla,siitä on noin vajaa 10v ja vieläkään tämä äiti ja tytön veli ei ole selvinneet henkisesti "ehjäksi,terveeksi" Elämä on välillä....

      Poista
    3. Toivottavasti pian tyttäresi alkaa vastaanottamaan sinun ajatuksiasi asiasta. Ei auta kuin toivoa, että olet ajoissa.

      En usko, että läheisen taposta voi koskaan selvitä, tai ainakin se vaatii paljon ihmiseltä. Onneksi minulla on ollut onnea matkassa.

      Poista