maanantai 16. lokakuuta 2017

Loppu aika sairaalassa

Yhteensä vietin sairaalassa 1,5 viikkoa. Öisin en pystynyt nukkumaan, en vain saanut unta. Aamuyöstä kerran pyysin yöhoitajalta aamupalan, jotta minua ei tarvitsisi aamupalan takia herättää. Tuskaisaa oli, mikäli labrahoitaja tuli ottamaan verikokeita ja sitä varten joutui minut herättämään. Tai lääkärinkierrot...

Minua on juuri muutama päivä sitten puukotettu kesken nukkumisen. Nyt nukun. Lääkäri tulee ja ravistelee minua jalasta, jotta heräisin. Koska olen ihan liian kiltti ihminen, en huutanut hänelle suoraa huutoa kaikkea sitä pelkoa, ahdistusta ja kipuani, jota sillä hetkellä tunsin. Olisi ehkä pitänyt. Olisin voinut saada hankalan potilaan leiman, mutta näin jälkikäteen sillä ei olisi väliä. Kunpa olisin tullut kuulluksi.

Kyseisen lääkärinkierron jälkeen pyysin hoitajaa luokseni, jotta saisin purkaa oloani. Tules-osastolla oli suurimmaksi osaksi aivan ihania hoitajia, jotka osasivat ymmärtää, mitä olen juuri kokenut. Koska en itse pystynyt harjaamaan omia hiuksiani, tarvitsin siihen apua. Eräältä hoitajalta pyysin, että voisi harjata hiukseni, kun hänellä olisi aikaa, enhän minä mihinkään sängystäni karkuun olisi päässyt. Ei minulla ollut kiirettä. Muistan vieläkin hänen sanansa. "Mulla on viisi potilasta odottamassa, mutta kyllä mä ne sun hiukset nyt harjaan." Näiltä muutamilta hoitajilta sain enemmän ymmärrystä, kuin useammilta muilta.

Yövuoroissa oli useampana yönä nuori miesopiskelija, jonka kanssa sain myös purkaa oloani. Olin samassa vaiheessa omissa opiskeluissani kuin hän. Ehkä myös siksi halusin jutella hänen kanssaan, koska hän oli mies. Juuri hetki sitten ihminen, jonka kanssa jaoin elämäni, muuttuu sekunnissa täysin vieraaksi. Ihmiseksi, joka yrittää riistää toiselta hengen. Tarvitsin sitä, että voin sillä hetkellä luottaa mieheen. En enää muista tuon hoitajan nimeä, mutta hän ansaitsisi kiitoksen kuuntelustani. Psyykkisen trauman koettua henkilöä pitäisi pystyä kuuntelemaan juuri silloin, kun tämä haluaa puhua.

Luonani kävi psykiatriaan erikoistunut hoitaja, mutta hänen tapaamisesta en juuri silloin saanut hyötyä. En osannut vieläkään ymmärtää, että olin juuri sentin päässä kuolemasta. Onneksi olen saanut ammattilaisia, joiden kanssa keskustella asiasta.

Sunnuntaina siirryin oman alueeni keskussairaalaan. Siellä en kokenut oloani ymmärretyksi. Olin kuin keho, jonka mieltä ei tarvitse hoitaa. Vasta tuolla sain enemmän kuulla omasta tilastani. Minulla oli kolme kallonmurtumaa, joista viimeisimmän löysin, kun selasin potilastietojani myöhemmin. Näistä asioista ei kunnolla keskusteltu. Osastolla sain ensimmäisen kerran kuulla, että minulla epäillään keskivaikeaa aivovammaa. Sana ei kertonut minulle mitään, ei vaikka olin melkein valmis sairaanhoitaja. Eikä asiasta silloin vielä keskusteltukaan.

En viihtynyt keskussairaalan osastolla, mutta onnekseni sain olla yksin. Kunnes huoneeseeni siirrettiin toinen potilas.

Romahdin täysin.

Sain voimakkaan paniikkireaktion. En sietänyt vierasta ihmistä lähelläni. Vaikka järjellä tiesin, ettei tuo toinen ihminen sängystä nouse, en voinut olla hänen lähellä. Minun onnekseni hänet siirrettiin toiseen huoneeseen ja sain olla lopun ajan yksin huoneessa.



Osastolla minulle aloitettiin unilääkitys, jota tarvitsen yhä. Tämä kuuluu aivovamman oireisiin. Toisinaan lääkitys on helpotus, sillä sen avulla nukun. Mutta entä kun unohdan ottaa lääkkeeni ajoissa? Silloin siitä ei ole hyötyä. Pyörin sängyssäni ja pidän avopuolisoani hereillä. Toisinaan lääkitys ei auta niin kuin sen pitäisi ja toisinaan olen aivan tolkuttoman väsynyt liian aikaisin ja minun pitäisi tehdä jotain.

Tuona 1,5 viikon aikana luonani kävi paljon ystäviä ja sukulaisia. Ilman heidän vierailuja olisin varmaan seonnut. Eräs ystäväni tuli luokseni ja hyvin kevyesti halasi. Sanoinkin hänelle, etten enää mene rikki. En fyysisesti, henkinen romahtaminen tuli vasta myöhemmin.

8 kommenttia:

  1. Voimia sinulle! Kukaan ei ansaitse tuollaista. Sinä selvisit. Kiitos, että jaat tarinaasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Toivon, että oma tarinani saisi pelastettua jonkun muun elämän, eikä hän joutuisi elämään koskaan samanlaisten asioiden kanssa.

      Poista
  2. Voimia täältäkin, roppakaupalla!! Olet nuori ja vahva, älä lannistu.

    VastaaPoista
  3. Olet todellakin uskomattoman rohkea kertoessasi elämästäsi ja kokemastasi helvetistä.
    Asioista rehellisesti ja realistisesti puhuminen on terapeuttista, mutten osaa etes kuvitella mitä kaikkea koet kun asioita mietit ja ylös kirjoitat.
    Kiitos sinulle ja paljon voimia❤
    Uskon, että pystyt kokemuksistasi puhumalla auttamaan ja saamaan monia lähtemään huonosta parisuhteesta, ja pelastamaan joidenkin hengen.
    Sinä olet ����

    VastaaPoista
  4. Valtavan paljon voimia ja siunausta elämääsi ❤️ Olkoon tulevaisuutesi valoisa ja tielläsi ohjausta ja tukea!

    VastaaPoista