Kuinka lähellä loppu olikaan

Eräs kaverini kertoi Raaseporin tasoristeysonnettomuudesta. En siis useinkaan jaksa seurata uutisia. Nuo turmassa kuolleet varusmiehet ovat todennäköisesti minua nuorempia. En edes osaa kuvitella, miltä heidän omaisistaan tuntuu. Heillä voi olla tyttöystäviä, perhettä, jopa lapsia, jotka heitä jäävät kaipaamaan. Miksi minä sain elää, kun nämä neljä viatonta ihmistä kuolivat?

Osasinko taistella elävää kuolemaa vastaan? Tiedän kyllä kaikin voimin potkineeni exää pois päältäni ja yritin suojella päätäni puukon iskuilta. Olin osan aikaa tilanteesta tajuttomana, joten puolustautumiseni ei ole ollut sillä hetkellä kovinkaan hyvää. Miten minä pystyin silti selviämään?

Tiesin kouluaikoinani sisarusparin, joista toinen tappoi toisen jo vuosia sitten. Toinen heistä kuoli kahden puukoniskun takia. Minulla on puukoniskuista noin 60 arpea, sekä niin pieniä nirhaumia, ettei niistä jäänyt pysyviä jälkiä. Arpia on pään alueella yli kymmenen. Kalloni murtui kolmesta kohtaa. Yksi isku puhkaisi vasemman keuhkon, mutta yksikään valtimo ei (tietääkseni) mennyt poikki. Millä järjellä minä olen elossa?

Vaikka oloni olisi millainen, ainakin jokainen läheiseni pystyy soittamaan minulle. Minun kanssani voi puhua, minua voi nähdä ja minä voin kertoa mielipiteeni. Nuo neljä ihmistä makaavat tällä hetkellä ruumishuoneella, eikä heidän ajatuksiaan voi enää ikinä kuulla. Heistä ei enää ikinä tule mitään, he eivät valmistu uuteen ammattiin, eivät mene naimisiin, saa haluamaansa työpaikkaa, kerro rakkailleen, mitä he merkitsevät. He eivät kirjoita omaelämänkertaa, menesty urheilussa tai vietä yhteisiä iltoja kavereiden kanssa.

Minulla on periaatteessa vielä mahdollisuus saada aikaan mitä tahansa. Voin kirjoittaa sen haaveilevani kirjan, voin matkustella tai muuttaa ulkomaille, voin hankkia lapsia ja ylipäätään olla elossa. Läheiseni voivat tulla luokseni, eikä vain vierailla meidän sukuhaudalla. Minä saan vanheta.

Toisaalta on vaikeaa tuntea kiitollisuutta masennuksen vuoksi. En myöskään usko korkeimpiin voimiin, joten sitäkään kautta ei ole ketään, ketä kiittää. Enkä todellakaan kiitä exääni siitä, ettei hän onnistunutkaan tappoaikeissaan. Pahimmillaan masennuksen aikaan toivoin vain omaa kuolemaa ja olin itsetuhoinen. Näinä hetkinä, kun olotila alkaa olla jo normaali, sitä on oikeastaan iloinen kuinka hyvin asiat onkaan. Minua rakastetaan, minulla on koti, ystäviä ja koulupaikka. Olen saanut ja pystynyt olemaan töissä. Vaikka elämä ei ole enää sitä mitä se oli terveenä, saan kuitenkin olla tässä hetkessä.