Viimeinen päivä perusterveenä

On kevät 2016. Opiskelen sairaanhoitajaksi ja lähes kaikki opintoihin liittyvä on valmiina. Kahden kuukauden päästä minulla on tutkintotodistus kädessä ja työpaikka odotti jo. Elämässäni oli kaikki kohdallaan.

On toiseksi viimeisen harjoitteluni ensimmäinen päivä. Se päivä jäikin viimeiseksi. Harjoittelupaikassa pystyin vielä jotenkin keskittymään, mutta lopun päivää olin hyvin hermostunut. Aivan kuin olisin tiennyt odottaa jotain muuttuvaksi. En olisi millään halunnut mennä illalla kotiin, sillä minua ahdisti. Tosin se ei ollut aivan oikeaa ahdistusta, mitä olen sen jälkeen päässyt kokemaan.

Kotona odotti entinen avopuolisoni, jonka kanssa olin muutamaa viikkoa aiemmin eronnut. Yhteisestä sopimuksesta asuimme vielä yhdessä, sillä kyllähän aikuiset ihmiset muutaman kuukauden jaksavat toisiaan katsella. Kuinka väärässä olinkaan.

Tunnelma ei todellakaan ollut hilpeää. Olihan ero ollut oma toiveeni, johon olin exäni pakottanut. En enää jaksanut fyysistä ja henkistä väkivaltaa, jota parisuhteessani koin. Tokihan exäni käytös oli muuttunut todella mustasukkaiseksi eron jälkeen, ennen eroa ei sentään ollut sitä järjetöntä kyttäämistä. En saanut lähteä kotoani ilman, että kerroin exälleni kaiken suunnitelmistani.

Eron jälkeen hän uhkaili minua entistä enemmän väkivallalla. Muutamaa päivää ennen odottamatonta käännettä olin joutunut lähtemään eräälle tuttavalleni yöksi. Paljastui, että exäni oli käyttänyt luvatta tietokonettani ja rikkonut kirjesalaisuutta. En sietänyt hänen tekoaan ja ajauduimme pahaan riitaan. Kun seuraavana päivänä palasin kotiin, asiasta ei keskusteltu. Se oli meidän tapamme riidellä, asioita ei todellakaan selvitetty. Jälkikäteen äitini kertoi, että hänellä oli kova tarve soittaa minulle juuri tuon riidan aikaan. Mutta hän ei soittanut, mitäs hätää minulla voisi olla? Ei sekään olisi tilannetta muuttanut.

Illalla menimme nukkumaan. Minä kirosin itsekseni sitä, että aamulla olisi herätys aamuvuoroon, enkä ehtisi nukkua tarpeeksi. Olin koko illan ollut levoton, enkä oikein osannut selittää oloani. Exäni kertoi vielä tunteistaan minua kohtaan, mutta minua ei olisi vähempää voinut hänen tunteensa kiinnostaa. Ennen nukahtamistani exä nousi lattialla olevalta patjalta ja meni keittiöön. Viimeinen asia, jonka muistan, on aukeva jääkaapin ääni. Seuraavaksi heräsinkin pahimpaan painajaiseen.

En tiedä mikä on ensimmäinen asia, mitä tapahtui. Tunnen, kuinka minua tökitään käteen, kuulen veitsen katkeavan, oma huutoni ja verenmaku suussa.

Seuraava mielikuva on lattialta. Minulla on kädessäni veitsi, joka on katkennut. Pyydän exääni soittamaan hätänumeroon ja hän päästää irti veitsestä ja toteuttaa pyyntöni. Sen jälkeen en ole häntä nähnyt, vaikka samassa oikeusistunnossa olemmekin istuneet. Ambulanssi ja poliisit saapuvat. Minä tärisen horkassa ja kiinnitän huomiota siihen, että eräs poliisi kuvaa minua. Ei kovin mukava tilanne naiselle, jonka paitaa revitään sillä hetkellä auki.

Ensihoitohenkilökunta keskustelevat siitä, minne minut viedään hoitoon, keskussairaalaan vai yliopistosairaalaan. Lopulta ensimmäinen on osoite ja minut nostetaan paareille ja viedään sairaalaan.

Tästä lähtee pitkä kertomus elämääni, eikä tarinani ole vieläkään päättynyt.