Kun pelkää kipua kuollakseen

K-piikit sormessani olivat neljä viikkoa, jonka jälkeen käsikirurgi oli valmiina ne poistamaan. Istuin vastaanottohuoneessa ja tuijotan epäuskoisena lääkäriä. Kyseiset piikit eivät olleet mitään maailman ohuimpia, eikä niiden poistaminen voi tapahtua kivuttomasti. Lääkäri pyytää minua asettumaan makuulle hoitopöydälle ja valahdan kalpeaksi. Lääkäri alkaa ruuvaamaan piikkien päässä olevia palloja ja ennen kuin mitään ehtii tapahtua, kiellän lääkäriä jatkamasta.

En pysty siihen. Hikoiluttaa, sydän hakkaa ja pyörryttää. Pelkään kipua. Jo pelkkien pallojen koskettaminen sattuu. Vieressä oleva sairaanhoitajakin näkee, ettei piikkejä poisteta tänä päivänä. Ei ainakaan ilman puudutusta. Kun pyydän puudutusta, lääkäri kertoo, ettei hänellä ole sitä tässä huoneessa, joten en anna hänen enää koskea käteeni.

Kuulemma piikit voidaan poistaa päiväkirurgiassa ja olen heti myöntyväinen siihen. Saan jopa haluavani nukutuksen, sillä en halua nähdä piikkien poistamista, en halua olla hereillä. En halunnut olla hereillä käden leikkaamisessakaan ja tässä asiassa tulen kuulluksi. Lääkäri varaa ajan päiväkirurgiseen operaatioon ja minä huokaisen helpotuksesta.

Operaatiopäivänä herätys oli aivan liian aikainen. Aluksi oli vaatteiden vaihto, haastattelu ja sitten odottamista. Sain esilääkkeet ja pian kirurgi tuli tapaamaan minua. Kyseessä oli sama kirurgi, johon olin törmäillyt harjoittelujen aikana. Onneksi hän oli niitä mukavia kirurgeja. Sisäpiirin tietona niille, jotka eivät ole hoitoalalla; kirurgit ovat yli-ihmisiä. Ainakin omasta mielestään.

Kun oli aika mennä saliin, tuli paikalle anestesialääkäri, joka totesi, että se on ihan turhaa. Siinä sitten paikalla oli yhtäkkiä useita ihmisiä ja minä sain tuota suonia kirvelevää unilääkettä kanyylista. Siinä ei kauaa mennyt, kun uni tuli. Joku vielä ehti koskea murtunutta sormea ja älähdin. Lopettivat onneksi ajoissa ja sain nukahtaa niin, ettei satu.

Herätessäni ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomioita oli se, että myös etusormeni on lastassa. Etusormeni ei siis tarvinnut olla siellä, mutta mistäpä leikkaussalihenkilökunta sen olisi tiennyt. Kirurgi jotain selitti, ei siinä unilääkepilvessä paljoa jäänyt mieleen. Myöhemmin hoitaja kertoi minun hengittäneen itse koko ajan. Taas niille, jotka eivät tiedä: anestesia-aineet rentouttavat ja lamaavat (tiedän, väärä termi, mutta aivovamma-aivoilla en keksi parempaakaan) myös hengityselimet. Sen takia käytetään hengityskoneita. Anestesia-aineiden määrä vaikuttaa unen syvyyteen. Minua siis ei kovin paljoa lääkitty.

Siinä sitten aikani heräilin heräämössä ennen kuin pääsin odottamaan aamupalaa. Pian jo koko homma oli ohi ja pääsin kotiin. Aika ilmeistä oli sormen särkyjen vähentyminen. Kaksi rautapiikkiä ei ilmeisesti ole alunperinkään suunniteltu sormen sisälle. Piikkien poistamisen jälkeen lastan käyttö väheni voimakkaasti, vaikka sitä olisi pitänyt käyttää vielä parisen viikkoa.