keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Kaikki tuijottaa

Päästyäni sairaalasta, olin aika heikossa kunnossa. 1,5 viikon vuodelepo teki tehtävänsä ja pystyssä oleminen aiheutti voimakasta huimausta. Siitä huolimatta uskalsin lähteä äitini kanssa käymään kaupassa. Eräs myyjä tuijotti minua hetken ja kysyi: "mitä sä oot kohentanut?"

Jähmetyn paikoilleni. Äitikään ei osannut sanoa mitään. Repäisen itseni liikkeelle ja sanoin etten ole tehnyt mitään. Lähdin ulos kyseisestä liikkeestä. Aika ison oletuksen tuo myyjä teki. Ei varmastikaan tahallaan, mutta hänen sanansa satuttivat. Minä en tehnyt mitään. Minähän nukuin ja minun kimppuuni käytiin.

Kaduilla kävellessäni ihmiset kääntyivät katsomaan minua. Lapset osoittelivat sormillaan ja kyselivät vanhemmiltaan, että miksi näytän sellaiselta. Kukaan ei kysynyt sitä minulta.

Aina kun näin jossain vartijan, huomasin heidän seuraavan minua. En tiedä, miltä heidän silmiin näytin. Luultavasti tappeluun joutuneelta narkkarilta. En koskaan kysynyt vartijoilta, että miksi he seuraavat minua. Vieläkin kiinnostaisi tietää syy seuraamiseeni. Tokihan käsivarsieni lukuisat arvet ovat helposti nähtävissä.

En silti pidä siitä, että minut leimataan ulkonäköni vuoksi. Harva ihminen voi omalle ulkonäölleen mitään. Itselläni ei ainakaan ole varaa peittää kaikkia arpiani esimerkiksi tatuoinneilla. Enkä voisikaan. Ennen puukotusta minulla oli jo keloiditaipumus. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että arpikudos liikakasvaa, eikä se lopeta kasvamistaan ilman hoitoa. Näin ollen lähes kaikki arpeni ovat keloidisoituneet. Onneksi en ole tämän kanssa yksin, sillä osalla sukulaisistani on sama taipumus.



Toisinaan haluaisin tatuoida otsaani kissan kokoisin kirjaimin, mitä minulle on tapahtunut. En jaksa aina selitellä. Yleensä vastaan suoraan kysymyksiin, kuten mistä arpeni ovat tulleet. Vieraat ihmiset järkyttyvät. Olen saanut monta ihmistä itkemään tarinallani. Toisinaan toisten itku tuntuu pahalta. Minunhan tässä pitäisi itkeä, minuahan tässä pitäisi lohduttaa.

En pitkään aikaan suostunut liikkumaan sellaisissa paikoissa, joissa olisin voinut tavata tuttuja. En halunnut kenenkään tietävän, mitä minulle tapahtui. Kielsin koko puukotuksen. Ihan kuin sitä olisi päässyt pakoon. Yksikin vilkaisu peiliin muistutti heti, mitä on tapahtunut. Muistuttaa edelleen.

2 kommenttia: