Tämä pallo pyörii radallaan, vaikka joskus jokaisella maailma romahtaa

Niin, se kauan odotettu ja puhuttu romahtaminen. Toisin sanottuna sairastuin keskivaikeaan masennukseen. Ei ollut selkeää hetkeä milloin se iski, se vain tuli pikkuhiljaa. Toisaalta myös yritin itse sitä, ettei kukaan huomaisi. Edelleen ihmiset ihmettelevät, kun kerron sairastavani masennusta, että miten voit näyttää niin iloiselta. Koska on helpompi peittää se, kuin tulla leimatuksi. Enhän minä nyt hullu ole, hiukan ehkä päästä vajaa ja mietin keinoja tappaa itseni?

Masennukseen ei todellakaan auta se, että kehotetaan piristymään ja lopettamaan murjottamisen. Masennukseen auttaa se, että tulet käymään, kuuntelet, teet ruokaa ja siivoat. Tai istut vierellä sanomatta sanaakaan ja pidät kädestä kiinni. Masentunut harvemmin jaksaa välittää ulkoisesta habituksesta.

Masennus näkyy eri tavoin. Muistan erään kerran kun makasin olohuoneeni lattialla itkien noin puolen tunnin ajan. En vain päässyt ylös, vaikka kuinka yritin. Olin lamautunut.

Jokaisen sillan kohdalla mietit, miten pääsisit tästä kaikesta, jos vain hyppäisit.

Istut keittiön lattialla veitsi sylissä ja perustelet, miksi et viiltäisi itseäsi.

Itsesyytösten määrä. Miksi minulle kävi näin? Tai siis, miksei minulle kävisi näin? Minä ansaitsin tämän kaiken.

Missään ei ole enää mitään järkeä, miksi en vain voisi kuolla?

Kaikki värit hävisivät. Missään ei ollut enää mitään hyvää. Mikään ei tuottanut nautintoa.

En pystynyt ylläpitämään normaalia arkea ilman apua.

Tunteiden hukuttaminen, ihan sama mihin. Syöminen on yksi hyvä keino tappaa tunteita.

En jaksanut pitää sovituista asioista kiinni, millään deadlineilla tai sovituilla tapaamisilla ei ollut väliä. Kaiken minkä voi, lykkää ja vielä vähän ylikin.

Uniongelmia oli ollut jo pidempään, mikä vaikutti ylipäätään jaksamiseen. Sain ahdistuskohtauksia, joista ylitsepääsemiseen tarvitsin rauhoittavia. Olin ulkoisestikin tunteettoman oloinen, en jaksanut hymyillä. Sukulaisten tapaaminen ahdisti, sillä en olisi jaksanut pieniä lapsia. Se jatkuva kysely voinnistani turhautti. Olin elossa, mutta henkisesti olin kuollut. Mielialalääkitykseni, joka oli aloitettu jo kevään lopussa, nostettiin suurimpaan annokseen. Lääkkeen nosto sekä nykyisen avopuolisoni tapaaminen katkaisivat lopulta vajoamisen.

Ihmissuhteeni kärsivät, ajauduin riitoihin ja karkotin ihmiset ympäriltäni. Läheiset ovat olleet toipumisessani suurin apu ja ajoin heidät pois. Onneksi ihmissuhteet ovat onneksi korjattavissa, vaikka yhä tuntuu siltä, ettei mikään ole enää kuin ennen. Tokihan minulla on omat rajoitteeni, mikä rajoittaa huomattavasti sosiaalista kanssakäymistä. Yhä on vaikeuksia jaksaa tavallista elämää, minkä hyväksyminen on vielä vaiheessa.