Sairaalassa

Sairaalassa minut kipataan paareilta sänkyyn aivan ihanan niskaselkätuen kanssa. Ympärillä hääräsi yllättävän monta lääkäriä ja hoitajaa. Tapahtumien järjestystä on jo näin jälkikäteen vaikeaa muistaa, mutta paljon tapahtui kuvauksia ja mittauksia.

Makaaminen tuen kanssa oli puuduttavaa, eikä todellakaan mitään kovin mukavaa. Ensimmäisen kanyylin olin saanut jo asunnolla, toinen ja kolmas laitettiin sairaalassa. Samalla minut laitettiin EKG-seurantaan. Ehkä pahin järkytys oli kuulla lääkärin suusta sana pleuradreeni. Olinhan itse ollut samaisessa ensihoitohuoneessa katsomassa potilaan vieressä, kuinka sellainen laitetaan. Yhdessä hetkessä se jo siinä kyljessä hurisi. Arteriakanyylin kautta mitattu verenpaine oli todella matala, minkä vuoksi koneet piippasivat jatkuvasti. Lisäksi sormessa oli happisaturaatiomittari ja kädessä verenpainemansetti. Paras oli kuitenkin lämpöpeitto, jota ilman palelin horkassa.

Aluksi en millään osannut yhdistää, mikä piippauksen aiheuttaa. Kun lopulta uskalsin kallistaa niskani ja katsoa monitoreja, oikein järkytyin verenpaineen alhaisuudesta. Olin jo järkyttänyt itseäni nostamalla käteni kasvojeni eteen, ennen kuin murtunut sormeni väännettiin oikeaan asentoon. Pikkurillini sojotti melkein suoraan kohti kämmentä ylimmän nivelen kohdalta. Se ei ollut kovin kaunista katseltavaa.

Kun tilani todettiin riittävän vakaaksi, alkoi lääkäri ommella haavojani. Jälkikäteen laskin omia haavojani olleen noin 60, joita kaikkia ei onneksi tarvinnut tikata. Tikkaaminen oli kuitenkin todella tuskaisaa, sillä aluksi lääkäri joutui puuduttamaan ja sitten yritti ommella, mutta joutui yleensä puuduttamaan lisää. Kyseisen tikkaamisen vuoksi en tänä päivänä siedä juuri minkäänlaista kipua.

Lopulta tikkaaminen ei sujunut ihan niin hyvin kuin piti, sillä puuduteainetta jouduttiin käyttämään niin paljon, että raja tuli vastaan. Tästä syystä päädyin odottamaan vuoroa leikkaussaliin, jossa loput tikkaukset tehtiin nukutuksessa. Kun kyseisestä operaatiosta heräsin heräämössä, muistin, että minulla olisi pitänyt olla sinä päivänä työhaastattelu. Jo ensiavussa oltiin ilmoitettu samassa sairaalassa olevaan harjoittelupaikkaani, etten pääse paikalle. Onneksi heräämössä joku onnistui tavoittamaan sen henkilön, joka työhaastattelun järjesti. Kaikkea se ihminen muistaa pienissä leikkauspilvissä.

Heräämöstä siirryin takaisin ensiavun puolelle, jossa jäin odottamaan sisätautilääkäriä ja ultraamista. Eräät puukoniskut vasemmalla kyljelläni olivat niin syviä, että epäiltiin pernan vaurioituneen ja sen vuoksi sisäistä verenvuotoa. Kun nämä asiat olivat poissuljettu, jäin odottamaan siirtoa yliopistosairaalaan.

Tässä vaiheessa vihdoin havahduin siihen, että kukaan läheisistäni ei tiedä missä minä olen. Sain soitettua äidilleni ja eräälle tuttavalleni, joka tuli minua sairaalaan katsomaan. Hänen ilmeestään näin, että tilanne ei ulkopuolisen silmään näytä kovin hyvältä. Olihan yksi isku osunut oikean silmän yläpuolelle ja silmä muurautunut umpeen. Muutenkin olin täynnä piuhoja ja olin saanut leikkausta varten katetrin.

Sitten olikin jo aika lähteä ambulanssilla yliopistosairaalaan. Matka taittui mukavasti pillit päällä, sillä pleuradreenin vaatima imu ei toiminut kunnolla kyseisessä autossa. Yhä siinäkin mietin, kuinka nopeasti roolit vaihtuvat sairaanhoitajasta potilaaseen. Toisaalta oli helpottava tietää, mitä itselle tapahtuu, ja toisaalta tieto lisäsi tuskaa.