Ei varmaan yllätä, että esimerkiksi eräällä sukulaisellani on verenpainetauti. Muutamalla tutulla on ollut syöpä, kaukaisemmilla sukulaisilla on keliakiaa ja diabetestä. Sairauksia siis löytyy, mutta entä sellaiset sairaudet, joiden olemassa oloa ei aina edes muista? Voiko silloin sanoa olevansa sairas?
Ensimmäinen diagnoosi, jonka olen saanut, on ollut keiloiditaipumus. Toisin sanottuna arpikudos jatkaa kasvuaan, kunnes asialle tehdään jotain. Vaikka keloiditaipumus on minulla diagnosoitu, en silti koskaan pitänyt itseäni sairaana. Kyseessä oli ennemmin ominaisuus, jonka kanssa elän elämäni. Ihan kuin jollakin on pisamat tai hymykuopat. Siinä ne ovat, eikä ne nyt sen enempää elämää haittaa.
Sen sijaan masennus ja aivovamma tuntuvat hyvin sairauksilta. Ne vaikuttavat jokapäiväiseen elämään hankaloittaen arkea. Tietenkään sairaus ei näy päällepäin, mikä vaikeuttaa ihmisten ymmärtämistä. Olisi eri asia ymmärtää minun tilannettani, jos sairaus selkeästi näkyisi. On helppo uskoa, että jollakin on paha olla, kun toinen irvistää kivusta tai ontuu jalkaa. Diabeetikon tunnistaa verensokerin mittaamisesta, syöpäpotilaan hiustenlähdöstä.
Varsinaisesti kuitenkaan en koe jatkuvasti olevani sairas. Tunne on oikeastaan hyvin ristiriitainen. Toisaalta olla sairas ja olla loppu elämä aivovamman kanssa ja toisaalta voin oikeastaan tehdä mitä minua huvittaa. Jos vaan jaksaisin. Vaikka masennuksesta ja posttraumaattisesta stressihäiriöstä paraneekin, niin aivovamma korkeintaan helpottaa.
On vaikeaa kuvitella olonsa sairaaksi, kun liikkuu. Toki silloin täytyy keskittyä niin paljon muihin asioihin, että kaikki muu unohtuu. Yleensä sairaana olemiseen liitetään se, ettei pysty tekemään jotain sairauden vuoksi.
Aivovamma ei kuitenkaan ole minulle mikään ominaisuus. Asian hyväksymiseen tietenkin vaikuttaa se, että olen saanut sen entisen avopuolisoni aiheuttamana, tulemalla puukotetuksi. Sopeutumista varmasti helpottaisi, jos syntymekanismi olisi vahinko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti