Onhan siinä toisaalta yksin olla naisena kahden miehen seurassa. Miehillä on aina omat miehiset asiat, mistä jutella. On intti, politiikka, urheilu ja miksei vaikka naiset. Silti minua yllätti ulkopuolisuuden kokemus. Toisaalta koen olevani ulkopuolinen oikeastaan kenen tahansa seurassa, ellei nyt omaa avopuolisoa laske mukaan. Hänen kanssaan me olemme tiimi, me toimimme yhdessä.
Mietiskelin kuinka suuri osuus aivovammalla on siihen, että koen ulkopuolisuutta. Aivovamman takia en huomaa niin helposti ironiaa ja sanatonta viestintää. Koska muistini on huonompi, en muista meidän kolmen sisäpiirivitsejä. En saa niitä palautettua mieleeni.
Tosi usein huomasin jääväni miettimään, mitä minulle juuri puhuttiin. Vaikka kuulen, en ymmärrä. Saatan vaipua omiin ajatuksiini ja esitän, että kuuntelen ja jopa ymmärtäisin. Ei oikeasti ole mitään toivoa pysyä kärryillä. Ylipäätään autossa oli haastavaa kuunnella, kun radio oli päällä. Samalla katselee maisemia ja huomaan, että olemme ajaneet 20 kilometriä, eikä minulla ole mitään hajua, jos toinen on jotain puhunut. En jaksa keskittyä, vaikka kyseessä on hyvin tärkeitä ja rakkaita ihmisiä, joita ei missään nimessä näe liian usein.
Koen huonoa omaatuntoa, kun en jaksa keskittyä ihmisten tapaamiseen. En tiedä kuinka paljon ystäväni huomasivat minun olleen pihalla. Ehkä huomasivat, mutta eivät sanoneet mitään. Sekin on omalla tavallaan välittämistä, ettei pistä pahakseen asioita. Kärsin muutenkin yksinäisyydestä, mutta pahinta olisi menettää läheisiä ystäviä, jotka ovat olleet läsnä jo elämässä pitkään. Ehkä nytkin yliajattelen tilannetta. Ehkä he todella hyväksyvät minut sellaisena, kuin nyt olen, vaikkakin muuttuneena.
Pahinta on kuitenkin yksinäisyys ystävien ympäröivänä. Minä kyllä pidän ihmisistä, tai ainakaan en nauti yksin olemisesta. Mutta en ole varma, jaksanko ihmisten seuraa. Olla maalla keskellä kaupunkia, kaikki lähellä, mutta kuitenkin riittävän suojassa.
Minulla on aina ollut hyvät kuoret ympärilläni, puukotuksen seurauksena ne ovat varmaan vieläkin paremmat. En uskalla päästää ihmisiä lähelleni. Pelkään, ettei minua hyväksytä. En tiedä onko pelkoni täysin turha ja itsesuojeluvaiston vieminen täysin uusiin sfääreihin. Toki myös kokemukseni on ollut niin järkyttävä, etten ihmettele, miksi suojelen itseäni enemmän. Onko silti väärin olla päästämättä hyviä ystäviä lähelleen?
Ps. Lisäsin blogin sivupalkkiin (näkyy vain internet-versiolla) äänestyksen, jossa voit toivoa eri postauksia. Olisin kiitollinen, jos äänestäisit! Haluan tuottaa kaikille lukijoille mielenkiintoista sisältöä, joten myös uusia postausideoita otetaan vastaan!
En tiedä miten hyvin läheisesi ja ystäväsi tietävät aivavamman seurauksista. Tuo ettet jaksa/pysty keskittymään, muista kaikkea yms. on sellainen asia, josta itse varmaan haluaisin tietää, jos tuttavallani olisi aivovamma.
VastaaPoistaEi tarvitsisi loukkaantua siitä, että toinen ei yhtään kuuntele tai välttämättä edes muista mitä olen sanonut (ei sillä että loukkaantuisin helposti), mutta ei sellaista asiaa osaa terveenä välttämättä ajatella, jos ei muuten ole tutustunut aivovammojen seurauksiin.
Vaikka yksinäisyys on tylsää, niin kyllä muiden seurassa olo väsyttää ihan minuakin. Jos on kovin kiireinen viikko, niim vähintään yksi ilta pitää aina varata vaan itselle ja sohvalle. Kotona poissa kaikesta metelistä tekee hyvää.
Hyvää uutta vuotta sinulle! Luen blogiasi säännöllisesti ja muutaman kerran olen kommentoinutkin.
Kiitos kommentistasi! Kiva kun olet löytänyt blogini pariin :)
PoistaOn totta, että voisin puhua oireistani enemmän. Olen mielestäni sanonut, mutta eihän kukaan ole täydellinen tai muista kaikkea. Ehkä oletan liikaa.
Tosin sen tiedän, ettei heitä haittaa minun keskittymättömyys, ei ainakaan pienissä määrin :)