Ymmärtäminen on vaikea laji

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, niin oli noiden kokeiden kanssa haasteita. Kävi ilmi, että imetyskoe, mihin olin valmistautunut, olikin eilen. Opettaja sanoi tekevänsä helpon kokeen. Ajattelin, että kokeillaan nyt kuitenkin miltä koe vaikuttaa, eihän sitä tiedä mitä tapahtuu. Ei olisi ehkä pitänyt.

Siinä vaiheessa kun sain kokeen käsiini ja aloin lukemaan tenttikysymyksiä, tuntui kuin pää olisi tyhjentynyt kokonaan. Kysymykset eivät minun mielestäni olleet mitenkään oleellisia aiheeseen liittyen. Teki niin mieli repiä koko paperi ja lähteä luokasta ulos. Vaikka itsehillintä on ollut minulle jo ennen aivovammaa pieni haaste, niin aivovamman saamisen jälkeen se vasta olikin. Koska tiesin, etten tule pääsemään tentistä läpi, kirjoitin vain kaikista päälimmäiset ajatukset ylös. En jaksanut edes miettiä kunnolla, sillä opettaja sanoi, että tarvitsee saada puolet oikein, jotta pääsee läpi. Tiesin, etten mitenkään tule saamaan pisteitä tarpeeksi.

Alkoi taistelu kyyneliä vastaan. Minä, joka sain tuosta vain kymppejä, en osaa vastata tenttikysymyksiin. Kaikki ne vuodet, kun olin luokan parhaimmistoa, ihan kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan. En ole koskaan saanut kokeesta hylättyä, enkä edes päässyt läpi rimaa hipoen. Tuo ihminen oli eilen niin kaukana.

Jätin kokeen ensimmäisenä. Olin vihainen niin itselleni kuin myös opettajalle. Useasta pyynnöstä huolimatta en ollut saanut tehdä koetta sopeutetusti. Vihainen itselleni siksi, että minusta on tullut tällainen, aivovammainen. Ihan kuin en olisi katunut parisuhdetta exääni, mutta myös sitä, etten pystynyt heittämään häntä ulos asunnostani, vaikka kuinka halusin. Jäin istumaan luokan ulkopuolelle miettien, mitä seuraavaksi. Seuraavan tunnin alkuun oli vähän vajaa kaksi tuntia. Lähdin kotiin.

Olin pikästä aikaa autolla koulussa, koska en olisi muutenkaan jaksanut pyöräillä kouluun. Yleensä menen miehen kyydillä, mutta tällä kertaa koulu ailkoi myöhemmin, joten ei ollut järkeä mennä tavallisella kyydillä. Kerrankin olin autolla liikenteessä silloin, kun sitä tarvitsi. Kotona söin ja tuskailin siitä, menenkö takaisin. Lopulta koin helpommaksi palata kouluun, koska poissaolosta joutuu tekemään korvaavia tehtäviä.

Tuntien loputtua menin juttelemaan opettajalle. Hän kertoi, että olivat kollegansa kanssa todenneet minut niin hyväkuntoiseksi, että voin tehdä kokeet normaalisti. Ihan kiva, olisivat minulle kertoa, että olen paremmassa kunnossa. Meni tunteisiin. Tuntui, ettei tuo opettaja ymmärrä ollenkaan minun tilannettani. Aivovamma ei ole mikään itsestään paraneva juttu, eikä se näy päällepäin. Siinä taas taisteltiin kyyneliä vastaan. Hävisin.

Kotona oli pakko purkaa vitutusta ja leipaisinkin mutakakun. No okei, kävin kaupassa hakemassa ainekset, koska kakkuun tarvittavaa suklaata ei koskaan löydy kotona. Jos olisi ollut, niin se suklaa olisi syöty tässä samalla vitutuksen purkamiseksi.