Tasan kaksi vuotta sitten

Tähän aikaan kaksi vuotta sitten olin leikkaussalissa. Puukotus on tapahtunut jo ennen kahta aamuyön puolella, joten olin jo hetken aikaa ehtinyt ihmetellä tapahtunutta. Minut oli viety ensihoitohuoneeseen, josta olin päässyt kuvattavaksi. Joku röntgen-kuva minusta otettiin ensihoitohuoneen puolellakin.

Ensihoitohuoneen puolella olin ihmetellyt piippauksia, jotka kertoivatkin verenpaineeni olleen todella matala. Olin jutellut poliisien kanssa, mistä minulle jäi vähän outo fiilis. En olisi saanut puhua siitä, mitä minulle oli tapahtunut. Syy tälle ohjeelle jäi epäselväksi. En koskaan muistanut kysyä, mikä tälle ohjeelle oli se perimmäinen syy.

Pitkään huoneessa oli miespuolinen hoitaja, jonka kanssa aina välillä jotain juttelin. Suurimmaksi osaksi aika meni hiljaisuudessa. Itse en muista edes nukkuneeni. Odotin vain ajan kulumista ja sitä, että voisin nukahtaa.

Todella kauan aikaa kului siihen, kun lääkäri tikkasi haavojani. Ensin puudutusneula, sen jälkeen ommelneula, joka yhä sattui, sitten taas puudutusneula lävisti ihoani. Sama toistui yhä uudelleen ja uudelleen. Ensin vasen käsi, sitten jo oikeaa kättä vuorostaan. Eikä siitä kyllä karkuun olisikaan päässyt. Kipu vain tuntui loputtomalta.

Harjoittelussa

Lopulta kun lääkäri ilmoitti, ettei voi enää paikallispuudutuksessa ommella haavoja, niin salaa pidin asiasta. Eihän nukutus ole mikään yksinkertainen asia ja vielä ottaen huomioon, kuinka kovilla kroppani jo muutenkin oli. Leikkauksissa on aina riskejä, mutta en välittänyt koko asiasta.

Halusin hetkeksi nukahtaa, enkä vain miettiä tapahtunutta. Vaikka tiesin, ette nukutus vastaa samanlaista unta, niin halusin silti tuohon tiedottomaan tilaan. En tietenkään voinut enkä voi vieläkään unohtaa exäni tekoa, mutta ajatuksen käsittely ei ollut helppoa.

Jotenkin tuntuu huimalta, että olen saanut elää nämä viimeiset kaksi vuotta. Elämän päättyminen oli todella vähällä, en tunne kovinkaan montaa, jotka olisivat 60 puukon iskusta selvinneet. Jos totta puhutaan niin en tunne itseni lisäksi ketään muuta.

En kuitenkaan tiedä, olenko osannut arvostaa elämääni riittävän paljon. Voisin kohdella itseäni armollisemmin, mutta en ehkä osaa. Olen aina vaatinut itseltäni paljon. Nyt jos koskaan olisi hyvä hetki löysentää ja antaa aikaa itselleni.