Joskus maanantai on niin maanantai

Maanantai. Jotkut ihmiset rakastavat sitä, jotkut vihaavat. Omalla kohdalla maanantai on ollut yleisesti ottaen varsin njäh. Siinä se tulee ja yleensä meneekin. Joskus, kuten eilen, maanantai muistuttaa enemmän katastofia. Kuten rakas mieheni sanoi, ei se ehkä ihan katastrofi ollut, mutta ehdottomasti huono päivä.

Huono päivä oikeastaan alkoi jo sunnuntain puolella. Olin kalenteriini merkannut kokeen maanantaille, ja tajusin sen perjantaina. Alkoikin kauhealla stressillä lukeminen. Sunnuntai-iltana aloin kertaamaan aluetta ja lueskelin aihetta monta tuntia. Se on aivovammaiselle aika hyvä saavutus. Illalla kymmenen aikaan söin iltapalan (kyllä, aivan liian myöhään minulle) ja menin nukkumaan.

Siitä ei tullut mitään. Valvoin tunnin ja odottelin jo miestä nukkumaan. Kun tietää, että toinen on pian tulossa, ei voi mitenkään saada unta. No, mies tuli nukkumaan ja minä käännän kylkeä. Valvon tunnin. Siinä kohtaa minulla meni hermot ja menin olohuoneen puolelle rauhoittumaan ja rapsuttelemaan koiraa. Vuorokausi vaihtui, mutta uni ei vain tullut. Palasin makuuhuoneeseen ja jossain vaiheessa nukahdin. Yö menikin sitten heräillessä useampaan kertaan. Viimeisin herätys tuli vähän ennen herätyskelloa, kun yläkerran asunnossa alettiin poraamaan.

Vaikka olin nukkunut noin seitsemän tuntia, ei se minulle mitenkään riittänyt. Olin aamulla niin väsynyt, etten meinannut edes jaksaa syödä aamupalaa. Olin ajatellut kerrata vielä nopeasti kokeeseen aamupalaa syödessä, mutta ei siitä tullut mitään. Koulun vieressä on K-Market, josta hain kahvia ja suklaata, jotta saisin hiukan aivoja heräteltyä.

Sitten olikin jo kokeen vuoro. Kun kävelin luokkaa kohden, kuulin luokkalaisten puhuvan rokotuksista. Minä olin lukenut aivan eri aiheesta, imetyksestä. Olin sopinut opettajan kanssa, että teen tentin jotenkin muuten juuri sen vuoksi, etten pysty keskittymään luokkatilassa ja koska tiesin, etten nuku edellisenä yönä. Siinä sitten seison ihmeissäni ja kerron opettajalle, etten ole lukenut yhtään. Sain valita mitä teen. Opettaja ehdotti, että kokeilen koetta ja jos minusta tuntuu, etten pääse läpi, hän ei arvioi koetta ja palaamme alkuperäiseen suunnitelmaan. Otin riskin ja tein kokeen. Nyt jännitetään tuloksia.

Se koe, johon olin lukenut, onkin vasta huomenna. Tai ehkä torstaina. En enää muista. Olin tältä opettajalta pyytänyt muuta tapaa suorittaa koe, kuin tenttimällä, mutta hänen mielestään olen niin hyvin kuntoutunut, joten voin tehdä kokeen normaalisti. Herätti kyllä ihmetystä. Miten opettaja voi tietää minun kuntoutumisesta? En minä edes ole saanut kuntoutusta. Kaikki aivovamman ja masennuksen helpottuminen on ollut oman työni takana. Tietenkin kunniaa pitää antaa psyykelääkkeille ja psykoterapeutilleni. Olen jo harkinnut dosettia, sillä en aina muista ottaa lääkkeitäni. Ongelma on kuitenkin siinä, etten ota joka päivä samaa määrää unilääkkeitä, joten niiden lääkkeiden laitto dosettiin on turhaa. Psyykelääkkeeni ovat 14 tabletin liuskoissa ja otan niitä kaksi päivässä. Uusi liuska alkaa aina maanantaina, joten aika helppo on pysyä perillä lääkkeiden otosta. Tosin sunnuntaina olin vaihteeksi unohtanut lääkkeeni.

Meidän koulun lounasravintola vaihtui ja sen jälkeen ruoka on ollut mielestäni paljon huonompaa. Menin kaiken kukkuraksi siis ottamaan ruokaa, joka oli todella huonoa. Ihan kuin päivässä ei olisi ollut riittävästi ikäviä asioita. Kun pääsin koulusta olin nälkäinen ja palelin tunneilla. Kotona odotti kastike, mutta viimeiset makaronit olivat loppu. En jaksanut enkä olisi edes ehtinyt keittää lisää ennen kuin jouduin lähtemään terapiaan.

Huvittavaa kirjoittaa huonosta päivästä, kun juuri luin Iina Hyttisen blogista heidän perheen positiivisen arjen salaisuudesta. Tällainen päivä nyt vaan sattui olemaan ja mitä siitä valehtelemaan. Olisi ihanaa osata olla niin ihanan positiivinen, kuin Iina on. Minulle sitä vaan ei ole suotu samaan aikaan tämän aivovamman kanssa.