lauantai 30. joulukuuta 2017

Yli 20 000 kävijää!

Huisia kuinka monta kertaa blogiani on katsottu, kiitos teille kaikille lukijoille 😁 internet-versiossa näkyy tuolla sivun oikeassa laidassa on siis laskuri, jotta lukijatkin voivat seurata katselukertoja. Parasta on saada kirjoittaa, niin että saa vastakaikua. Jokainen kommentti lämmittää mieltä ja parasta onkin se, että kaikki kommentit ovat olleet positiivisia! Blogimaailma osaa olla julma, mitä tässä vähän olen pelännyt. Kun aihe on rankka, ei kaipaa yhtään ikäviä kommentteja lisäksi.

Blogin pitämiseen on ihme kyllä riittänyt inspiraatiota ja ideoita. Totta kai ideat otetaan vastaan ja parhaani mukaan niitä toteutan. Oma elämä tuntuu välillä niin tylsältä, että on vaikea miettiä aiheita. Totta kai tilanteet muuttuvat ja postausten aiheet vaihtelevat suurestikin. Tykkään esimerkiksi hyvästä ruuasta ja luultavasti tulevaisuudessa jotain ruokapostauksiakin tulee ilmestymään.

On tietenkin myös aiheita, joita en tule täällä avautumaan. Vaikka en kirjoitakaan omalla nimelläni, käytän kuitenkin omia kuvia ja googlen kuvahaun avulla varmasti henkilöllisyyteni on helposti selvitettävissä. Eipä se henkilöllisyys ole kovin salainen asia.

Tietenkin olisi ihanaa saada blogille enemmän lukijoita. Haluan puhua vakavasta asiasta, eikä aivovamma ole kovinkaan suosittu aihe. Toki Suomen suurimmat bloggaajat ovat joutuneet tekemään paljon töitä, jotta ovat saaneet bloginsa menestymään. En haikaile bloggaamisesta ammattia, vaan näkyvyyttä aivovammalle ja lähisuhdeväkivallalle.


Yksi väkivallan teko muutti koko elämäni, eikä voida puhua pelkästään positiivisesta muutoksesta, vaikka hyviäkin asioita on seurannut, muun muassa nykyinen parisuhteeni. On vaikea sanoa, mitkä asiat ovat seurausta mistäkin. Selvää on kuitenkin, että elämässä tapahtuu muutoksia, eikä kaikkiin voi varautua etukäteen. Vaikka kuinka toivoisin, ettei koko puukotusta olisi tapahtunut, alan pikkuhiljaa jo sopeutua asiaan. Kaikkeen jotenkin vain sopeutuu, haluaisi tai ei.

Toivon tietenkin, että voin myös toimia vertaistukena muille väkivaltaa kokeneille. Itse en ole erityisemmin vertaistukea saanut, joten toivon, etteivät muut jää yksin. Elämä ei voi olla enää koskaan entistä. Kuitenkin yhden oven sulkeminen avaa toisia ovia. On mahdollista olla aivovamman kanssa onnellinen, vaikka väkivallan teot jättävätkin jäljet. Minä kuitenkin selvisin, enkä makaa vihanneksena sairaalassa. Minä saan kuitenkin kävellä omilla jaloilla (ketään pyörätuolissa olevaa väheksymättä!) ja elää lähes täysillä. Ehkä joskus jopa täysillä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti