Paras vertaistuki

Murhan yrityksen kohteeksi joutuneille ei ole kovinkaan monia vaihtoehtoja vertaistukeen. En siis epäile, etteikö tarvetta olisi vertaistuelle, mutta mahdolliset vertaistukiryhmät keskittyvät tietenkin Helsinkiin, sekä muutamaan muuhun isoon kaupunkiin. En minä ainakaan jaksaisi ajella Helsingissä käymään viikottain. Jotenkin sitä putoaa pienen kaupungin mahdottomuuksiin. Tietenkin on eri asia järjestää pääkaupunkiseudulla jotain ryhmiä, sillä alue kattaa noin miljoona ihmistä. Itse kun asuu alle 70 000 asukkaan kaupungissa, niin on ihan ymmärrettävää, ettei täällä ole erikoisempia vertaistukiryhmiä.

Olen osallistunut verkkovertaistukiryhmään, mutta olen huomannut, ettei se ole kohdistettu ihan oikein. En siis sano, etteikö siellä olisi ihmisiä, jotka ovat kokeneet väkivaltaa, mutta jokin puuttuu. Tuo vertaistuki ei ole ajantasalla pyörivä vaan foorumi. Viestejä tulee sinne harvakseltaan ja vaikka kuinka olen laittanut jokaisen viestin kohdalle täpän, että saisin uusista viesteistä sähköposti-ilmoituksen, ne eivät silti tule. Tai siis käytännössä tulevat, mutta suoraan roskapostiin. Eli siis käytännössä ei kovin toimiva juttu.

Vaikka kuinka minulla on psykoterapiaa kolme kertaa viikossa, en silti ole saanut kontaktia ihmiseen, joka ymmärtäisi. Puolisoni ei voi mitenkään ymmärtää, miltä naisen kokemana väkivalta tuntuu, vaikka hän kuinka olisi ymmärtäväinen. Tuntuu, että puhun ihmisten kanssa eri kieltä, jota kukaan ei ymmärrä minun lisäkseni.

Olen ollut tietoinen pikkuserkkuni kokemasta väkivallasta ja narsistisesta parisuhteesta. Tietenkin olemme aina tunteneet toisemme ja käyneet yhteisissä suvun juhlissa, mutta jotenkin viime aikoina olemme alkaneet jutella enemmänkin. Toki myös se, että olen sosiaalisessa mediassa puhunut asiasta jokseenkin avoimesti, on ehkä tuonut meitä yhteen.

Pitkästä aikaa sovimme tapaamisen pikkuserkkuni kanssa. Tuntui kun olisi tullut kotiin. Vaikka meidän kokemukset ovat tietenkin ihan erilaisia, mutta pitkästä aikaa minusta tuntui siltä, että joku ymmärtää. Koen, että kokemuksiani vähätellään ja nykyistä tilannettani ei ymmärretä. Siinä mielessä on kirous olla itse sosiaali- ja terveysalalla, koska ammatin puolesta tiedän asioista. Niin kutsutut maallikot eivät usein tiedä, mitä koen. Sen vuoksi oli ihanaa keskustella sellaisen kanssa, joka kokee samoja asioita kanssani. Pikkuserkulleni minun ei tarvinnut selittää asioita.

Kun tulin kotiin, hehkuin. Kuinka hyvältä voikaan tuntua, kun saa sanottua asioita ääneen? Onneksi seuraava tapaaminen on jo sovittu, en malta odottaa 💙 Puhuminen on tärkeää toipumiselle, mutta on myös tärkeää tulla kuulluksi. Vastavuoroinen keskustelu voi olla niin voimaannuttavaa. Kerrankin tiedän, mistä puhun.