Yksinjäämisen peikko

Ei luulisi olevan kovin vaikeaa uskoa, etten pidä yksinolosta. Yksi syy koiran hankkimiseen nimenomaan oli se, ettei minun tarvitsisi olla yksin kotona. Jollakin tavalla siedän jo päivät ja illat olla yksin, mutta yöt ovat pahimpia. Ehkäpä johtuen siitä, että puukotus tapahtui keskellä yötä.

Tiesin, että tässä joku viikonloppu puolisoni menee viettämään aikaa kavereidensa kanssa ja jää sinne yöksi. Hän muistutti asiasta minua alkuviikosta, mutta en tajunnut, että kyseessä on tämä eikä seuraava viikonloppu. En ehtinyt siihen hätään hankkia tänne ketään luokseni, joten tiedossa oli sitä niin kuuluisaa omaa aikaa. Tuo kirottu oma aika, p*****e.

Onneksi puolisoni lähti vasta lauantaina, joten kyseessä oli vain yksi yö. Lähdimme päivällä yhdessä lenkille tuonne lumen kaunistamaan luontoon. Tunnetusti liikunta vapauttaa mielihyvähormoneja, joita aivan selkeästi tarvitsin kestääkseni yön yksin. Kotiin tullessa huomasin kellon olevan jo lähempänä neljää.

Neljältä alkoi eläinten pikkujoulut. Menimme Taikan kanssa suoraan sinne, miehen lähtiessä kotiin valmistautumaan lähtöön. Tapasin pikkujouluissa vanhan tuttavan, joka oli jo kauan aikaa sitten käskenyt minua hankkiutumaan eroon exästäni. Tunsin itseni niin tyhmäksi, kun en noudattanut silloin hyvää neuvoa. Niin, olisi pitänyt tehdä hänen ehdotuksensa mukaan, mutta se on jo myöhäistä. Tapahtunut, mitä tapahtunut.

Kotiin päästyä olikin aika turvautua Netflixin tarjontaan. Kerrankin kun saa katsoa romanttista komediaa, niin minä valitsen kaksi varsin huonoa leffaa. Kyseinen elokuvakategoria ei ole miehen suosiossa, joten sitä harvemmin edes "pääsee" katsomaan No, tulipahan tapettua aikaa.

Aamuisin Taika aina herättää puolisoni, yleensä myös minut jos olemme kaksistaan. Tällä kertaa pikkuinen kurkkasi sänkyyn siinä 12 jälkeen, kun olin jo herännyt ja lueskelin sosiaalisen median ihmeitä. Ei mikään huono saavutus kymmenen kuukauden ikäiseltä pennulta. Muutaman tunnin päästä tuo parempi puoliskokin saapui kotiin.

Mitä tästä siis opittiin? Kyllä, minä selvisin yksin, vaikka se kuinka pelottikin aluksi. Enkä minä edes ollut yksin, onhan minulla tuo ihana karvapallo ❤ Yksinjääminen on silti jo ajatuksena pelottava. Olen kuitenkin jo aikuinen ihminen, joten sen kanssa vaan pitäisi osata elää. En minä voi kahlita ketään luokseni ikuisiksi ajoiksi. En halua olla samanlainen kuin exäni oli, en halua kenenkään kokevan niin voimakasta kahlintaa.

Ps. Kannattaa käydä lukemassa pikkuserkkuni blogia, hän aloitti juuri kirjoittamaan elämästään, johon ennen kuului narsistinen ja väkivaltainen puoliso.