Kun asiat eivät mene suunnitelmien mukaan

Tänään oli pitkään odottamani päivä, kun minulla piti olla neuropsykologiset tutkimukset. No, kuten otsikosta voi päätellä, niitä ei ollutkaan. Menin kyllä paikalle, tosin aluksi eksyin. Paikallinen keskussairaala koostuu muutamasta eri yksiköstä ja neurologian puoli on yhdessä varsin minulle vieraassa yksikössä. Olen käynyt siellä vain kaksi kertaa aiemmin, mutta tällä muistillani en yhtään ihmettele, etten tiennyt minne mennä.

Kutsukirjeessäni luki, että neuropsykologi on neurologian poliklinikalla. Kiipesin viidenteen kerrokseen vain todetakseni, että väärässä paikassa ollaan. Kyseisen osaston osastonhoitaja saattoi minut oikeaan paikkaan, josta sitten tuo psykologi löytyi.

Aluksi tuo psykologi kertoi, että hän on tehnyt minun edellisetkin tutkimukset, mutta en häntä tunnistanut. Ennen mielestäni minulla oli parempi kasvomuisti, mutta hän oli aivan vieras. Ehkä myös se, että nuo tutkimukset eivät ole aivan keveitä suorituksia, niin kyseinen tutkija on jäänyt muistin ulottumattomille.

Aluksi hän kyseli minulta, että mitä minulle kuuluu. Kerroin kaikista vaikeuksistani, joita minulla on arjessa. En muista sovittuja tapaamisia, en pärjää alle 10 tunnin yöunilla, en saa mitään aikaiseksi, en pysty keskittymään, aamuisin en jaksa nousta sängystä, en välttämättä syö päivän aikana, en jaksa siivota...

Järkytyin, kun hän sanoi, ettei neurologisia tutkimuksia voi tehdä. Aivovamman oireiden kuuluisi helpottua ajan kanssa, mutta minun tilanteeni on mennyt vain huonompaan suuntaan, mikä kertoo psyykkisestä kuormituksesta. Aloin itkeä. Tätä olin odottanut jo 1,5 vuotta. En vain saanut itseäni hillittyä. Kaikki tuo turhautuminen puski läpi. Vaikutin varmaan ihan lapselliselta, kun psykologi ei suostunut tekemään neuropsykologisia tutkimuksia pyynnöstäni huolimatta.

Vihaan odottamista ja nyt joudun odottamaan vuoden lisää, jotta saisin diagnoosin. Ilman virallista diagnoosia oikeusprosessia ei saa vietyä loppuun. Tuosta edellisestä oikeudenkäynnistä täytyykin kirjoittaa seuraavaksi! Ilman tuota oikeuden päätöstä, en voi saada lopullisia minulle kuuluvia korvauksia. Eihän raha mitään vammojani poista, mutta helpottaa elämää kummasti.

Minulle kolahti eilen postiluukusta aika uudelle psykiatrille edellisen jäädessä eläkkeelle. Aika on huhtikuulle. Psykologi suositteli ajan aikaistamista ja muita terapiamuotoja psykoterapian lisäksi. Itselleni mieleistä oli viime vuonna ollut toimintaterapia ja jostain Kelan lomakkeesta löydetty ratsastusterapia. Näistä siis täytyy keskustella tuon uuden psykiatrini kanssa.

No, loppujen lopuksi sen pitäisi olla aivan sama, milloin ne testit tehdään. Sairaslomaa minulla on koko ensi vuosi, joten en sinänsä tee lausunnolla mitään. Vaikka ainahan se olisi kiva päästä elämässä eteenpäin.