Aivovamman saannin jälkeen sain kahden kuukauden liikuntakiellon, sillä kallonluiden ja sormen murtumat tarvitsivat aikaa parantua. Hermovauriot myös vaikuttivat, sillä ne eivät kestäneet tärähtelyjä. Rakastamani liikunta jäi viimeistään siinä vaiheessa, kun pahin masennusjakso alkoi.
Kesällä 2016 muistan jopa kerran käyneeni juoksemassa. Talvella toisen kerran. Siihen ne kerrat varmaan jäävätkin. Tai no, voi olla, että niitä on enemmän, mutta en muista niitä. Aivovamma ja masennus yhdessä veivät muistini niin huonoksi, ettei muistoja juuri ole.
Aina välillä kuitenkin tahtoisin taas juoksemaan. En vain saa lähdettyä. On helpompi käydä jumpassa ja pelaamassa pallopelejä. Niissä en ole yksin. Juoksemiseen en niin vain saa kaveria. Tokihan meillä on tuo koira, mutta siitä saan juoksukaverin vasta 1,5 vuoden iässä. Vielä on siis muutamia kuukausia jäljellä.
Kaipaan sitä fiilistä, minkä saan juoksemisesta, tunnetaan myös nimellä juoksijan flow. Sitä, kun kuulen lintujen laulavan, omat askeleeni vievät huomaamatta eteenpäin ja kaikki muu unohtuu. Tuota fiilistä olen jo alkanut aina välillä löytämään muista urheilulajeista, mutta haluaisin sen myös juoksemiseen.
Tällä hetkellä niitä voimavaroja vain ei ole. Miksi käyttäisin energiaa juoksemiseen (tai siis sen uudelleen opetteluun), kun tärkeämpänä on se, että pidän edes arjesta kiinni. En vain pysty enää niin moneen asiaan, kuin haluaisin. Kaipaan sitä vanhaa itseäni tässä asiassa. Hän pystyi tekemään mitä tahansa. Nykyinen minä nyhjöttää sohvan nurkassa syöden ihan liikaa irtokarkkeja.
Jostain sitä innostusta pitäisi kaivaa. Ehkä sitten kesällä jaksan, kun ei ole enää koulua viemässä energiaa. Myös se, kun koira saavuttaa sen iän, jolloin sen kanssa voi käydä juoksemassa. Mikäänhän ei tuo muutosta, jollen minä itse sitä yritä hakea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti