sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Opiskelu aivovamman kanssa

Heti ensimmäiseksi pahoittelut hiljaisuudesta. Aloitin maanantaina harjoittelussa ja se on vienyt kaikki mehut ihan lopullisesti. Ehkä jossain välissä tulee päivitettyä lisää kuulumisia. Mutta nyt asiaan.

Kävin tässä taannoin keskustelemassa tutor-opettajani kanssa opinnoista ja niiden jatkumisesta. Oikeastaan heti sairaalasta päästyäni hain yhteishaun kautta opiskelemaan terveydenhoitajaksi ja kätilöksi. Kätilöksi asti en päässyt, mikä on toisaalta ollut hyvä asia. Ensinnäkin kätilökoulutus ei olisi asuinpaikkakunnallani, vaan sinne olisi vähintään tunnin matka. Nykyiselle kampukselleni on noin kilometri. Lisäksi kätilön työ on pääsääntöisesti kolmivuorotyötä, mihin minulla ei ole enää mitään mahdollisuuksia univaikeuksien takia.

Terveydenhoitajan työaika on säännöllinen ja on viikonloput vapaata, eli suuren osan ihannetyöaika. Ainakin tällä hetkellä avopuolisoni työaika on säännöllistä aamuvuoroa, joten olisimme samaan aikaan kotona. Sairaanhoitajana työ olisi myös usein kolmivuoroa, joten harrastaminen ja yhteinen aika ei olisi niin itsestään selvää.

Koska olin lapsiin ja nuoriin erikoistunut sairaanhoitaja, oli itsestään selvää jatkaa opiskelua lapsien ja nuorten kanssa työskentelyyn mahdollistavalla alalla. Tokihan voisin erikoistua työterveyshuoltoon, mutta en koe sitä niin omakseni. Voisin sanoa olevani varsin onnekas, kun sain haluamani opiskelupaikan.

Olin opinnoissani hyvin pitkällä ja valmistumiseni sairaanhoitajaksi jäi vain kahdesta harjoittelusta puutteelliseksi. Koska jatkoin samassa ammattikorkeakoulussa, pääsin paljon helpommalla. Sairaanhoitajat ja terveydenhoitajat käyvät meillä samat kurssit, joten aikaisempien opintojeni hyväksilukeminen kävi helposti.



Itse opiskelu sitten. Koulupäiviä varten on vaikea herätä, en muista mitään oppitunneista ja koulupäivän jälkeen olen todella poikki. Kursseihin liittyy useita isoja tehtäviä, joita en jaksa tehdä. Siinähän ne sitten odottavat. Nyt vasta olen menossa ensimmäiseen harjoitteluuni, sillä viime vuoden keväänä en tehnyt käytännössä opintoja ollenkaan.

Sairauslomalla opiskelu on hidasta, sillä saadakseni sairastamiseen vaadittuja tukia, opintoja voi tehdä vain 40 prosenttia suunnitellusta. Näin ollen näitä reilua 40 opintopistettä en voi saada täyteen tämän lukuvuoden aikana. Tämähän on jo opintojeni viides vuosi, joten mitään nopeaa valmistumista ei ole enää mahdollista saada.

Lisäksi aina on huomioitava se, etten aina jaksa opiskella näitä 40 prosenttia. Näin ollen on mahdollista, että suoritan näistäkin suunnitelluista opinnoista vain osan tämän vuoden aikana. Onneksi koululla ollaan oltu hirveän joustavia minun suhteeni ja olen uskaltanut jatkaa opintojani. Tietenkin olisi ihanaa saada opinnot valmiiksi ja miettiä sitten mahdollisuutta palata edes osa-aikaisesti työelämään. Tällä hetkellä mennään kuitenkin opiskelija-tittelin kanssa. Ja tietysti myös sairaslomalainen.

Miten sitä muuten aina uusille ihmisille mainitsee helpommin olevansa opiskelija eikä sairaslomalainen? Häpeänkö vieläkin omaa tilannettani? Enkö halua selittää, koska pelkään etten tule ymmärretyksi? Pahinta on nimittäin se, kun ihmiset eivät ymmärrä sairauksiani ja sitä, miten ne vaikuttavat jokapäiväiseen elämään.

2 kommenttia:

  1. Hieno homma, että jaksat kuitenkin opiskella kaikista vastoinkäymisistä huolimatta.
    Minua taas ärsyttää, kun ihmiset arvottavat toisiaan niin pitkälti työn perusteella. Kun tapaan uuden ihmisen, aina ensimmäisten kysymysten joukossa minulta kysytään, mitä teen työkseni. Ja minä kun en käy töissä, enkä opiskelekaan. Aina voin kertoa olevani ammatiltani lastenhoitaja, jos se auttaa toista ihmistä lokeroimaan minua.

    VastaaPoista
  2. Onhan tämä opiskelu ollut vähän mitä sattuu. Ei se ole enää samanlaista kuin ennen.

    VastaaPoista