Kuka minä olen?

Istun tyhjän koirapuiston penkillä. Tähänkö sitä on tultu? Määrittelen itseni koirani Mamiksi. Siinä se. Identiteetti aivan hukassa. En ole mitään muuta. Oma työ-minä, opiskelu-minä, harrastus-minä ovat kadonneet. Ennen näin paljon enemmän ihmisiä. Nyt on vain koira, mikä minua määrittelee joksikin.

Olen joutunut luopumaan monista asioista, muistakin kuin vain terveydestä. Olen menettänyt mahdollisuuden toteuttaa haaveitani, jopa ystäviä ja osia itsestäni. En mitenkään katsottuna ole enää se sama ihminen, kuin vaikkapa kaksi vuotta sitten olin. Minulla on identiteettikriisi.

Haaveilin joskus ulkomailla työskentelemisestä. Hyvä kun minä nyt pystyn edes työskentelemään, saati sitten muulla kuin äidinkielelläni. En pystyisi mitenkään enää tätä haavetta saavuttamaan. Haluan lapsia, mutta en pystyisi huolehtimaan lapsesta. Ei kuulosta hyvältä idealta yhdistää aivovammainen äiti ja koliikkivauva, joka ei nuku öitään. Tarvitsen paljon lepoa päivässä, joten ei, ei tämäkään haave ole kovin järkevää toteuttaa. Entäs sitten se omakotitalo, joka on ollut ehkä ensimmäinen haaveeni? Lainan maksaminen näillä tuilla ei ole kovinkaan helppoa. En suostu elämään puolisoni rahoilla, mutta kuka haluaa yksin maksaa lainan? Nämä ennen niin yksinkertaiset ja mahdolliset haaveet taitavat olla kuoppaamista vaille valmiita.

Minun ei ole enää mahdollista itse saavuttaa asioita, jotka ennen olivat itsestään selviä. Luopumisen tuska on valtava. Miksi minun pitäisi sopeutua tähän tilanteeseen? No ihan vain siksi, ettei ole mitään muuta mahdollisuutta. Silti on helpompaa hymyillä, kuin antaa ihmisten nähdä kuinka rikki todella olen.

Onhan kuitenkin vielä asioita, jotka määrittelevät minua. Olen avopuoliso, ystävä, tytär, lapsenlapsi, sisko, täti, kummitäti, serkku. Sukulaisuussuhteet ovat jääneet, ei minun sukuni ole minua hylännyt. Äitini puolen suku on aina ollut omalla tavallaan paljon läheisempi. Isän puolen suku on jäänyt vieraaksi. Kun ei ole enää mitään muuta, minkä avulla itseäni määrittelisin, olen jäänyt kaipaamaan isäni puolen sukua ja juuria, joiden avulla itseäni määrittelisin. Isovanhempani kuolivat ennen kuin edes synnyin, joten jo sekin on jättänyt kaipauksen, johonkin jota ei koskaan ollut.

Voisinhan minä yrittää luoda uutta identiteettiä, mutta sekään ei ole aina niin helppoa. Mitä uutta päiviini toisin, kun en oikein jaksa nykyisiäkään asioita. Exäni väkivaltaisuus ei vienyt vain terveyttä, mutta myös sen, kuka minä olin. Enkä ihan vieläkään tiedä kuka minä nyt olen.