Elämä pysähtyy

Aivovamma vaikuttaa jokaisella ihmisellä eri tavalla. Joskus oireet huomaa vasta todella myöhään ja kaikkia oireita ei välttämättä koskaan itse tajua. Itsekään en sisäistänyt heti oireitani, sillä ne olivat niin salakavalia. Tosin itselläni oli varmasti aika paljon kieltämistä, mikä esti oireiden huomaamista. Yksi aivovamman oire on se, ettei itse huomaa oireita. En ainakaan tällä hetkellä koe, että olisi sellaisia oireita, joita en itse huomaa. Avomieskään ei voi kaikkia oireita huomata, sillä hän ei ole tuntenut minua ennen aivovammaa. Onkin vaikeaa sanoa, mikä on persoonaa ja mikä aivovammaa.

Sen kuitenkin olen hyvin selkeästi huomannut, että nukuttua tulee paljon aiempaa enemmän. En yhtään ihmettele enää näin jälkikäteen sitä, miksi syksyllä 2016 en pystynyt koulussa keskittymään tai jaksanut koulussa olemista. Siinä vaiheessa en tiedostanut unentarpeen lisääntymistä, vaan yritin pärjätä normaalilla kahdeksalla tunnilla. Aikaa ehkä oli, mutta jaksamista ei yhtään.

Nykyään tuntuu, ettei ole kumpaakaan, ei jaksamista eikä aikaa. Harjoittelun aikana iltaisin nukkumaanmenoaika on siinä kahdeksan pintaan, mutta lääkkeiden tuoma väsymys alkaa jo seitsemältä, joten sen jälkeen älyllinen toiminta vähenee rutkasti. Ihan kuin sitä enää kovinkaan paljoa olisi. Tietenkään aivovamma ei ole älyvamma, mutta siltä se tuntuu.

Jos teen normaalin mittaisen työpäivän harjoittelussa, pääsen neljältä. Tulen kotiin, käyn koiran kanssa ulkona, syön. Yleensä taloudessa kuuluu pyörittää tiskikonetta tai hoitaa pyykkien normaalia kiertoa puhtaasta likaiseen ja likaisesta puhtaaseen, eikä ruokakaan itsestään ilmaannu pöytään. Hyvällä tuurilla saan normaalia vapaa-aikaa päivään tunnin.

Tunti aikaa itselleni päivässä. Yksi tunti vuorokauden kahdestakymmenestäneljästä. Se on niin vähän, että normaali elämä menee tauolle. Niinä päivinä, kun minulla on terapiaa, kotikuntoutusta tai liikuntaa harjoittelupäivän jälkeen, niin tuo tunti menee näihin aktiviteetteihin. Minulla ei yksinkertaisesti riitä jaksamista enää mihinkään muuhun kuin tuijottaa puhelinta ja selata somea, vaikka varmasti voisin tehdä jotain paljon fiksumpaakin.

Niinä päivinä, kun olen päässyt aiemmin, olen ollut jopa niin viitseliäs ja aikaansaava, että olen mennyt kunnon lenkille koiran kanssa. Käveleminen on riittävän yksinkertaista siihen, että pystyn samaan aikaan jopa ajattelemaan. Tuntuu hyvältä voida käyttää omaa aivotoimintaa niinkin yksinkertaiseen asiaan, kuin vain ajatteluun. Jopa sitä on tullut tässä kolmen viikon aikana ikävä. Tilaa ja aikaa pelkästään ajattelulle.